Part 10

Hän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä kertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla runomuodoilla -- sellaisilla, joita hän näki painettavan aikakauskirjoihin -- vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista viikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja kun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle takaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin ja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän "Luonnoksia". Ne olivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja seikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen "Merilauluja", ja hänestä ne olivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli kolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen yhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen suorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä paljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa viikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä työtäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja ihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa taakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.

Hän ei näyttänyt "Merilaulujansa" kenellekään, ei edes kustantajille. Hän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta epäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille "Merilaulujansa". Syy oli se, että ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää voidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon kauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli kirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta kerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.

Valveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä nukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä osansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän tapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja muotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja huonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet turmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt harvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi erotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli tuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin kuin hän jaksoi seurata.

Yhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään, hän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne olivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan toisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat hänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen täytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta ja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin vuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin rakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten maailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut niin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se oli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se tuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä hän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.

Mutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä välimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka lähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa tyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään. Hänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli kaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä häntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan tietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä ja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se ei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei hänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri hänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet näyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan, mitä hän kaihosi.

Mutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu heidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli se kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita -- suuria, meheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä. Ja kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten kirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli hänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty maan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen lakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa, kuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin. Jos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen olemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo ajatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen, joka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai palvottu puhtaus tahrattu.

Sitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle naiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan ainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä aatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi ylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli oikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän keskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse laskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun jäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin kiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt toisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä häntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden pysyäkseen paikoillaan.

"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin", sanoi Ruth nyrpistäen huuliansa.

Mutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja kun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth aavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti, vaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista, joita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth. Mutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Ruth _oli_ erilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta viattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut ja hävinnyt.

Mutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi jäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa kiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä laajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään kandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut häntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin koskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat värjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen yhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja kun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei tarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja kylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä niin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? "Minusta itsestäni se riippuu", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. "Minä tahdon tulla _siksi_ mieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua."

XII LUKU

Aikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen sonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai hämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.

"Se on jonkun naisen ääni -- hienon naisen", irvisteli herra Higginbotham kutsuessaan.

Martin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa kuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli unohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa hetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi. Ja sellainen ääni! -- hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku, tai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei kellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain taivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi tajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi kasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset silmät tarkastelivat häntä.

Ruthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli aikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn. Ruth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän kysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi jotakin tärkeämpää käsillä.

Tahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä ihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin hänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä mihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan hänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu kuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki sankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti häntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun onnen hetkenä, jolloin _Hän_ lupasi lähteä luennolle hänen kanssaan -- hänen, Martin Edenin, kanssa -- Ruth liiteli niin korkealle hänen yläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin kuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä ääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se todellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus valtaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai tuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi, että kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa täydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut koskaan ennen ollut rakastunut.

Hän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt tunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin enkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet vapaaksi kaikesta maallisesta loasta.

"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?" rämisi lanko. "Sinä tiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan."

Mutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon eläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja loukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren näyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä tuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka hänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa hän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin epämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle selvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain syystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.

Kun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas Ruthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut suinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten kulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli nähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin tapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon ja sukulaisten kesken.

Juuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli aina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä, oli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut kadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien puolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina potkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä ulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä Minnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä pirahdelleita muruja ja siis seurattava.

Eihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän saapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien puolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen tarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut käsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät koskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina rinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla painettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth ei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.

Hän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan kuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä tavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä käsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia silmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli hänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä eteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi sisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen vuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi, pitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan? Siinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan, olkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi ja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi. Jos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan syynä hänen huolimattomuuteensa.

Kun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn valossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain hetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös. Hän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan hattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää. Tyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin silmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui hänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth huomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden samalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä, vaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin halpahintaista.

"Mikä kaunis tyttö!" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.

Martin olisi saattanut siunata häntä, vaikkakin sanoi:

"Enpä tiedä. Luulen, että se on makuasia, minua hän ei hämmästytä erikoisella kauneudellansa."

"Eikö? Ei ole kuitenkaan yhtä kymmenestätuhannesta naisesta, jonka piirteet olisivat noin puhtaat. Ne ovat säännölliset ja kauniit. Ne ovat kuin onnistunut korkokuva. Ja hänen silmänsä ovat ihanat."

"Niinkö teistä tuntuu?" vastasi Martin hajamielisesti, sillä hänelle oli maailmassa vain yksi kaunis nainen, ja se nainen asteli hänen rinnallansa, käsi hänen käsivarrellansa.

"Niinkö minusta tuntuu? Jos tuolla tytöllä olisi tilaisuus pukeutua, herra Eden, ja jos hänelle olisi opetettu, miten käyttäytyä, sokaisisi hän sananmukaisesti sekä teidät että kaikki muut miehet."

"Hänen täytyisi myös oppia puhumaan", lisäsi Martin, "muuten eivät useimmat miehet voisi häntä edes ymmärtää. Olen varma, että te ette ymmärtäisi neljättäosaakaan siitä, mitä hän sanoo, jos hän puhuisi luonnollisesti."

"Lörpötystä! Te olette yhtä itsepintainen kuin Arthur, kun tahdotte saada väitteenne uskotuksi."

"Te olette unohtanut, miten minä puhuin, kun te tapasitte ensi kerran minut. Sen jälkeen minä olen oppinut uuden kielen. Ennen sitä aikaa minä puhuin kuten tuo tyttö nyt. Nyt minä hallitsen teidän kieltänne niin hyvin, että voin ymmärrettävästi väittää, että te ette ymmärrä tuon tytön kieltä. Ja tiedättekö, minkätähden tuo tyttö käyttäytyy niin, kuin hän tekee? Minä ajattelen sellaisia asioita nyt, vaikken minä koskaan ajatellut niitä ennen, ja minä alan ymmärtää -- paljon."

"Mutta minkätähden hän sitten käyttäytyy niin?"

"Hän on työskennellyt monta vuotta päivästä päivään koneen ääressä. Kun ruumis on nuori, on se hyvin taipuisa, ja kova työ muodostelee sitä kuin savea työn laadun mukaan. Minä voin yhdellä silmäyksellä nähdä, mitä ammattia harjoittavat monet niistä miehistä, jotka minä tapaan kadulla. Katsokaa minua. Miksi minä huojun tällä tavalla? Sen tähden, että minä olen ollut niin kauan merellä. Jos minä olisin yhtä monta vuotta ollut lehmänlypsäjänä silloin, kun minun ruumiini oli nuori ja taipuisa, en minä nyt keinuisi näin, mutta olisin koukkupolvinen. Niin on tuon tytönkin laita. Te huomasitte, että hänen silmiänsä voisi sanoa koviksi. Häntä ei ole koskaan suojattu. Hänen on täytynyt itsensä pitää huolta itsestään, eikä kukaan nuori nainen voi pitää huolta itsestään ja säilyttää silmiänsä lempeinä ja kainoina, kuten ... kuten teidän esimerkiksi."

"Luulen teidän olevan oikeassa", myönsi Ruth hyvin hiljaa. "Se on ikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö."

Martin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista silmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli ääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen kanssaan käsi kädessä luennolle.

"Kuka olet sinä, Martin Eden?" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä iltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli itseään kauan ja uteliaasti. "Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä kuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille tytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle alhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja työnorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa. Tuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita. Haistele niitä, sinä kirottu -- haistele! Ja sinä uskallat avata kirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita maalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia, joita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti häristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata henkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi ja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu! Mitä luulet sinä itsestäsi tulevan?"

Hän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle unelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja algebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit kuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.

XIII LUKU

City Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia sosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä tekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään puiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän todistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä vastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra Morsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä arvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa, samalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän huuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja kuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui olevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon enemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo miehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin riivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä raivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai hänen toverinsa herra Butler.

Martin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita kertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen kiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen tuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa tupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun sosialistinen työmies pilkaten irvisteli: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa." Martinille jäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi kirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja kun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen "Alkuperusteet", Martin veti tämän teoksen esille.

Sillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin koettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin "Sielutieteen perusteet", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan ymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja siksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän algebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni vuoteeseen ja avasi "Alkuperusteet". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa. Hänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä päivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka jälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja ilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön ja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki koko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta viikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa maailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen, luuliko hän heidän pitävän ravintolaa.

Martin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan ympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut mitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi jatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan pinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut totuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä -- kaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja sattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa, joka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi keskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut koettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut muodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut, että sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät ja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma sekin.