Part 4

Matai Shang punertui kiukusta, mutta Thuridia huvitti, ja hän hymyili ilkeästi, sillä hänestä ne kappaleet eivät olleet pyhiä. Ettei hän olisi kuitenkaan saanut kovin paljon nauttia teostani, huudahdin: "Ja samalla tavalla tein Issuksen, ikuisen elämän jumalattaren, pyhille esineille, ennenkuin heitin itse Issuksen häntä aikoinaan palvoneelle rahvaalle, joka repi hänet kappaleiksi omassa temppelissään."

Se katkaisi Thuridin virnailun, sillä hän oli ollut Issuksen suosiossa ja korkeassa asemassa tämän valta-aikana.

"Lopettakaamme tämä herjaaminen!" hän kiljaisi thernien isälle.

Matai Shang ojensihe suoraksi ja kumartuen parvekkeen reunalle päästi suustaan samanlaisen kaamean huudon, jollaisella olin aikaisemmin kuullut Dorin laakson yläpuolella olevalla Kultaisten kallioiden parvekkeella seisovien pappien kutsuvan peloittavia valkeita apinoita ja kamalia kasvi-ihmisiä niiden uhrien kimppuun, jotka salaperäisen Iss-virran leveässä uomassa ajelehtivat silianeja kuhisevaa Korus-järveä kohti.

"Päästäkää surma valloilleen!" karjaisi hän, ja heti paikalla avautui kaksitoista tornin juuressa olevaa ovea ja niistä syöksyi pihalle yhtä monta raivoisaa, hirveätä banthia.

En ollut ensi kertaa taistelussa Barsoomin hurjien leijonien kanssa, mutta en koskaan ollut yksin joutunut ottelemaan kahdentoista kanssa yhtä aikaa. Vaikka minulla olikin rohkea Woola apunani, niin näin epätasainen kamppailu ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla.

Aluksi pedot arastelivat soihtujen kirkasta valoa. Mutta pian niiden silmät tottuivat siihen, ja ne huomasivat Woolan ja minut. Harjat jäykkinä ja kumeasti karjuen ne alkoivat lähestyä meitä pieksäen kellertäviä kupeitaan voimakkailla hännillään.

Minulla oli enää pieni hetki elinaikaa jälellä, ja loin Dejah Thorisiin jäähyväissilmäyksen. Hänen kauniilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme, ja kun katseemme sattuivat vastakkain, ojensi hän minua kohti molemmat kätensä, koettaen riistäytyä irti häntä nyt pitelevien vartijoiden otteesta, ikäänkuin aikoen heittäytyä parvekkeelta pihalle kuolemaan kanssani. Kun sitten banthit olivat jo melkein kimpussani, kääntyi hän toisaalle ja peitti kasvot käsiinsä.

Äkkiä huomioni kiintyi Ptarthin Thuviaan. Tämä kaunis neitonen nojautui kauas parvekkeen reunalta silmät loistaen kiihtymyksestä.

Banthit valmistautuivat jo hyppäämään päälleni, mutta en voinut irroittaa katsettani punaisesta neidosta, sillä hänen ilmeistään ei suinkaan kuvastunut riemua sen julman näytelmän johdosta, joka pihalla pian tapahtuisi. Niistä ilmeni jokin syvempi, salattu merkitys, josta koetin saada selvää.

Aluksi tuli mieleeni paeta Maassa kehittyneiden lihasteni ja vikkelyyteni avulla banthien kynsistä ja hypätä parvekkeelle, kuten olisin voinut varsin helposti tehdä, mutta en hennonut jättää uskollista Woolaa kuolemaan yksin nälkäisten banthien kauheissa hampaissa. Niin ei Barsoomissa tehdä, eikä sellainen ole ollut John Carterin tapaista.

Sitten selvisi minulle Thuvian kiihtymyksen syy, kun hänen huuliltaan lähti sama kehräävä ääni, jonka olin kuullut kerran ennenkin, silloin kun hän Kultaisten kallioiden uumenissa kutsui hurjia bantheja luokseen ja ohjaili niitä kuten paimentyttö lauhkeita, vaarattomia lampaita.

Kuullessaan hänen hyväilevän, rauhoittavan äänensä ensimmäisen soinnun banthit pysähtyivät, ja jokainen niistä kohotti päänsä ylös, koettaen saada selville, mistä tuttu kutsu kuului. Pian ne huomasivat ylhäällä parvekkeella olevan punaisen neidon ja pyörähtivät häneen päin päästellen iloisia kiljahduksia tuntiessaan hänet.

Vartijoita juoksi kiskomaan Thuviaa pois, mutta ennenkuin he saivat viedyksi hänet parvekkeelta, oli hän ehtinyt kiireesti huutaa sarjan komentosanoja tarkkaavasti kuunteleville pedoille, ja yhtä aikaa nämä kaikki kääntyivät ympäri ja menivät takaisin luoliinsa.

"Nyt sinun ei tarvitse niitä pelätä, John Carter", huusi Thuvia, ennenkuin hänet saatiin vaimennetuksi. "Nuo banthit eivät ikinä ahdista sinua eivätkä liioin Woolaa."

Se tieto riitti minulle. Nyt ei enää mikään voinut pidättää minua poissa parvekkeelta ja ottaen pitkän juoksuhypyn ponnahdutin itseni ylöspäin, niin että sain kiinni sen alareunasta.

Siellä syntyi heti sekasorto. Matai Shang peräytyi säpsähtäen. Thurid kiiruhti eteenpäin, tempaisten miekkansa iskeäkseen minut kuoliaaksi. Taaskin Dejah Thoris heilautti raskaita kahleitaan häntä vasten, niin että hän horjahti takaisin. Sitten Matai Shang tarttui prinsessaani vyötäisiltä ja kiskoi hänet torniin vievästä ovesta pois parvekkeelta.

Hetkisen Thurid epäröi, mutta sitten hänkin ikäänkuin peläten, että thernien isä livahtaisi Heliumin prinsessan kanssa hänen käsistään, kiiruhti heidän jälessään.

Phaidor yksin pysyi kylmäverisenä. Hän komensi kaksi vartijaa kantamaan Ptarthin Thuviaa, muiden hän käski jäädä estämään minua seuraamasta heitä. Sitten hän puhutteli minua.

"John Carter", hän huudahti, "viimeisen kerran tarjoan sinulle Phaidorin, pyhän hekkadorin tyttären rakkautta. Jos otat sen vastaan, niin prinsessasi palautetaan isoisänsä hoviin ja sinä itse saat elää rauhassa ja onnellisena. Jos kieltäydyt, niin Dejah Thorisia odottaa isäni uhkaama kohtalo.

"-- Nyt et kykene häntä pelastamaan, sillä tällävälin he ovat päässeet sellaiseen paikkaan, jonne et sinäkään voi heitä seurata. Jos kieltäydyt, niin häntä ei voi pelastaa mikään, sillä vaikka saapumisesi pyhien thernien viimeiseen varustukseen tehtiinkin helpoksi, niin tästä lähtien on matkan jatkaminen tehty sinulle mahdottomaksi. Mitä sanot?"

"Tiesit vastaukseni, Phaidor", sanoin, "ennenkuin kysyitkään. Pois tieltä!" kiljaisin sotilaille. "Pois John Carterin, Heliumin prinssin tieltä!"

Samassa hyppäsin parveketta ympäröivän matalan kaiteen yli ja seisoin pitkä miekka kädessä vihollisiani vastassa.

Heitä oli kolme. Mutta Phaidor varmaankin arvasi, kuinka taistelu päättyisi, sillä hän kääntyi ympäri ja pakeni parvekkeelta nähtyään, etten halunnut kuunnella hänen tarjouksiaan.

Thern-sotilaat eivät odottaneet hyökkäystäni. Sensijaan he itse karkasivat kimppuuni -- kaikki kolme yhtä aikaa. Siitä oli minulle etua, sillä ahtaalla parvekkeella he sotkivat toistensa liikkeitä, joten ensimmäinen heistä kompastui suoraan miekkaani heti ensi ryntäyksessä.

Kun hänen verensä punasi säiläni, niin taistelu-into, joka minussa on aina ollut voimakas, kohosi ylimmilleen ja miekkani viuhui ilmassa niin nopeasti ja tuhoisan täsmällisesti, että molemmat elossa olevat thernit menettivät kokonaan voiton toiveet.

Kun sitten pureva teräs osui toisen sydämeen, lähti toinen pakoon. Arvasin hänen pyrkivän samaa tietä, jota etsimäni henkilöt olivat menneet, ja annoin hänen senvuoksi juosta niin paljon edelläni, että hän luuli pääsevänsä kynsistäni.

Hän kiiti useiden sisähuoneiden läpi kiertoportaille, joita myöten hän riensi ylöspäin, minä hänen kintereillään. Portaiden yläpäässä oli pieni huone, jonka seinät olivat aivan sileät lukuunottamatta yhtä ainoata Otz-vuorten rinteiden ja Kadotettujen sielujen laakson puolista ikkunaa.

Täällä mies alkoi vimmatusti nykiä ikkunan vastapäätä olevaa aivan eheältä näyttävää seinää. Arvasin heti, että siinä oli huoneesta vievä salaovi, ja pysähdyin antaakseni hänen avata sen, sillä en ensinkään halunnut surmata tätä käskyläis-raukkaa -- muuta en vaatinut kuin saada esteettömästi kiiruhtaa prinsessani Dejah Thorisin jälessä, josta olin niin kauan ollut erossa.

Mutta ovi ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka ponnisti taitoaan ja voimiaan, niin että hän vihdoin luopui yrityksistään ja kääntyi minuun päin.

"Mene matkoihisi, thern!" sanoin osoittaen kiertoportaita, joita myöten olimme juuri tulleet. "Minulla ei ole mitään syytä vihata sinua, enkä halua sinua surmata. Mene!"

Vastauksen asemasta hän karkasi miekka kädessä kimppuuni ja vieläpä niin äkkiä, että olin vähällä saada surmani hänen ensi iskustaan. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin mahdollisimman pian antaa hänelle, mitä hän kaipasi, ettei minun tarvitsisi viipyä tässä huoneessa liian kauan, sillä aikaa kun Matai Shang ja Thurid kiidättivät Dejah Thorisia ja Ptarthin Thuviaa yhä kauemmaksi.

Mies oli taitava miekkailija, hyökkäili ja väisteli erinomaisesti ja käytteli kaikenkaltaisia juonia. Näytti siltä kuin hän ei olisi koskaan kuullut puhuttavankaan kunnian laeista, sillä hän loukkasi useita kertoja monia barsoomilaisia miekkailusääntöjä, joiden rikkominen on kunnonmiehestä kuolemaakin pahempi.

Menipä hän niinkin pitkälle, että sieppasi pyhän peruukkinsa päästään ja heitti sen silmilleni sokaistakseen minut hetkeksi ja voidakseen siten antaa piston suojattomaan rintaani.

Mutta hänen pistäessään en ollutkaan enää sillä paikalla, sillä olin taistellut ennenkin thernejä vastaan. Ja vaikka heistä ei kukaan ollutkaan aikaisemmin turvautunut juuri tähän temppuun, niin tiesin heidät Marsin halpamielisimmiksi ja petollisimmiksi miekkailijoiksi ja olin senvuoksi joutuessani jotakuta heikäläistä vastaan aina valppaana kaikkien pirullisten konnankujeiden varalta.

Mutta vihdoin hän lankesi omaan paulaansa. Hän vetäisi lyhyen miekkansa ja sinkosi sen heittokeihään tapaisesti minua kohti samalla kertaa hyökäten pistämään minua pitkällä miekallaan. Suhahtaen kaarsi miekkani ilmassa, ja lentävä ase kalahti seinään huoneen toiselle puolelle. Kun sitten astahdin sivulle väistäen vastustajani raivoisan syöksyn, upotin säiläni sivultapäin hänen vatsaansa.

Aseeni painui kahvaa myöten hänen ruumiiseensa, ja hirveästi kiljaisten hän vaipui kuolleena lattialle.

Pysähdyin vain lyhyen hetkisen, jonka tarvitsin kiskoakseni miekkani vastustajani ruumiista, ja juoksin sitten huoneen vastapäiselle seinälle, jonka läpi thern oli yrittänyt mennä. Etsin sen salaista lukkoa, mutta turhaan.

Epätoivoissani koetin saada oven murretuksi auki, mutta kylmä, järkkymätön kiviseinä olisi voinut nauraa surkean tehottomille ponnistuksilleni. Ja olisinkin saattanut vannoa kuulleeni vankan muurin takaa hiljaista ilkkuvaa hihitystä.

Harmistuneena luovuin turhista yrityksistäni ja menin huoneen ainoan ikkunan ääreen.

Otz-vuorten rinteillä ja kaukaisessa Kadotettujen sielujen laaksossa ei mikään voinut silloin herättää mielenkiintoani. Mutta sensijaan silmäilin hyvin tarkasti yläpuolelleni kohoavaa koristettua tornin seinää.

Tuon jykevän muurin takana oli Dejah Thoris. Yläpuolellani oli ikkunoita. Ne olivat ainoa tie, jota myöten voisin kenties päästä hänen luokseen. Tie oli vaarallinen, mutta ei liian vaarallinen, kun kysymyksessä oli taivaankappaleen parhaan naisen kohtalo.

Vilkaisin alaspäin. Siellä, kolmenkymmenen metrin päässä oli tornin vieressä olevan kammottavan kuilun reunalla pykäläinen rivi graniittimöhkäleitä. Ja kuolema väijyi minua kivijärkäleillä ja kuilun pohjalla, jos jalkani vähänkään luiskahtaisi tai otteeni hetkeksikään heltiäisi.

Mutta muuta tietä ei ollut, ja kohauttaen olkapäitäni, mihin, se minun on myönnettävä, sekaantui hieman puistatusta, nousin ikkunan ulkolaudalle ja aloitin vaarallisen nousun.

Minua kammotti, kun huomasin, että seinäleikkauksien reunat, päinvastoin kuin useimmissa heliumilaisten rakennusten koristuksissa, olivat pyöristettyjä, joten otteeni eivät voineet olla muuta kuin perin hataroita.

Noin viisitoista metriä ylempänä alkoi sarja seinästä ulkonevia lieriömäisiä kiviä, joiden läpimitta oli noin puolitoista desimetriä. Niiden muodostamat, noin puolentoista metrin päässä toisistaan olevat rivit kiersivät nähtävästi koko tornin ympäri, ja rinnakkaiset kivet olivat myöskin noin puolentoista metrin etäisyydellä toisistaan. Ja kun jokainen kivilieriö pisti noin viisitoista sentimetriä ulommaksi kuin muut koristukset, niin ne muodostivat verrattain helppokulkuisen portaiston, kun vain ensin olisin päässyt sinne asti.

Vaivaloisesti kiipesin niitä kohti kaartaen eräiden niiden alapuolella olevien ikkunoiden sivuitse, joista toivoin pääseväni torniin ja löytäväni sitten kenties paremman tien jatkaakseni etsimistäni.

Joskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti, että aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt kirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan kuiluun.

Mutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan alimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani helpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.

"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa." Ääni oli Matai Shangin. "Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas pohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien -- jos se olisi mahdollista."

"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille", vastasi toinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.

"Siispä kiiruhtakaamme!" sanoi Matai Shang. "Mutta että olisimme kaksin kerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää. Myöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He tapaavat meidät Kaolissa."

Ojennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän äänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella paikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein hengittääkään.

Kuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen tarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa kärjellä ikuisuuteen.

Äänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan vaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt minun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.

Matai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli selvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta näyttävää päämäärää kohti ponnistelin.

Vaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen tuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.

Totta kyllä, nämä ulkonemat olivat siksi kaukana toisistaan, ettei loppumatkan nouseminen suinkaan ollut mitään lastenleikkiä, mutta olihan joka tapauksessa aina ulottuvissani vakava tuki, johon vahingon sattuessa voisin tarrautua.

Vähän katon alapuolella seinä kallistui hieman sisäänpäin, kenties kolmisenkymmentä sentimetriä viimeisillä kolmella metrillä, joten kapuaminen oli tavattoman paljon helpompaa. Pian tartuinkin jo räystääseen.

Kun nostin silmäni katon reunan tasalle, näin lentokoneen aivan lähtövalmiina.

Sen kannella olivat Matai Shang, Phaidor, Dejah Thoris, Ptarthin Thuvia ja joitakuita thern-sotilaita. Thurid kiipesi parhaillaan koneeseen.

Hän oli vajaan kolmen metrin päässä minusta, selkä minuun päin. Mikä julma kohtalon oikku lieneekään saanut hänet katsomaan taakseen juuri samalla hetkellä, jolloin pääni kohosi katon reunalle!

Hän vilkaisi taakseen. Ja kun katseemme sattuivat vastakkain, levisi hänen ilkeille kasvoilleen riemuisan ilkkuva hymy. Hän syöksähti minua kohti, samalla kun minä ponnistelin saadakseni varman jalansijan katolla.

Dejah Thorisin oli täytynyt nähdä minut samalla hetkellä, sillä hän kirkaisi minulle hyödyttömän varoituksen, juuri kun Thuridin jalka voimakkaasti heilahtaen sattui suoraan vasten kasvojani.

Kellahdin kuten iskun saanut härkä ja suistuin takaperin tornin katon reunalta.

VIIDES LUKU

Kaolin viertotiellä

Jos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea kaitselmus varmaankin huolehtii minusta.

Kun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo kuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä ilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli käynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.

Putosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden nahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön -- ja se piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut uskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja hetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta huokosesta.

Mutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan uskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä väijyä minua katolla.

Pian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä heikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista kohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä jälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut ensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta ilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla katolla.

Riensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille toisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka Matai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät tornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.

Ripeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt Woolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä vieläkin.

Kaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa ja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä. Kiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten kallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä saavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.

Woola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone silmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira viereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan kovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan kivimuuria vasten.

Thernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien thernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään suoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut olevan päämääränsä.

Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.

Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini -- pienen, ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.

Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden, kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.

Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.

Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän oli.

Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.

Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja särki koneiston.

Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen, kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa maata kohti.

Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti. Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.

Kuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.

Juoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien äänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.

Murskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut itseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän reunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten ollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin Dorin laaksossa Korus-järven rannalla.

Olin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän tunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu päiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.

Se käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen kuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja ulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.

Tiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi pysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että Matai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja turvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan odotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät melkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä heidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan vesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata, jossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille sadoilleen.

Joka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat, aromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja kun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa, missä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain vähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta mielenkiintoisesta kansasta.

Silloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle kulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan kosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin tiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto ole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan sotureita.

Tiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah Thorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän sydämeen.

Mutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.

Tuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle ilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja vilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan puiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun Thuridin laukaus keskeytti lentomme.

Riensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää rinnettä alaspäin.

Tavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti taivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi kaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka olivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä käsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin pienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin uhkaava.