Part 5

En voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan, mutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on puiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on vahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot pääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien thernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta seurue pääsi turvallisesti maahan.

Kun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi ja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua mihinkään.

Kaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia purppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset lehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.

Puiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden joukossa useita muunnoksia Marsin "ihmiskasvista." Tämän lajin kukilla on silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.

Myöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä kasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita kasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä on sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen peloittavia petoeläimiä.

Sekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden kasvihirviöiden saaliiksi.

Siellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa liikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen, hämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä, kun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.

Ympäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin kalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan aterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin laskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja vaivuin syvään, sikeään uneen.

Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani tupesta ja jäin odottamaan.

Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden oksilta!

Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.

Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.

Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia hirviöitä.

Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan kanssa jälleen taipaleelle.

Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi kuin kiinteän maaperän rajalle.

Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.

Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti meitä kohti.

Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka kiiti kimppuumme.

Pedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen rinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä puolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää hirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta verkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen kammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä kaikkiin suuntiin.

Jopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan poikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni vaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen kupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin -- taistellen.

Samalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi vähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen myrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei enää olisi niin epätasainen.

Heti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön päähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan naamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen ison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen kohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää pistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.

Laittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa, mutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti minua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi tuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.

Sitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla keskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen sinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon pensaikkoon.

Onneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin, olisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti; siksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.

Vaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja hoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin korkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan päähänsä tarrautunutta kalotia.

En edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni. Nyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita kertoja siivekkääseen petoon.

Otus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt siihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää kuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja iski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.

Yhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla tyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin hevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa "tehoton", niin tarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen tarkoitukseensa -- nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut muheaksi.

Niin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat sattumalta jyrkän lopun.

Riippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä pitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti. Ja juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin selviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen sotilas.

Hän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää pienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.

Hänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta heti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan meitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin kiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.

Otus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet heltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti tasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle, joka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.

Noustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti. Huomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja kutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten seisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.

Aioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän keskeytti minut käskevästi.

"Ken olet?" hän tiedusteli. "Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja metsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä."

Sitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen silmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä: "Oletko kenties pyhä thern?"

Olisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin pettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin ja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi, etten ollutkaan thern.

"En ole thern", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin: "Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan tuntematon."

Jos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi therniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin tiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan kimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli ihmeekseni kokonaan toisenlainen.

"John Carter, Heliumin prinssi", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. "John Carter, Barsoomin uljain sotilas!"

Sitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on marsilaisten ystävällisin tervehdystapa.

"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen tekisinkin", hän puhkesi puhumaan, "mutta sisimmässäni olen aina ihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen epäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän uskontoaan kohtaan.

"-- Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa aavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella sinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on käskettävissäsi."

Sotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan voinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni. Se seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen tervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin kaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan kuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin tätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten kansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.

"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille", vastasin osoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää keihästään.

Punainen mies hymyili.

"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi", hän selitti. "Vain siten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä keihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin joutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on aseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen myrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu myrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.

"-- Katsos tänne", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki eläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren etupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa kummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.

"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat jo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi kartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.

"-- Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin. Entisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan vaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä tai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen naisia, lapsia, jopa sotilaitakin."

Hänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin mitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta' hänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa tarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja kiirehtinyt puhumaan.

"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter", lausui mies, "en kysy asiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja kohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä saapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa sinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän suunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan."

"Siitä annan sanani, Torkar Bar", vastasin.

"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista", jatkoi hän. "En ole nähnyt ketään -- John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt Torkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?"

"Täydelleen", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.

"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin", hän selitti. "Olkoon onni kanssasi!" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti matkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.

Pimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia ympäröivät jykevät muurit.

Maantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia eikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet kookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni väriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani. Mutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin lujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki. Kaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä tyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään luulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja terävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin jollekin portille.

En voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin salaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten piileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa ilmitulon vaara olisi pienempi.

Näitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän reunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu pois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.

Useita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin Maassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin taitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen saakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi suunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli vielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.

Ja muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta minun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa sellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.

Alla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin kaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola vieressäni.

KUUDES LUKU

Sankarina Kaolissa

Oli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului hiipivää liikettä.

Kun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja tuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.

Aluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän kiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.

Annoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse vakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden merien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien vieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.

Heidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui kauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Vihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan kaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen sen kimppuun.

En millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi, mutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä tahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin aavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen sotilaitaan.

Varovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen koiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän kierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten kynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.

Noin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta punaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne päästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan ohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin aikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn. Päätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta sillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.

Uskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi, jonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että varovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä kaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden miesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa aina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa tärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.

Kun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties vihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta aiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa jeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli majoittunut.

Mutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia kohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten töminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä kaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia kohti.

Oli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja etujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.

Pyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle portille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää ensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista, kolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä Maassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.

Kiitäessäni väijyksissä olevien vihreiden miesten sivustan ohitse he näkivät minun tähyävän heitä. He arvasivat heti, että heidän salahankkeensa oli joutunut ilmi, ja lähimmät heistä hypähtivät pystyyn kiiruhtaen katkaisemaan tietäni, ennenkuin saapuisin portille.

Samalla hetkellä vankka portti lennähti auki, ja kaolilaisten etumaiset rivit astuivat siitä ulos. Kymmenkunta vihreätä sotilasta oli ennättänyt portin ja minun välilleni, mutta he eivät aavistaneetkaan, ketä he aikoivat pidättää.

En vähentänyt ollenkaan vauhtiani syöksyessäni heidän keskelleen, ja kun heitä kaatui säiläni iskuista, johtuivat mieleeni iloiset muistot niistä monista taisteluista, jolloin vihreiden marsilaisten mahtavin mies, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli seisonut kylki kyljessä kanssani Marsin pitkän, kuuman päivän ja olimme yhdessä niittäneet vihollisiamme maahan, kunnes ruumisröykkiöt olivat ympärillämme kasaantuneet korkeammalle kuin kookkaan miehen pää.

Kun useita vihollisia oli yhtä aikaa kimpussani, hyppäsin heidän päittensä ylitse ja matkin Kaolin korkokuvin koristetun portin edustalla Dorin laakson kamalien kasvi-ihmisten taistelutemppua, iskien vastustajiani kiitäessäni heidän ylitsensä.

Kaupungista lähteneet punaiset sotilaat riensivät meitä kohti, ja heitä vastaan karkasi viidakosta villi vihreä lauma. Pian olin keskellä hurjimpia ja verisimpiä taisteluja, missä milloinkaan olen ollut mukana.

Kaolilaiset ovat mitä uljaimpia sotureita, eivätkä päiväntasaajan vihreät miehet jää ottelussa vähääkään jälelle lauhkean vyöhykkeen kylmistä ja julmista serkuista. Useita kertoja olisi kumpikin puoli voinut häpeättä peräytyä, joten taistelu olisi päättynyt, mutta kumpikin kiiruhti aina uudelleen leikkiin hurjan alttiisti. Pian olin niin ollen selvillä siitä, että tämä taistelu, jonka ei olisi tarvinnut kehittyä mitätöntä kahakkaa kuumemmaksi, ei päättyisi, ennenkuin jompikumpi sotajoukko olisi perin pohjin tuhottu.

Kun vereni kerran oli lämminnyt, olin innokkaasti ja riemumielin mukana verileikissä, ja ympärilläni usein kajahtaneet hyväksymishuudot osoittivat, että kaolilaiset huomasivat miekankäyttöni.

Jos joskus tuntuu siltä, että liian paljon ylpeilen taistelukunnostani, niin on muistettava, että taisteleminen on kutsumukseni. Jos teidän kutsumuksenne on hevosten kengittäminen tai taulujen maalaaminen ja teette tehtävänne paremmin kuin toverinne, niin narri olette, jollette ole ylpeä kyvystänne. Ja siksipä olenkin varsin ylpeä siitä, ettei kahdella taivaankappaleella ole ikinä elänyt parempaa miekkamiestä kuin John Carter, Heliumin prinssi.

Ja sinä päivänä panin parhaani liikkeelle saadakseni Kaolin asukkaat sen ymmärtämään, sillä halusin aukaista itselleni tien heidän sydämeensä -- ja kaupunkiinsa. Enkä pettynytkään toiveessani.

Taistelimme koko päivän. Tie punertui verestä ja täyttyi ruumisläjistä. Rintama siirtyi milloin toisaalle, milloin toisaalle niljaiseksi käyneellä viertotiellä, mutta kertaakaan ei Kaolin portti ollut vakavasti uhattuna.

Hengähdyshetkinä sain tilaisuuden keskustella punaisten taistelutoverieni kanssa, ja kerran itse jeddak, Kulan Tith, laski kätensä olalleni ja kysyi nimeäni.

"Olen Dotar Sojat", vastasin muistaen nimen, jonka tharkilaiset, noudattaen heikäläistä tapaa, olivat monia vuosia sitten minulle antaneet molempien ensiksi surmaamieni sotilaiden mukaan.

"Olet uljas sotilas, Dotar Sojat", hän huomautti, "ja kun päivätyömme on päättynyt, puhelen uudelleen kanssasi suuressa vastaanottosalissa."

Sitten ottelu kiihtyi uudelleen, ja jouduimme eroon toisistamme. Mutta sydämeni toive oli täyttynyt, ja uusin voimin ja riemuisin rinnoin sivaltelin taaskin pitkällä säilälläni, kunnes kiukkuisinkin vihreä mies oli saanut kyllikseen ja vetäytynyt takaisin kaukaisia merenpohjiaan kohden.

Vasta taistelun loputtua sain tietää, mitä varten punaisten sotajoukko oli sinä päivänä aikonut lähteä liikkeelle. Kulan Tith odotti pohjoisesta päin luokseen vierailulle mahtavaa jeddakia, kaolilaisten ainoata liittolaista, ja oli halunnut mennä vierastaan vastaan päivän matkan päähän Kaolista.

Mutta nyt vastaanottoretki siirtyi seuraavaan aamuun, jolloin sotajoukko uudelleen lähti Kaolista. Minua ei oltu taistelun jälkeen käsketty Kulan Tithin luokse, mutta hän oli lähettänyt erään upseerinsa etsimään minua ja saattamaan minut mukavaan majapaikkaan, jeddakin henkivartioston upseereille varattuun palatsin osaan.