Part 3

Kuten saaliin niskaan hypähtävät pantterit he olivat kimpussani. Mutta he eivät olleet ottaneet laskuissaan huomioon Woolaa, ja ennenkuin kumpikaan säilä ehti koskettaa minua, kiiti uskollinen marsilainen kalotini ylitseni heidän päällensä ulvoen kuin tuhannen raivoisan pahan hengen riivaamana.

Kuvitelkaa, jos osaatte, mielessänne tavattoman isoa harmaata karhua, jolla on valtavan voimakkaat kynnet ja jonka pään kauhea, sammakon suuta muistuttava kita halkaisee korvasta korvaan, niin että näkyy kolme riviä välkkyviä hampaita. Sitten kuvitelkaa, että tämä otus on yhtä vikkelä ja hurja kuin nälkiytynyt bengalilainen tiikeri ja yhtä väkevä kuin kaksi vetojuhtaa yhteensä, niin saatte heikon käsityksen siitä, millaiselta Woola näytti tappelussa.

Ennenkuin ehdin kutsua sitä takaisin, se oli jo musertanut Lakorin mäsäksi vankan käpälänsä yhdellä ainoalla iskulla ja repinyt toisen thernin siekaleiksi. Mutta kun puhuin sille tuimasti, niin se ryömi arkaillen eteeni ikäänkuin olisi tehnyt jotakin moitittavaa ja rangaistavaa.

Koskaan en ollut hennonut rangaista Woolaa yhdessä viettämiemme pitkien vuosien kuluessa, senjälkeen kun tharkien vihreä jed oli ensi kerran Marsiin saavuttuani pannut sen vartijakseni. Olin voittanut sen rakkauden ja uskollisuuden ja saanut sen hylkäämään aikaisemmat julmat isäntänsä. Mutta luulen, että se olisi alistunut minkälaiseen rääkkäykseen hyvänsä, jos olisin sitä kurittanut, sillä niin ihmeen kiintynyt se oli minuun.

Lakorin otsalla olevaan kultalevyyn kiinnitetty jalokivi osoitti, että hän oli pyhä thern, kun taas hänen toverinsa, jolla ei ollut sellaista korua, oli alempi thern, vaikka varuksista näin, että hän oli kohonnut yhdeksänteen arvoluokkaan ja oli siis vain yhtä astetta alempana kuin pyhät thernit.

Seisoessani hetkisen katsellen Woolan tekemää kamalaa jälkeä, juolahti mieleeni muisto siitä kerrasta, jolloin olin pukeutunut Thuvian ampuman pyhän thernin Sator Throgin peruukkiin, diademiin ja varuksiin. Nyt saattaisi kenties olla hyödyksi käyttää Lakorin tamineita samalla tavoin.

Repäisin keltaisen peruukin hänen kaljulta päälaeltaan, kiinnitin sen omaan päähäni ja hetkistä myöhemmin olin kokonaan hänen asussaan, kultalevy otsallani ja varushihnat ympärilläni.

Woola ei pitänyt muutoksesta. Se nuuhki minua ja murahteli uhkaavasti, mutta kun puhelin sille ja taputtelin sen kookasta päätä, niin se lopulta leppyi uusiin tamineihini ja lähti komennuksestani ravaamaan käytävää pitkin samaan suuntaa, johon olimme olleet menossa, kun thernit keskeyttivät matkamme.

Nyt liikuimme varovasti, sillä kuulemastani keskustelun katkelmasta tiesin, että tiemme oli vaarallinen. Pysyttelin Woolan rinnalla, jotta äkillisen vaaran uhatessa molemmat silmäparit olisivat sitä näkemässä, ja hyvä oli, että olimme saaneet varoituksen edeltäpäin.

Saavuimme kapeille portaille, jotka nousivat jyrkästi ja kaartuivat taaksepäin, joten käytävä kohosi edellisen osansa päälle. Sitten se kääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaansa, muodostaen siten täydellisen S-kirjaimen, jonka ylempi sakara äkkiä päättyi avaraan, huonosti valaistuun huoneeseen. Siellä oli lattia kokonaan myrkyllisten käärmeiden ja kammottavien matelijoiden peitossa.

Jos olisin koettanut mennä lattian poikki, olisin heti sortunut kuolleena maahan, ja hetkeksi olin vähällä menettää rohkeuteni. Mutta sitten välähti mieleeni, että Thurid ja Matai Shang olivat seurueineen sivuuttaneet tämän paikan, ja siispä täytyi löytyä joku kulkutie.

Jos onnellinen sattuma ei olisi tuonut korviini thernien keskustelusta sitäkään vähäistä osaa, jonka kuulin, niin olisimme mitään varomatta astuneet askelen tai pari kiemurtelevaan, tuhoisaan läjään, ja yksi ainoa askel olisi yllin kyllin riittänyt tuottamaan meille varman kuoleman.

Aikaisemmin en ollut koskaan tavannut matelijoita Barsoomissa, mutta kun vertasin niitä Heliumin museoissa näkemiini, kuten otaksuttiin sukupuuttoon kuolleiden lajien kivettymiin, huomasin niiden kuuluvan useihin esihistoriallisiin ja toisiin tyyten tuntemattomiin matelijasukuihin.

Tämä oli inhoittavin hirviökokoelma, mitä minun milloinkaan oli tarvinnut katsella. Turhaa olisi yrittääkään kuvata niitä Maan ihmisille, sillä minkään meidän tuntemamme muinaisen tai nykyisen otuksen kanssa niillä ei ole muuta yhteistä kuin aine -- niiden myrkkykin on niin kamalan tehokasta, että _cobra de capelloa_ on niiden rinnalla pidettävä viattomana kastematona.

Kun ne havaitsivat minut, niin lähimpänä käytävän aukkoa olevat matelijat syöksyivät yhtenä rykelmänä meitä kohti, mutta pitkin kammion kynnystä rivissä olevat radiumlamput pysäyttivät ne äkkiä -- ne eivät ilmeisesti uskaltaneet mennä tämän valojuovan poikki.

Olin etukäteen ollut varma, etteivät ne pääsisi pois huoneesta, vaikka en ollutkaan arvannut, mikä niitä siellä pidätti. Yksistään se seikka, ettemme olleet tavanneet ainoatakaan matelijaa käytävässä, jota myöten olimme tulleet, oli riittävänä todistuksena siitä, etteivät ne uskaltautuneet sinne.

Vedin Woolan täysin turvalliselle kohdalle ja aloin huolellisesti tarkastella matelijakammiota, sikäli kuin voin sitä paikaltani nähdä. Kun silmäni vähitellen tottuivat hämärään valaistukseen, erotin huoneen toisessa päässä olevan matalan parvekkeen, johon avautui useita oviaukkoja.

Menin niin likelle kynnystä kuin uskalsin ja tarkastelin parveketta. Se kiersi pitkin luolan seinämää niin kauaksi kuin saatoin nähdä. Kun sitten vilkaisin sen aukon yläreunaa, jossa seisoimme, näin ilokseni parvekkeen pään parikymmentä sentimetriä pääni yläpuolella. Heti hyppäsin sinne ja kutsuin Woolan mukaani.

Siellä ei matelijoita ollut -- meillä oli tie selvänä kamalan luolan toiseen päähän -- ja hetkistä myöhemmin Woola ja minä laskeuduimme toisella puolella alkavaan turvalliseen käytävään.

Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa saavuimme tavattoman avaraan pyöreään huoneeseen, jonka valkoisiin marmoriseiniin oli kullasta upotettu ensisyntyisten käyttämiä kummallisia hieroglyfejä.

Tämän valtavan huoneen lattiasta kohosi hyvin paksu, pyöreä, korkeaan kupukattoon saakka ulottuva patsas, ja tarkastellessani sitä huomasin sen hitaasti pyörivän.

Olin saapunut Auringon temppelin perustuksille!

Jossakin yläpuolellani virui Dejah Thoris, ja hänen seurassaan olivat Matai Shangin tytär Phaidor ja Ptarthin Thuvia. Mutta miten nyt, löydettyäni heidän lujan vankilansa ainoan heikon kohdan, pääsisin heidän luokseen, se oli yhä vieläkin ratkaisematon arvoitus.

Hitaasti kiersin pylvästä koettaen keksiä jotakin aukkoa. Jouduttuani toiselle puolelle löysin pienen radiumvaloisen vilkkulampun. Hieman kummastellen, miten se oli joutunut tähän melkein tuntemattomaan ja muusta maailmasta eristettyyn paikkaan, silmäilin sitä tarkemmin. Äkkiä huomasin sen metallikotelossa jalokivistä sommitellun Thuridin suvun merkin.

Olimme siis oikeilla jäljillä, mietin pistäessäni kojeen varuksiini kiinnitettyyn pussiin. Sitten jatkoin etsintääni, sillä oviaukon täytyi olla lähistöllä. Kauan ei tarvinnutkaan hakea, sillä melkein heti senjälkeen huomasin pienen oven, joka oli sovitettu pylvään juureen niin taitavasti, että vähemmän tarkka ja huolellinen etsijä olisi mennyt mitään aavistamatta sen ohitse.

Kas siinä ovi, josta pääsisin vankilaan, mutta miten saisin sen auki? Näkyvissä ei ollut minkäänlaista nappulaa eikä lukkoa. Yhä uudelleen tunnustelin perinpohjaisen huolellisesti sen jokaista neliösentimetriä, mutta en löytänyt mitään muuta kuin perin pikkuisen reiän, joka oli hieman oven keskustan yläpuolella vinosti oikealle päin ja joka näytti vain tekovialta tai rakennusaineen virheeltä.

Koetin tirkistää tähän pieneen reikään, mutta en voinut erottaa, oliko se kenties vain jonkun millimetrin syvyinen vai jatkuiko se täydelleen oven lävitse -- valoa ei siitä ainakaan näkynyt. Sitten painoin korvani sitä vasten ja kuuntelin, mutta tulokset olivat yhtä huonot.

Kokeilujeni aikana Woola oli seisonut vieressäni tuijottaen hellittämättä ovea, ja kun katseeni osui koiraan, juolahti mieleeni hankkia varmuus siitä, olinko oikeassa olettaessani, että musta dator Thurid ja thernien isä Matai Shang olivat menneet temppeliin juuri tämän oven kautta.

Pyörsin äkkiä toisaalle ja kutsuin eläintä mukaani. Se epäili hetkisen, sitten se syöksähti vinkuen jälkeeni tarttuen hampailla hihnoihini ja koettaen vetää minua takaisin. Astelin kuitenkin jonkun matkan päähän ovesta, ennenkuin taivuin koiran opastettavaksi, nähdäkseni selvästi, mitä se tekisi. Sitten annoin sen viedä minua mielensä makaan.

Se veti minut suoraan takaisin taitoani uhmaavalle ovelle ja jäin taaskin seisomaan sileän kiviseinämän eteen tiukasti silmäillen sen kiiltävää pintaa. Kokonaisen tunnin vaivasin päätäni koettaen keksiä edessäni olevan oven avaamissalaisuuden ratkaisua.

Muistelin kohta kohdalta kaikkea, mitä oli tapahtunut ajaessani Thuridia takaa, enkä voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin siihen, jonka olin alun perin uskonut oikeaksi, että nimittäin Thurid oli tullut tänne ilman muita apuneuvoja kuin oma tietonsa ja mennyt ovesta saamatta apua sisältä päin. Mutta miten hän oli sen tehnyt?

Mieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa sattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien vankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan ohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon, jossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan. Silloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä kuin se, joka nyt ilkkui minulle.

Kiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi ohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla pääsisin temppelin vankilaan.

Tutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen marsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin koristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä hetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin kummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin karkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.

Pelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain sen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä oli alitusten kolme numeroparia:

3 | -- | 50 t 1 | -- | i x 9 | -- | 25 t

Hetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun takaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä kädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen keskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja laskenut niistä pilkkaa: "Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia" -- ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin vilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä -- "sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat" -- siinä toinen rivi -- "ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia."

Kaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja ottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti tarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä huudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia hiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina sinkoutuu.

Tätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu radiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään -- lukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla, Heliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni -- sen oli viholliseni itse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.

Marsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno vehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan kristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä matkamittaria.

Toimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa, järjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.

Viidenkymmenen talin ajan annoin valon kolmen yksikön vahvuisena säteillä reikään, sitten yhden yksikön vahvuisena yhden xatin ja yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia. Nämä viimeiset kaksikymmentäviisi talia olivat elämäni pisimmät kaksikymmentäviisi sekuntia. Napsahtaisiko lukko auki loppumattomilta tuntuvien hetkisten kuluttua?

Kaksikymmentäkolme! Kaksikymmentäneljä! Kaksikymmentäviisi!

Näpäytin lampun sammuksiin. Odotin seitsemän talia -- lukon koneisto ei näyttänyt hievahtavankaan. Olisiko olettamukseni sittenkin väärä?

Mutta kas! Aiheuttiko hermojännitys harhanäyn vai liikkuiko ovi todellakin? Hitaasti ja äänettömästi upposi eheä kivilevy seinään -- se ei ollut harhanäkyä.

Se painui noin kolme metriä, ja sen oikealta puolelta paljastui kapea aukko, joka vei pimeään ja ahtaaseen, ulkoseinän suuntaiseen käytävään. Tuskin oli aukko tullut näkyviin, kun Woola ja minä juoksimme siitä läpi -- sitten ovi liukui äänettömästi paikoilleen.

Jonkun matkan päästä käytävästä näkyi heikkoa kajastusta, ja sitä kohti ohjasimme askeleemme. Valoisalla kohdalla käytävä teki jyrkän mutkan ja hieman kauempana oli kirkkaasti valaistu huone.

Tämän pyöreän huoneen keskilattialta veivät kierreportaat ylöspäin.

Arvasin heti, että olimme Auringon temppelin pohjakerroksen keskikohdalla -- kiertoportaat kulkivat ylöspäin vankikoppien takaseinien vieritse. Jossakin yläpuolellani oli Dejah Thoris, jolleivät Thurid ja Matai Shang jo olleet ehtineet viedä häntä pois.

Melkein heti kun olimme päässeet portaille, näytti Woola äkkiä joutuvan hyvin kiihdyksiin. Se syöksähti edestakaisin näykkien jalkojani ja varuksiani, kunnes luulin sen tulleen raivoisaksi. Ja kun lopulta työnsin sen luotani ja aloin uudelleen nousta portaita, tarttui se oikeaan käsivarteeni hampaillaan ja veti minua takaisinpäin.

En sanoilla enkä sysäyksillä saanut sitä hellittämään kättäni ja olin kokonaan voimakkaan eläimen armoilla, jollen halunnut vasemmalla kädelläni iskeä sitä tikarilla. Mutta olipa koira vesikauhuinen tai terve, minulla ei ollut sydäntä upottaa teräasetta sen uskolliseen ruumiiseen.

Se kiskoi minut takaisin huoneeseen ja sitten lattian poikki päinvastaiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä oli toinen ovi, joka aukeni jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Vähääkään empimättä Woola veti minut sinne.

Sitten se pysähtyi ja päästi minut irti, sijoittuen minun ja oven väliin ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin olisi kysynyt, seuraisinko nyt sitä vapaaehtoisesti vai pitäisikö sen edelleenkin turvautua voimakeinoihin.

Loin surullisen silmäyksen paljaaseen käsivarteeni jääneihin koiran vankkojen hampaiden jälkiin ja päätin tehdä niinkuin se näytti tahtovan. Ja saattoihan sen omituinen vaisto itse asiassa olla luotettavampi kuin minun puutteellinen inhimillinen järkeni.

Ja hyvä olikin, että minun oli ollut pakko seurata koiraa. Vain vähän matkan päässä pyöreästä huoneesta jouduimme äkkiä kristallilasisten väliseinien erottamien käytävien muodostamaan kirkkaasti valaistuun sokkeloon.

Aluksi se näytti minusta tavattoman avaralta, yhtäjaksoiselta huoneelta, siksi kirkkaita ja läpinäkyviä olivat kiemurtelevien käytävien seinät. Mutta kun olin melkein lyönyt pääni puhki yrittämällä pari kertaa mennä lujan lasiseinän lävitse, opin varomaan paremmin.

Olimme edenneet vain muutamia metrejä saavuttuamme tähän kummalliseen sokkeloon, kun Woola päästi hirvittävän ulvahduksen ja syöksyi vasemmalla puolellamme olevaa kirkasta väliseinää vastaan.

Koiran peloittavan äänen vielä kaikuessa maanalaisessa kammiossa näin syyn uskollisen otuksen käyttäytymiseen.

Kaukana, monien paksujen kristallikerrosten takana, ikäänkuin udussa, joka teki heidät oudon aavemaisiksi, liikkui kahdeksan henkilöä -- kolme naista ja viisi miestä.

Nähtävästi säikähtäen Woolan rajua ulvontaa he samassa pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Sitten heistä yksi, nainen, ojensi äkkiä kätensä minua kohti, ja vaikkakin välimatka oli pitkä, saatoin nähdä hänen huuliensa liikkuvan -- hän oli Dejah Thoris, iki-ihana ja ikuisesti nuori Heliumin prinsessa.

Hänen seurassaan olivat Ptarthin Thuvia, Matai Shangin tytär Phaidor, Thurid ja thernien isä sekä kolme tämän mukana saapunutta alempaa therniä.

Thurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui raa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät pois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen kiviseinäiseen käytävään.

Sanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah Thorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta, kristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti kaukana sokeudesta.

NELJÄS LUKU

Piilolinna

Minulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja vaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa harhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden alla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille Otz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso, manalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka eivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata ulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.

Sieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta, jyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä ja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa taistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin kuuluvien sotilaiden kanssa.

Mutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme kapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan rakennettu luja linnoitus.

Se oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä ikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia käskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen uskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen barsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät valheellisessa ja paljastetussa uskossaan.

Päivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen valloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen. Ettei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään graniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen pensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.

Siellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi. Sitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.

Linnan asukkaat joko olivat huolimattomia tai luottivat liiaksi tiettömien taipaleiden takana olevan piilopaikkansa eristettyyn asemaan, sillä kolminkertaisilla teljillä varustettu portti oli longallaan. Pihalla oli kourallinen vahtimiehiä, jotka nauraen ja pilaillen leikkivät erästä käsittämätöntä barsoomilaista leikkiä.

Näin, ettei vahtisotilaiden joukossa ollut ainoatakaan Thuridin ja Matai Shangin mukana saapunutta miestä. Luotin senvuoksi täydelleen valepukuuni ja astuin rohkeasti portista thernejä kohti.

Miehet keskeyttivät leikkinsä ja katselivat minua, mutta eivät näyttäneet epäilevän mitään. Samoin he silmäilivät kintereilläni astelevaa ja murahtelevaa Woolaa.

"Kaor!" lausuin marsilaisten tavallisen tervehdyksen, ja sotilaat nousivat tehden kunniaa. "Olen juuri saapunut Kultaisilta kallioilta", jatkoin, "ja haluaisin päästä hekkadorimme, thernien isän Matai Shangin puheille. Missä voisin hänet tavata?"

"Tule mukaani!" virkkoi yksi vahtimiehistä, kääntyi ympäri ja meni edelläni ulkopihan poikki toiselle vankalle muurille.

En tiedä, minkä vuoksi minussa ei herännyt epäilyksiä, vaikka thernit näyttivät antavan pettää itsensä niin kovin helposti. Mutta kenties mielessäni väikkyi rakkaan prinsessani kuva niin tenhoavana, ettei aivoissani ollut tilaa millekään muulle ajatukselle. Joka tapauksessa marssin luottavasti oppaani jälessä suoraan kuoleman kitaan.

Myöhemmin sain tietää, että thernien vakoojat olivat pitäneet minua silmällä jo tuntikausia ennen kätkettyyn varustukseen saapumistani.

Portti oli tahallaan jätetty raolleen viekoittelemaan minua sisään. Vahtimiehistöä oli opetettu näyttelemään osansa hyvin. Ja minä menin päätä pahkaa satimeen, käyttäytyen kuten koulupoika enkä kuten tottunut sotilas.

Ulkopihan toisella puolella oli kapea ovi muurin ja tukipilarin muodostamassa kulmauksessa. Vahtisotilas avasi oven, astahti taaksepäin ja viittasi minua astumaan sisään.

"Matai Shang on tuolla temppelisalissa", hän sanoi, ja kun Woola ja minä olimme päässeet ovesta sisälle, sulki hän sen nopeasti jälkeemme.

Vasta kun kuulin ilkeätä hihitystä vankkatekoisen oven takaa, välähti ensi kerran mieleeni, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi.

Olin pienessä, pyöreässä huoneessa, jonka toisella puolella oli luultavasti sisäpihalle vievä ovi. Emmin hetkisen, sillä epäluulo oli herännyt minussa äkkiä, vaikka myöhään. Sitten astuin ovesta sisäpihalle.

Suoraan vastapäätä kohosi vahvaseinäinen, lähes sadan metrin korkuinen torni. Se oli rakennettu Barsoomin uudenaikaiseen, kummallisen kauniiseen tyyliin, ja koko sen pinta oli täynnä käsinhakattuja korkoveistoksia ja sekavia, haaveellisia kuvioita. Lähes kymmenen metrin korkeudella pihasta oli laaja parveke, ja siellä oli kun olikin Matai Shang ja hänen seurassaan Thurid ja Phaidor, Thuvia ja Dejah Thoris -- molemmat viimemainitut raskaissa kahleissa. Joitakuita thernsotilaita seisoi pienen seurueen takana.

Kun astuin pihalle, kiintyivät kaikkien parvekkeella olijoiden katseet minuun.

Matai Shangin julmat huulet vääntyivät ilkeään hymyyn. Thurid sinkautti minulle pistosanan ja laski kätensä tuttavallisesti prinsessani olalle. Tämä pyörähti kuin naarastiikeri ja antoi hänelle aimo iskun käsiraudoillaan.

Thurid olisi lyönyt takaisin, jollei Matai Shang olisi mennyt väliin, ja silloin näin, etteivät nämä miehet olleet kovinkaan hyviä ystävyksiä, sillä thern käyttäytyi rehentelevästi ja komentavasti selittäessään ensisyntyiselle, että Heliumin prinsessa oli thernien isän henkilökohtaista omaisuutta. Ja Thuridin eleissä taas ei näkynyt jälkeäkään kunnioituksesta entistä hekkadoria kohtaan.

Kun parvekkeella puhjennut jupakka oli rauhoittunut, kääntyi Matai Shang minuun päin.

"Maan asukas", hän huusi, "olet ansainnut paljoa kurjemman kuoleman kuin minkä nyt voimiemme heikonnuttua voimme sinulle valmistaa. Mutta että kuolema tuntuisi tänä yönä sinusta kaksin kerroin karvaammalta, niin tiedä, että sinun mentyäsi tulee leskestäsi pyhien thernien hekkadorin Matai Shangin vaimo yhdeksi vuodeksi.

"-- Sen ajan kuluttua hän, kuten tiedät, saa lakiemme mukaisen eron, mutta hän ei, kuten tavallisesti, joudu viettämään rauhaisaa ja arvossapidettyä elämää jonkun pyhän alttarin korkeana papittarena. Heliumin prinsessasta Dejah Thorisista tulee sensijaan leikkikalu käskyläisilleni -- kenties katkerimmalle vihamiehellesi Thuridille, mustalle datorille."

Herjettyään puhumasta hän odotti vaieten, nähtävästi arvellen minun puhkeavan raivoihini, mikä olisi ollut lisää maustetta hänen kostoonsa. Mutta sitä tyydytystä en hänelle antanut.

Sensijaan tein sen ainoan tempun, jolla voin saattaa hänet vimmastumaan ja herättää hänessä entistä katkerampaa vihaa itseäni kohtaan, sillä tiesin, että Dejah Thoris minun kuoltuani kyllä keksisi jonkun keinon kuollakseen, ennenkuin he ehtisivät häntä rääkätä ja häväistä.

Kaikista thernin kunnioittamista ja palvomista pyhän pyhistä esineistä on arvokkain hänen kaljua päätään peittävä keltainen peruukki ja sen jälkeen pyöreä kultalevy suurine, säihkyvine jalokivineen, joka on kymmenennen arvoluokan jäsenten merkki.

Tiesin sen ja riuhtaisin peruukin ja kultalevyn päästäni, singoten halveksien ne pihan kiveykselle. Sitten poljin keltaisia hiuksia, ja kun parvekkeelta kohosi raivoisa huuto, syljin pyhän diademin päälle.