Part 8

Silloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten toista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti vahdinpitoa.

Vihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden pesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen valppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman, ja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme hyvänsä, päätimme koettaa sitä.

Sitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen luolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille sen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle puolelle painautuen seinää vasten.

Päästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa kohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti tunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.

Kun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä kummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti päästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.

Heti tähystimme kahdeksanteen luolaan -- ei yksikään apti liikahtanut. Ryömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja vaaralliseen pesään.

Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.

Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni pedon sivuitse.

Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta tuuheasta turkista.

Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.

Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta, jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.

Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.

Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri sellaisena päivänä.

Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin vähän matkaa eteenpäin.

Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle, jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle rinteelle.

Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.

"Barsoomin keltaisia ihmisiä!" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen olisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se rotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja eristettyyn maahan, todella oli olemassa.

Vetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen puuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella selin meihin päin.

Yksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen silmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.

Pian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän oli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit, kuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta, kun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan valkoisesta aptinnahasta.

Keltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä riippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty maljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja kovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.

Nämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä puolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta myöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka hämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.

Huomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan. Nimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka päässä oli koukku.

Toinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje, pituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja kaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui varushihnoista tikari.

Kun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin miekkoihinsa -- koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä, kun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen renkaan kannattamana.

Kun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi hyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka eniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.

Ahdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin oivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.

Terävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa, mutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle, ja koukku sattui sen koverrukseen.

Kerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä vastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen lävitseen.

Mutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli paljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa, niin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat viisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta puolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat hänet.

Myötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en tuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet ristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset vastustajat teurastaisivat uljaan miehen.

Hyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan kelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni siihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.

Niinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut valkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän viiden vastustajan kanssa.

YHDEKSÄS LUKU

Keltaisen kansan keskuudessa

Thuvan Dihn ei vitkastellut rientäessään rinnalleni, ja vaikkakin koukkupäiset aseet olivat meistä outoja ja olimme niiden käsittelyyn tottumattomia, niin pian olimme kolmisin selviytyneet viidestä mustapartaisesta vastustajastamme.

Kun taistelu oli päättynyt, kääntyi uusi tuttavamme minuun päin, irroitti kilven ranteestaan ja tarjosi sitä minulle. En tietänyt, mitä hänen menettelynsä merkitsi, mutta arvelin hänen sillä tavoin tahtovan osoittaa kiitollisuuttaan.

Myöhemmin kuulin, että kilven antaja siten kuvaannollisesti osoitti olevansa valmis uhraamaan henkensä vastalahjaksi jostakin suuresta palveluksesta. Ja minun oli odotettu kieltäytyvän, kuten empimättä teinkin.

"Ota sitten Talulta, Marentinan ruhtinaalta", lausui keltainen mies, "tämä kiitollisuuden merkki." Näin sanoen hän pisti kätensä avaran turkkinsa liepeen alle ja veti esille rannerenkaan, jonka hän kiinnitti käteeni. Sitten hän suoritti saman toimituksen Thuvan Dihnille. Senjälkeen hän kysyi nimeämme ja kotimaatamme. Hän näytti olevan hyvin perehtynyt ulkomaailman maantietoon, ja kun selitin olevani Heliumista, hän kohotti kulmiaan.

"Vai niin", hän huomautti, "olet etsimässä hallitsijaanne ja hänen seuruettaan?"

"Mitä tiedät heistä?" kysyin.

"En paljoakaan muuta kuin että he joutuivat setäni Salensus Ollin, jeddakien jeddakin, Okarin, Barsoomin keltaisen kansan maan, hallitsijan vangiksi. Heidän kohtalostaan en tiedä mitään, sillä olen sodassa setäni kanssa, joka tahtoisi musertaa valtani Marentinan ruhtinaskunnassa.

"-- Nämä sotilaat, joiden käsistä juuri pelastitte minut, on hän lähettänyt väijymään ja surmaamaan minut, sillä he tietävät, että saavun usein yksin metsästämään pyhiä apteja, joita Salensus Oll innokkaasti palvoo. Hänen vihansa johtuikin osaksi siitä, että kammoan hänen uskontoansa. Mutta pahimmin hän pelkää kasvavaa valtaani ja suurta puoluetta, jolla on kannattajia kautta koko Okarin ja joka pyrkii korottamaan minut Okarin hallitsijaksi ja jeddakien jeddakiksi hänen sijastaan.

"-- Hän on julma ja tyrannimainen valtias, ja jollei häntä niin kovasti pelättäisi, niin voisin yhdessä yössä koota armeijan, joka lakaisisi tieltään hänen harvalukuiset uskolliset kannattajansa. Oma kansani on minulle uskollinen, eikä pieni Marentinan laakso ole vuoteen maksanut Salensus Ollille veroa.

"-- Eikä hän saa meitä väkivoimalla nujerretuksi, sillä kymmenkunta miestä voi puolustaa Marentinaan vievää ahdasta solaa miljoona-armeijaa vastaan. Mutta nyt sinun asioihisi! Kuinka voin auttaa teitä? Palatsini on käytettävissänne, jos osoitatte minulle sen kunnian, että tulette Marentinaan."

"Kun tehtävämme on suoritettu", vastasin, "noudatamme mielihyvin kutsuasi. Mutta nyt autat meitä parhaiten neuvomalla meille tien Salensus Ollin hoviin ja jonkun keinon, jolla pääsisimme kaupunkiin ja palatsiin tai yleensä siihen paikkaan, missä ystävämme ovat vangittuina."

Talu silmäili vakavana parrattomia kasvojamme sekä Thuvan Dihnin punaista ja minun valkeata ihoani.

"Ensin teidän on lähdettävä Marentinaan", hän selitti, "sillä ulkomuotoanne on tuntuvasti muutettava, ennenkuin voitte toivoa pääsevänne ainoaankaan Okarin kaupunkiin. Teidän on saatava keltaiset kasvot ja musta parta sekä sellaiset tamineet ja varusteet, jotka herättävät mahdollisimman vähän epäluuloja. Palatsissani on mies, joka voi muuttaa ulkonäkönne sellaiseksi, että käytte yhtä puhdasverisistä keltaisista miehistä kuin itse Salensus Oll."

Hänen neuvonsa tuntui järkevältä, ja kun meillä ei näyttänyt olevan mitään muuta keinoa päästä turvallisesti Kadabraan, Okarin pääkaupunkiin, lähdimme Marentinan ruhtinaan Talun kanssa hänen pientä, kallioiden suojaamaa kotimaatansa kohti.

Tie oli vaikeakulkuisimpia mitä olen koskaan nähnyt enkä ihmettele, että marentinalaisten ei tarvitse paljoakaan pelätä hyökkäystä tällaisessa maassa, jossa lisäksi ei ole thoateja eikä lentokoneita. Mutta vihdoin saavuimme määräpaikkaamme, jonka ensiksi näimme matalalta kukkulalta noin kahden ja puolen kilometrin päästä itse kaupungista.

Tämä marsilaisesta sementistä rakennettu kaupunki sijaitsi syvässä, suojaisessa laaksossa. Kadut, torit ja aukiot olivat kaikki lasikaton peitossa. Ympäristö oli kokonaan hautautunut lumeen ja jäähän, mutta kaupunkia kattava pyöreä, kupumainen kristallikatos oli aivan paljaana.

Silloin oivalsin, kuinka sikäläinen kansa suojaa itseään arktisen ilmaston pakkasia ja rajusäitä vastaan, eläen mukavuudessa ja ylellisyydessä ikuisen jään peittämässä maassa.

Heidän kaupunkinsa olivat todellisia lämpöhuoneita, ja astuessani nyt ensi kertaa yhteen heidän kaupungeistaan valtasi minut rajaton kunnioitus ja ihailu tämän maailmalta hautautuneen kansan tieteellistä kykyä ja rakennustaitoa kohtaan.

Heti kun olimme tulleet kaupunkiin, Talu riisui nahkaiset päällysvaatteensa, kuten mekin teimme, ja sain nähdä, että hänen muut tamineensa erosivat varsin vähän Barsoomin punaisten kansojen käyttämistä. Nahkaisia, jalokivien ja metallikoristusten peittämiä varustuksiaan lukuun ottamatta hän oli alaston, eivätkä vaatteet olisikaan olleet mukavia niin lämpimässä ja kosteassa ilmassa.

Kolme päivää viivyimme ruhtinas Talun vieraina, ja hän käyttäytyi meitä kohtaan mahdollisimman huomaavasti ja vieraanvaraisesti. Hän opasti meitä katsomassa kaikkia laajan kaupunkinsa mielenkiintoisia nähtävyyksiä.

Marentinan ilmatehdas kykenisi rajattomasti pitämään yllä elämää pohjoisnavan kaupungeissa, vaikkakin kaikki elolliset olennot kuolevan Marsin muissa osissa tukehtuisivat ilman puutteesta, jos suuren keskustehtaan toiminta taaskin häiriintyisi, kuten sinä muistettavana aikana, jolloin sain tilaisuuden turvata hengen ja onnen tämän jo silloin niin voimakkaasti rakastamani oudon taivaankappaleen asukkaille.

Hän näytteli meille lämmityslaitosta. Auringon säteet kootaan tilaviin, kaupungin alla oleviin säiliöihin, ja tavattoman vähällä voidaan jatkuvasti säilyttää kesäinen lämpö tässä paratiisimaisen upeassa arktisessa puutarhassa.

Leveillä kaduilla, joiden pintaa peitti kylvetty, keltainen kuivuneiden merenpohjien kasvullisuus, liikkui äänettömästi keveitä ja ilmavia lentorattaita, ainoita jättiläismäisen jäämuurin pohjoispuolella käytettyjä liikennevälineitä.

Näiden ainutlaatuisten rattaiden leveät pyöränkehät ovat kumimaisia kaasurenkaita, jotka on täytetty Barsoomin kahdeksansilla eli eteenpäin ajavilla säteillä -- Marsilaisten erinomainen keksintö, jonka nojalla valtavat ilmalaivat ovat tulleet mahdollisiksi ja punainen rotu voinut saavuttaa ylivallan ulkomaailmassa. Juuri nämä säteet työntävät tähden omaa tai sen heijastamaa valoa avaruuteen ja säiliöön koottuina ovat Marsin ilma-alusten kannatusvoimana.

Marentinan lentorattaiden automobiilia muistuttavissa pyörissä on näitä säteitä vain niin paljon kuin tarvitaan ohjaamiseen. Ja vaikkakin takapyörät on kytketty koneeseen, joten ne osaltaan auttavat koneen käyntiä, niin rattaiden pääasiallisena eteenpäin työntävänä voimana on pieni perään kiinnitetty potkuri.

Minulla ei ole milloinkaan ollut miellyttävämpää tunnelmaa kuin ajaessani tällaisilla loistavan mukavilla rattailla, jotka keinuivat keveästi kuin höyhen Marentinan pehmeillä sammalkaduilla. Ne liikkuivat aivan äänettömästi tulipunaisten nurmikkosarkojen sivuitse ja Marsin korkealle kehitetyille kasvilajeille ominaisten upeiden kukkien koristamien puiden lehväholveissa.

Kolmannen päivän iltapuolella hoviparturi -- en osaa keksiä hänelle sopivampaa maapallolla käytettyä nimitystä -- muutti sekä Thuvan Dihnin että minut niin toisennäköisiksi, etteivät omat vaimommekaan olisi ikinä meitä tunteneet. Ihomme väri oli yhtä sitruunankeltainen kuin hänen omansakin, ja sileihin kasvoihimme oli kätevästi kiinnitetty musta parta ja samanväriset viikset. Okarin sotilaiden varustukset täydensivät valepukumme, ja lämpöhuone-kaupunkien ulkopuolella liikkumista varten saimme kumpikin musta- ja keltaviiruisen orlukinnahkaisen turkin.

Talu antoi meille tarkat ohjeet Okarin, keltaisen rodun kansan, pääkaupunkiin Kadabraan vievästä tiestä. Mutta lisäksi tämä kelpo ystävä saattoi meitä vielä jonkun matkaa ja luvattuaan sitten auttaa meitä, milloin ja miten vain tulisi tilaisuutta, sanoi meille jäähyväiset.

Erotessamme hän pujotti sormeeni omituisenmuotoisen sormuksen, johon oli upotettu sysimusta himmeä kivi. Tämä kivi näytti enemmän kivihiilen palaselta kuin rajattoman arvokkaalta barsoomilaiselta jalokiveltä, joka se todellisuudessa oli.

"Näitä on vain kolme lohkaistu emäkivestä", selitti Talu, "joka on minun hallussani. Ne olen antanut erittäin luotetuille ylimyksilleni, jotka kaikki on lähetetty Salensus Ollin hoviin suorittamaan salaisia tehtäviä.

"-- Jos joudut viittätoista metriä lähemmäksi jotakuta näistä kolmesta, niin tunnet siinä sormessa, jossa sormus on, äkillistä kihelmöimistä. Toisen sormuksen kantaja tuntee sitä myöskin. Se aiheutuu sähköaalloista, jotka joutuvat liikkeeseen, kun kaksi tällaista samasta emäkivestä lohkaistua kappaletta joutuu toistensa vaikutuspiiriin. Siitä tiedät, että läheisyydessäsi on ystävä, jonka apuun voit tarpeen vaatiessa turvautua.

"-- Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin älä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise sormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä vaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla sinulle henkeäsi arvokkaampi."

Tämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin Marentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran kaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.

Jo samana iltana saimme muurien ympäröimän ja lasikatoksisen Kadabran näkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä notkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme laaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan kaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa paljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin sadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.

Kaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan sijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme näimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti päätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu oli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen sellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme oli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat olivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä tulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme antamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue, jossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja kohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme edellisenä iltana saapuneet.

Annoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten ryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät kukkuloilla.

Päästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa, jolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä hetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi verrattain helposti.

"Kaor!" huudahdin astuen heitä kohti.

"Kaor!" vastasi seuruetta komentava upseeri.

"Olemme Illallista", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin, jonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. "Saavuimme vasta eilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna, että olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei ole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne pyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne."

Upseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan tulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että he olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu olikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta meidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä, sillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä norsunkokoisia petoeläimiä oleksii.

Metsästykseen nähden meni se päivä aivan hukkaan, sillä emme nähneet ainoatakaan orlukia. Mutta se oli meidän onneksemme, sillä keltaisia miehiä harmitti huono onni niin kovasti, etteivät he tahtoneet palata kaupunkiin samasta portista, jonka kautta olivat aamulla tulleet, sillä he olivat nähtävästi suurennellen kerskuneet portin kapteenille, kuinka taitavia he olivat tässä vaarallisessa urheilussa.

Lähestyimme senvuoksi Kadabraa sellaiselta kohdalta, joka oli useiden kilometrien päässä seurueen aamulla käyttämästä poreista, joten me vältimme vaaran joutua selittelemään ja vastaamaan portin kapteenin kiusallisiin kysymyksiin, jonka olimme kertoneet neuvoneen meitä lähtemään juuri tämän metsästysseurueen jäljestä.

Päästyämme aivan kaupungin lähelle kiintyi huomioni korkeaan, mustaan torniin, joka kohosi satoja metrejä ilmaan, kuten näytti, sekavasta, nyt osittain lumen peittämästä köysi- ja hylkyläjästä.

En uskaltanut kysyä, mikä se oli, peläten herättäväni epäluuloja, jos paljastaisin ilmeisen tietämättömyyteni sellaisista seikoista, jotka minun keltaisena miehenä kenties pitäisi tuntea. Mutta ennenkuin saavuimme kaupungin portille, sain tietää kolkon tornin tarkoituksen ja sen juurella olevan valtavan korkean kasan merkityksen.

Olimme melkein kaupungin portilla, kun eräs seurueen jäsen kehoitti tovereitaan katsomaan, viitaten samalla eteläistä taivaanrantaa kohti. Tähystin hänen osoittamaansa suuntaan ja erotin ison lentokoneen, joka läheni nopeasti laaksoa ympäröivien kukkuloiden ylitse.

"Yhä lisää hulluja, jotka pyrkivät ratkaisemaan kielletyn pohjolan arvoitusta", puheli upseeri puolittain itsekseen. "Eivätkö he koskaan luovu onnettomasta uteliaisuudestaan?"

"Toivottavasti eivät", vastasi eräs sotilaista, "sillä miten sitten saisimme orjia ja kuinka kävisi kisojemme?"

"Se on totta. Mutta kuinka typeriä nautoja he ovatkaan, kun heitä yhtenään saapuu sellaiseen seutuun, josta ei yksikään heistä ole ikinä palannut!"

"Odottakaamme, että näemme tämän lentokoneen lopun", ehdotti miehistö.

Upseeri katsahti kaupunkiin päin.

"Vartiosto on sen huomannut", hän sanoi, "me voimme jäädä tänne, sillä meitä ei tarvittane."

Minäkin silmäsin kaupunkiin päin ja näin useita satoja sotilaita tulevan lähimmästä portista. He liikkuivat verkkaisesti, ikäänkuin ei olisi ollut vähääkään kiirettä -- eikä ollutkaan, kuten pian sain nähdä. Sitten vilkaisin taaskin lentokoneeseen. Se kiiti nopeasti kaupunkia kohti, ja kun se oli tullut tarpeeksi lähelle, ällistyin huomatessani, että sen potkurit eivät pyörineet.

Se lensi suoraan kolkkoa tornia kohti. Viimeisellä hetkellä alkoivat potkurin isot siivet pyöriä takaisinpäin, mutta alus meni eteenpäin ikäänkuin jonkun valtavan, vastustamattoman voiman vetämänä.

Sen kannella vallitsi kiihkeä hälinä; miehiä juoksenteli sinne tänne, panostaen tykkejä ja valmistautuen laskemaan lentoon pieniä yhden miehen lentokoneita, joita kuuluu kokonainen laivue jokaisen marsilaisen sotalaivan varustuksiin. Alus kiiti yhä lähemmäksi mustaa tornia. Seuraavalla hetkellä se törmäisi siihen. Samalla liehui laivasta tuttu merkki, jolla pienet lentokoneet lähetetään taajana parvena lentoon emolaivan kannelta.

Heti kohosi alukselta satakunta pientä lentokonetta muistuttaen tavatonta hyttysparvea. Mutta tuskin ne olivat päässeet irti taistelulaivan kannelta, kun jokainen keula kääntyi tornia kohti, ja nekin syöksyivät hirvittävää vauhtia samaa nyt välttämättömältä näyttävää tuhoa kohti, joka uhkasi suurempaa alusta.

Hetkistä myöhemmin tapahtui törmäys. Miehiä suistui laivan kannelta joka suuntaan, ja alus itse syöksyi musertuneena ja vääntyneenä tornin juurella olevaan hylkyläjään.

Yhtä aikaa sen kanssa putosivat sen pienet lentokoneet tiheänä kuurona, sillä kaikki ne olivat rajusti törmänneet vankkaa tornia vasten.

Panin merkille, että turmeltuneet lentokoneet liukuivat maahan pitkin tornin kupeita ja etteivät ne pudonneet niin nopeasti kuin olisi odottanut. Ja silloin selvisi minulle äkkiä tornin salaisuus ja samalla oivalsin, mistä syystä liian kauaksi jäämuurin tälle puolelle uskaltautunut lentäjä ei milloinkaan päässyt palaamaan. Torni oli valtavan voimakas magneetti, ja kun joku alus kerran joutui sen väkevän kaikissa barsoomilaisissa lentoaluksissa runsaasti käytetyn, aluminiumiteräkseen vaikuttavan vetovoiman piiriin, ei mikään voima enää voinut estää sitä saamasta sellaista loppua, jollaisen juuri olimme nähneet.