Part 7
Thernien isän täytyi olla yhtä selvillä kuin minäkin olin siitä, että hänen oikean karvansa paljastuminen oli ollut omiaan suuresti horjuttamaan Kulan Tithin luottamusta ja että tarvittaisiin enää vain pisara muuttamaan mahtava jeddak hänen katkeraksi vihamiehekseen. Mutta taikauskon juuret ovat niin sitkeät ja syvässä, että suuri kaolilainen epäröi vieläkin katkaista viimeisiä säikeitä, jotka liittivät hänet vanhaan uskontoonsa.
Matai Shang oli tarpeeksi ovela ollakseen alistuvinaan opetuslapsensa määräykseen ja lupasi tuoda molemmat orjattaret aamulla vastaanottosaliin.
"Aamu on melkein käsissä", hän selitti, "enkä mielelläni häiritsisi tyttäreni unta. Muuten käskisin noutaa naiset heti paikalla, jotta näkisitte Heliumin prinssin erehtyneen." Hän korosti viimeistä sanaa koettaen loukata minua niin hienosti, etten voisi avoimesti suuttua.
Aioin juuri panna vastalauseen kaikkinaista viivytystä vastaan ja vaatia, että Heliumin prinsessa tuotaisiin viipymättä luokseni, kun Thuvan Dihn alkoi puhua. Hänen sanojensa johdosta näytti sellaisen vaatimuksen esittäminen tarpeettomalta.
"Tahtoisin nähdä tyttäreni heti", virkkoi hän, "mutta jos Kulan Tith varmasti lupaa, ettei ketään päästetä poistumaan palatsista tänä yönä ja ettei Dejah Thorisille ja Ptarthin Thuvialle tästä lähtien tapahdu mitään pahaa siihen mennessä, kunnes heidät päivän koittaessa tuodaan luoksemme tähän saliin, niin en halua itsepäisesti pysyä vaatimuksessani."
"Ei kukaan saa tänä yönä poistua palatsista", vastasi Kaolin jeddak, "ja Matai Shang kai takaa meille, ettei kummallekaan naiselle satu mitään ikävyyttä?"
Thern nyökkäsi myöntäen. Vähän myöhemmin Kulan Tith ilmoitti, että vastaanotto oli päättynyt, ja Thuvan Dihnin kehoituksesta menin hänen seurassaan hänen huoneistoonsa, jossa istuimme valveilla aamuun asti, hän kuunnellen ja minä kertoen, mitä olin kokenut Marsissa ja mitä hänen tyttärelleen oli sattunut sinä aikana, jonka olimme olleet yhdessä.
Huomasin, että Thuvian isä oli mieleiseni mies, ja sinä yönä sai alkunsa ystävyys, joka on yhä lujittunut, niin että Thuvan Dihn nyt on Tharkin vihreän jeddakin Tars Tarkasin jälkeen läheisin ystäväni.
Heti kun Marsin äkkiä valkeneva päivä sarasti, tuli Kulan Tithin lähetti kutsumaan meitä vastaanottosaliin, jossa Thuvan Dihnin piti saada takaisin tyttärensä vuosikausia kestäneen eron jälkeen ja minun tavata jälleen Heliumin ihana tytär oltuani kaksitoista vuotta melkein yhtä mittaa häntä näkemättä.
Sydän jyskytti rinnassani, niin että katsahdin hämilläni ympärilleni, sillä olin varma siitä, että kaikki huoneessa olijat sen kuulivat. Tuskaisesti odotin saadakseni taaskin kiertää käsivarteni sen naisen jumalaisen vartalon ympärille, jonka ikuinen nuoruus ja kuihtumaton kauneus olivat vain huippuunsa jalostuneen sielun ulkoisena tunnusmerkkinä.
Viimeinkin palasi Matai Shangia noutamaan mennyt lähetti. Kurkotin kaulaani nähdäkseni ensimmäisen vilahduksen niistä, joiden olisi pitänyt saapua hänen seurassaan, mutta lähetti oli yksin.
Pysähdyttyään valtaistuimen eteen hän puhutteli jeddakia siksi äänekkäästi, että kaikki saapuvilla olevat kuulivat hänen sanansa.
"Oi Kulan Tith, mahtavin jeddak", hän huudahti hovitapaa noudattaen, "lähettisi palaa yksin, sillä mentyään thernien isän huoneistoon hän näki, että se oli tyhjä, samoin kuin kaikki Matai Shangin seurueen hallussa olleet huoneet."
Kulan Tith kalpeni.
Kumea voihkaisu pääsi Thuvan Dihnin huulilta. Hän seisoi vierelläni eikä ollut mennyt istumaan valtaistuimelle, joka odotti häntä isännän vieressä. Hetkisen vallitsi kuolon hiljaisuus Kaolin jeddakin Kulan Tithin avarassa vastaanottosalissa. Sitten hän itse katkaisi äänettömyyden.
Hän nousi valtaistuimeltaan ja laskeutuen korokkeelta astui Thuvan Dihnin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, kun hän laski molemmat kätensä ystävänsä olkapäille.
"Oi Thuvan Dihn", hän valitti, "miksi pitikään tämän tapahtua parhaan ystäväsi palatsissa! Omin käsin olisin kiertänyt nurin Matai Shangin niskan, jos olisin aavistanut, mitä hänen riettaassa sydämessään liikkui. Viime yönä alkoi lapsuususkoni horjua -- tänä aamuna se on rauennut kuin tuhka tuuleen; mutta liian myöhään, liian myöhään.
"-- Tyttäresi ja tämän ruhtinaallisen sotilaan puolison pelastamiseksi näiden pahojen henkien kynsistä saat käskeä mahtavan valtakunnan kansaa, sillä koko Kaol on käytettävissäsi. Mitä voimme tehdä? Lausu mielipiteesi!"
"Ensiksikin", ehdotin, "ottakaamme selvää, ketkä väestäsi ovat vastuunalaisia Matai Shangin ja hänen seurueensa karkaamisesta. Jolleivät he olisi saaneet apua palatsin vartioston puolelta, niin pako olisi ollut mahdoton. Tiedusta, ketkä ovat syypäät, ja pakota heidät tekemään selkoa, millä tavalla ja mihin suuntaan karkulaiset ovat lähteneet!"
Ennenkuin Kulan Tith ehti antaa määräystä tutkimuksen toimeenpanosta, astui eräs miellyttävä nuori upseeri esiin ja alkoi puhua jeddakilleen.
"Oi mahtavin jeddak Kulan Tith", hän lausui, "minä yksin olen syypää tähän hirveään erehdykseen. Juuri minä olin viime yönä palatsin vartioston päällikkönä. Varhain tänä aamuna, vastaanoton aikana, olin virkatehtävissäni palatsin muissa osissa enkä tietänyt mitään siitä, mitä silloin tapahtui. Kun niin ollen thernien isä kutsui minut luokseen ja selitti, että hänen seurueensa oli sinun tahdostasi kiireisesti toimitettava pois kaupungista, koska tänne oli saapunut pyhän hekkadorin henkeä väijyvä verivihollinen, niin tein sen, mitä minut on lapsuudesta alkaen koulutettu pitämään oikeana -- tottelin häntä, jota luulin meidän kaikkien hallitsijaksemme, jopa mahtavammaksi sinuakin, mahtavin jeddak.
"-- Anna tästä koituvan rangaistuksen kohdata yksin minua, sillä vain minä olen vikapää. Muut palatsin vartioston jäsenet, jotka avustivat pakoa, tekivät sen minun käskystäni."
Kulan Tith katsoi ensin minua ja sitten Thuvan Dihniä ikäänkuin pyytäen meitä miehen tuomareiksi, mutta tämän hairahdus oli niin ilmeisen anteeksiannettava, ettemme kumpikaan missään nimessä tahtoneet nuoren upseerin saavan kärsiä erehdyksestä, jonka kuka hyvänsä olisi varsin helposti voinut tehdä.
"Millä tavoin he lähtivät?" kysyi Thuvan Dihn. "Ja mihin suuntaan he menivät?"
"He poistuivat kuten olivat tulleetkin", vastasi upseeri, "omalla lentokoneellaan. Jonkun aikaa tarkkasin aluksen lentoa ja vihdoin se hävisi näkyvistä pohjoiseen."
"Mistä voisi Matai Shang löytää turvapaikan pohjoiselta?" tiedusti Thuvan Dihn Kulan Tithiltä.
Kaolin jeddak seisoi jonkun aikaa pää painuksissa, nähtävästi syvissä mietteissä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Sehän on selvää!" hän huudahti. "Juuri eilen Matai Shang vihjaili matkansa päämäärään. Hän kertoi eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta ihmisrodusta, joka ei ole samanlainen kuin me. Pyhät thernit ovat muka aina tunteneet sen kansan, ja se on hartaasti ja uskollisesti kiintynyt ikivanhaan uskontoomme. Sen keskuudesta hän saisi pysyvän turvapaikan, josta 'valehtelevat kerettiläiset' eivät voisi häntä saavuttaa. Juuri sinne Matai Shang on mennyt."
"Ja koko Kaolissa ei ole ainoatakaan lentokonetta, jolla voisimme ajaa häntä takaa", valitin.
"Eikä lähempänä kuin Ptarthissa", huomautti Thuvan Dihn.
"Odottakaapa!" puhkesin kiihkeästi puhumaan. "Tämän laajan metsän reunassa on sen therneiltä ottamani lentokoneen hylky, jolla saavuin sinne. Jos saan mukaani miehiä sitä noutamaan ja koneseppiä avukseni, niin se on korjattu kahdessa päivässä."
Olin kovasti epäillyt Kaolin jeddakin äkillisen uskostaluopumisen vilpittömyyttä, mutta hän hyväksyi ehdotukseni niin ilomielin ja määräsi niin ripeästi upseereja ja miehiä käytettävikseni, että epäilysteni viimeisetkin hivenet häipyivät.
Kahden päivän kuluttua lentokone oli vartiotornin laella täysin lähtövalmiina. Thuvan Dihn ja Kulan Tith olivat antaneet kahden kansan apukeinot määräysvaltaani -- miljoonia sotilaita oli käskettävissäni. Mutta lentokoneeni kykenin minun ja Woolan lisäksi kantamaan vain yhden miehen.
Kun nousin koneeseen, sijoittui Thuvan Dihn viereeni. Loin häneen kysyvän ja hämmästyneen silmäyksen. Hän kääntyi puhumaan korkeimmalle seurassaan Kaoliin saapuneelle upseerille.
"Sinun tehtäväksesi uskon seurueeni saattamisen takaisin Ptarthiin", sanoi hän. "Siellä kykenee poikani hoitamaan hallitusta poissa ollessani. Heliumin prinssi ei saa yksin mennä vihollismaahan, Olen puhunut. Hyvästi!"
KAHDEKSAS LUKU
Haaskaluolien läpi
Yötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen suuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen jälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.
Aikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo lentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme pohjoisia arktisia seutuja.
Kaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden lukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut varovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen etelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.
Miten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta kuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa ympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.
Jäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei tarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin, että joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän "kiellettyyn maahan", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet sitä nimittää.
Hidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä aikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan, joten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla todellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin sellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa Heliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain muutamien metrien korkeudessa -- kirjaimellisesti tunnustellen tietämme pimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita Marsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.
Äkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin peräsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut törmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui korkeaan esteeseen vinossa suunnassa.
Alus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä päällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula edellä maahan kuuden metrin korkeudesta.
Onneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi lentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella juuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin juurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka esti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet lähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän, ylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.
Katsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.
Yön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin silkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.
Päivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen toiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei ollut kovinkaan paljon ilon syytä.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Thuvan Dihn. "Kuinka voimme selviytyä tuosta ylipääsemättömästä esteestä?"
"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön", vastasin. "En usko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen täydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan paikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta keinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja vaivaloisen jäisen tien kulkemiseen."
Viisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin juurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä saimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä hetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata kimppuumme.
Lukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat _aptien_ hyökkäykset.
Apti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella raajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi lumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin, karvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.
Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta maapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee kaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.
Sen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena laajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien juurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta Itse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.
Tällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella eläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja vaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että kullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä mukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana, että luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se vietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.
Pian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli lapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin kiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.
Se seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo oppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen riivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee kolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu niiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa on täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat nauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan sensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä lähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi sattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.
Myöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi toivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen kaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan koettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa asuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään -- kenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan voimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka jotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä pohjolassa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa. Woolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että meidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän vikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.
Lähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten äkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja vaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.
Tavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli syviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin lipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana sieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein tukahduttaa.
Taaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia satoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.
Kun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui eteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi jäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen katselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.
Inhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen Thuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.
"Kaikkien esi-isieni nimessä!" hän ihmetteli. "Totta totisesti olen saanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella niiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.
"-- Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa kertomuksissa -- niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien aikana pidetty taruna -- kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen paetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun hallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava turvapaikoistaan.
"-- Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet yhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät aukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan hedelmälliseen laaksoon.
"-- Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin ankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja luoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava, voittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit, jotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä takaa-ajoa.
"-- Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu Haaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat maataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin kertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky -- kaikki se, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa hajua, joka tuntuu sieraimissamme.
"-- Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella, sillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät saaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta se on ainoa."
"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan vievän tien?" huudahdin.
"Olen niin varma kuin voin olla", vastasi hän, "kun luuloani tukemassa on vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki yksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun valtakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme löytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien."
"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi", virkoin, "niin täällä selvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen poikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat retkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta olleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan muuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi, että he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin toiselta puolen."
Puhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen yli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut olivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.
Ihmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina kasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä, jonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana olevan toisen luolan suulle.
Tämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten inhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli melkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka tupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.
"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?" kysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.
"Ei luullakseni pitkää aikaa", vastasin. "Rientäkäämme sen vuoksi! Minä menen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!" Näin sanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.
Kohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan läpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä. Kahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.
Onkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat, toiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään naaraksista.
Täällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot silmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi niin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta pimeys.
Yritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin äärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän palaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin oloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit että muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin päästäisiin päämäärään.
"Sillä välin", jatkoin, "voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni itselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu, niin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja tuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja tyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa."
"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter", selitti Thuvan Dihn. "Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi. Olen puhunut."
Hänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli niin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa pantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni kirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin Heliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä väijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se suinkin olisi mahdollista.
Kun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä peloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista tiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja ihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi välttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.
Ilmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani totellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni, vaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi. Se hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti hetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.
Carthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet Haaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä oli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin ylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä kahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin jäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen isoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he vielä elivät.
Edelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin pojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas, että sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.
"Ja", lopetin kirjeeni, "jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä jos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta hauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni kanssa."
Woolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa pohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi, mutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien keskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat syöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.
Pian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää kaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden, vaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.
Yksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla olevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää vain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä sinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.