Part 12

Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä, sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman pikarista.

Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle. Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.

"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.

"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."

Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt. Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli kummallisia koneita.

Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni, mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli upotettu pieni magneetti.

Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi mielessäni.

Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia, sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa. Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.

Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.

Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan punaisen miehen väistyä syrjään.

"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.

"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraa Salensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.

Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.

Ensimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani, sillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan ei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten alaspäin maanalaista käytävää kohti.

Sinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin risteykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle vievää käytävää.

Jätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen. Vanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi pystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.

Hädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka liikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen minua.

Minulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu, että yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin ripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.

Hän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä tähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.

En eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen nopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli samalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään, kuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut tuonelaan.

On kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin hänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi niistä selviytyä.

Sinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia tietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä kykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin Solan.

Jonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni, joiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian näkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon voivan sillä tavoin miekkailla.

Se, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä kellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta aina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta -- ainakin barsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että kansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.

Minä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua siitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa sentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään takaisinpäin.

Tiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni lähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja senvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti kaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.

Olin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen miekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se tekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa väärän ja huonon asian puolesta.

Minulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein hyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma, että hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat iskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani päämäärää kohti -- iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.

Rintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman uhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se. Sillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi. Ja niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni kärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois paikaltaan.

Solan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan. Sensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun -- viimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua, oli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Ratkaisu

Mutta Solanin viimeinen äänekäs huudahdus ei ollut tehoton, sillä hetkisen kuluttua syöksähti huoneeseen kymmenkunta vartiosotilasta. Tällä välin olin kuitenkin jo ennättänyt vääntää ja rikkoa ison vivun niin, ettei sillä voitu uudelleen ohjata voimakasta virtaa valtavaan tuhoisaan magneettitorniin.

Kun vartiosotilaat äkkiä saapuivat huoneeseen, oli minun pakko koettaa piiloutua ensimmäiseen tielleni osuvaan käytävään. Se ei harmikseni sattunut olemaan sama, jonka jo ennestään tunsin, vaan eräs toinen, edellisestä vasemmalle.

Viholliseni olivat varmaankin joko kuulleet tai arvanneet, minne päin olin lähtenyt, sillä ehdittyäni vain vähän matkaa kuului takaapäin perästäni tulevia ääniä. En ollenkaan halunnut pysähtyä taistelemaan näiden miesten kanssa, sillä tällä hetkellä saisin Kadabran kaupungissa otella yllin kyllin, ja toisaalla saattaisi taistelustani olla itselleni ja asialleni paljoa enemmän hyötyä kuin tarpeettomasta surmaamisesta syvällä palatsin alla.

Mutta takaa-ajajat olivat kintereilläni, ja kun en ensinkään tuntenut tietä, niin minulle pian selvisi, että he saavuttaisivat minut, jollen onnistuisi pujahtamaan johonkin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitseni. Senjälkeen voisin sitten joko palata samaa tietä takaisin torniin tai pääsisin mahdollisesti jollakin tavoin kaupungille.

Vipukammiosta alkaen käytävä oli kohonnut tuntuvasti, mutta se jatkui tasaisena ja valoisana mutkittelematta silmänkantamiin. Heti kun takaa-ajajani saapuisivat tälle suoralle kohdalle, näkisivät he minut selvästi ja minun olisi mahdotonta huomaamatta livahtaa käytävästä.

Jonkun matkan päässä oli käytävän kahden puolen useita ovia, ja kun ne olivat minusta kaikki samanlaisia, pujahdin sisään ensimmäisestä. Ovi avautui pieneen loistavasti kalustettuun kamariin, joka ilmeisesti oli jonkun viraston odotushuone tai palatsin vastaanottohuone.

Vastaisella seinällä oli raskaiden verhojen peittämä ovi, jonka takaa kuului puheen sorinaa. Menin heti lattian poikki, raotin verhoja ja tähystin avarampaan huoneeseen.

Siellä oli viitisenkymmentä upeasti puettua hoviylimystä käsittävä seurue, seisoen valtaistuimen edessä, jolla istui Salensus Oll. Jeddakien jeddak puhui parhaillaan.

"Määrähetki on käsissä", hän selitti juuri saapuessani, "ja vaikkakin Okarin viholliset ovat kaupungin porttien sisällä, niin mikään ei saa estää Salensus Ollin tahtoa täyttymästä. Suurista juhlamenoista on meidän pakko luopua, ettei ainoankaan miehen tarvitsisi poistua paikaltaan suojavarustuksilta, lukuun ottamatta niitä viittäkymmentä, joiden on vanhan tavan mukaan oltava todistamassa, kun Okarille nimitetään uusi kuningatar.

"-- Koko toimitus suoritetaan lyhyessä tuokiossa, ja sitten palaamme taisteluun, nykyisen Heliumin prinsessan jäädessä kuningattaren torniin katselemaan entisten maanmiestensä tuhoa ja puolisonsa mahtia."

Sitten hän kääntyi erään hovimiehen puoleen ja lausui tälle hiljaa jonkun määräyksen.

Tämä riensi huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle, aukaisi sen selko selälleen ja huudahti: "Tietä Dejah Thorisille, Okarin tulevalle kuningattarelle!"

Samassa ilmestyi kaksi vartiosotilasta raahaten vastustelevaa morsianta alttarille. Dejah Thorisin kädet olivat yhä selän taakse sidottuina ilmeisesti itsemurhan estämiseksi.

Hänen pörröttynyt tukkansa ja läähättävä rintansa todistivat, että hän oli kahlehdittunakin ponnistellut keltaisten aikomaa toimitusta vastaan.

Nähdessään hänet Salensus Oll nousi seisomaan vetäisten miekkansa paljaaksi. Samoin kaikki viisikymmentä ylimystä nostivat miekkansa muodostaen kunniakaaren, jonka alitse ihanaa olento-parkaa raahattiin tuomiolle.

Julma hymy väreili huulillani ajatellessani, kuinka kolkko herääminen odotti Okarin hallitsijaa, ja hivelin verisen miekkani kahvaa syyhyisin sormin.

Katsellessani valtaistuinta kohti hitaasti etenevää kulkuetta, jossa oli vain kourallinen Dejah Thorisin ja molempien vartiosotilaiden jäljestä astelevia pappeja, näin ohimennen vilahdukselta mustan naaman tirkistävän morsiantaan odottavan Salensus Ollin valtaistuimen takaa, seinää peittävän verhon raosta.

Parhaillaan vartiosotilaat kiskoivat Heliumin prinsessaa Okarin tyrannin vierelle vieviä porrasaskelmia ylöspäin, ja katseeni ja ajatukseni olivat kiintyneet yksinomaan siihen. Yksi papeista aukaisi kirjan, kohotti kätensä ja alkoi laulavasti lukea juhlallisen toimituksen sanoja. Salensus Oll ojensi kätensä tarttuakseen morsiamen käteen.

Olin aikonut odottaa, kunnes tarjoutuisi sellainen tilaisuus, että minulla olisi jonkun verran menestyksen toiveita, sillä vaikkakin koko toimitus saataisiin suoritetuksi loppuun, niin avioliitto olisi sittenkin mitätön, koska minä olin elossa. Tärkeintä oli minusta Dejah Thorisin pelastaminen -- tahdoin viedä hänet pois Salensus Ollin palatsista, jos se suinkin kävisi päinsä. Toisarvoinen seikka oli, tapahtuisiko se ennen tätä valevihkimistä vaiko sen jälkeen.

Mutta kun näin Salensus Ollin ojentavan kurjan kätensä rakkaan prinsessani kättä kohti, en jaksanut enää hillitä itseäni, ja ennenkuin Okarin ylimykset aavistivat mitään, olin ennättänyt heidän harvojen riviensä välitse korokkeelle Dejah Thorisin ja Salensus Ollin vierelle.

Miekkani lappeella iskin syrjään jeddakin häpäisevän käden. Sitten tartuin Dejah Thorisin vyötäisiin ja heilautin hänet taakseni sijoittuen itse selin korokkeen verhoja vasten valmiina uhmaamaan pohjolan tyrannia ja hänen ylimyssotilaitaan.

Jeddakien jeddak oli tavattoman iso, raaka ja häikäilemätön mies. Kun hän seisoi edessäni, paljoa kookkaampana kuin minä, musta parta ja viikset raivosta jäykkinä, niin voin hyvin ymmärtää, että vähemmän karaistunut sotilas olisi saattanut vapista hänet nähdessään.

Karjaisten hän karkasi miekka ojossa kimppuuni, mutta mahdotonta on minun tietää, oliko Salensus Oli hyvä vaiko huono miekkailija, sillä Dejah Thorisin ollessa selkäni takana en ollut enää inhimillinen olento, olin yli-ihminen, eikä yksikään mies kyennyt pitämään puoliaan minua vastaan.

Kuiskasin vain: "Heliumin prinsessan puolesta!" ja upotin miekkani Okarin turmeltuneen hallitsijan saastaiseen sydämeen. Ylimysten katsellessa kalpeina ja naamat pitkinä Salensus Oll kieri, kasvot vääntyneinä kammottavaan irvistykseen, vihkimäkorokkeensa portaiden juureen.

Hetkisen vallitsi häähuoneessa kuolon hiljaisuus. Sitten kaikki viisikymmentä ylimystä hyökkäsivät minua vastaan. Syntyi tuima taistelu, mutta minä olin paremmalla puolella seisoessani heidän yläpuolellaan korokkeella, ja taistelin kauniin rodun kauneimman naisen puolesta.

Ja takaani kajahti hopealta helkkyvän armaan äänen laulamana Heliumin sotalaulu, jota Heliumin kansan naiset laulavat, kun heidän miehensä marssivat voittoon.

Jo se yksin olisi riittänyt minut innostamaan voittoon, vaikkapa vastassani olisi ollut vieläkin peloittavampi ylivoima, ja uskon varmasti, että olisin silloin selviytynyt keltaisista sotilaista, vaikka Kadabran palatsin häähuone olisi ollut heitä täpö täynnä. Mutta odottamattani keskeytyi taistelu, kun sain apua.

Taistelu oli raivoisan tulinen. Salensus Ollin ylimykset ryntäsivät kerran toisensa jälkeen valtaistuimen edessä oleville portaille, mutta aina he suistuivat takaisin, sillä heitä vastassa oli oikea käsi, joka tuntui saaneen lisää taituruutta oltuaan tekemisissä Solan-mestarin kanssa.

Kuului takaani liikettä ja sotalaulun sävelet vaikenivat, mutta juuri silloin ahdisti pari okarilaista minua niin tuimasti, etten voinut kääntyä katsomaan sinne päin. Aikoiko Dejah Thoris sijoittua viereeni taistelemaan?

Sankarillisen taivaankappaleen sankaritytär! Olisi ollut hyvin hänen olemuksensa mukaista, jos hän olisi tarttunut miekkaan ja asettunut vierelleni, sillä vaikkakaan Marsin naisille ei opeteta sotaisia temppuja, niin heidän henkensä on kuitenkin sotainen, ja lukemattomia kertoja tiedän heidän olleen mukana verileikissä.

Mutta häntä ei kuulunut, ja iloissani siitä olinkin, sillä minun olisi ollut varottava kahta vertaa huolekkaammin suojatakseni häntäkin, ennenkuin olisin saanut hänet pakotetuksi takaisin turvalliseen paikkaan. Hän varmaankin mietti jotakin ovelaa juonta, arvelin, ja ottelin edelleen siinä varmassa uskossa, että jumalainen prinsessani oli selkäni takana.

Olin taistellut Okarin ylimyksiä vastaan ainakin puoli tuntia, eikä ainoakaan heistä ollut saanut jalansijaa korokkeella, jolla minä olin. Sitten kaikki hengissä olevat vastustajani järjestäytyivät äkkiä viimeistä, hurjaa, epätoivoista hyökkäystä varten. Mutta kun he juuri valmistautuivat karkaamaan kimppuuni, lennähti huoneen toisessa päässä oleva ovi auki ja siitä syöksähti sisään kiihtyneen ja hurjistuneen näköinen lähetti.

"Jeddakien jeddak!" hän huohotti. "Missä on jeddakien jeddak? Kaupunki on kukistunut, jäämuurin takaiset laumat ovat sen vallanneet. Ja juuri äsken sortui myöskin itse palatsin portti, ja etelän sotilaita tulvii palatsin pyhälle alueelle.

"-- Missä on Salensus Oll? Vain hän saattaa uudelleen rohkaista horjuvia sotilaitamme. Vain hän voi nyt pelastaa Okarin tuholta. Missä on Salensus Oll?"

Ylimykset vetäytyivät kauemmaksi hallitsijansa ruumiin ympäriltä, ja yksi heistä osoitti hänen vääristyneitä kasvojaan.

Lähetti hoippui kauhistuneena taaksepäin ikäänkuin hän olisi saanut iskun vasten kasvojaan.

"Paetkaa sitten, Okarin ylimykset!" hän kiljaisi. "Mikään ei voi teitä pelastaa. Kuulkaa! He tulevat!"

Käytävästä kuului kumeita kiukkuisia huutoja, metallivarustusten kalahtelua ja miekkojen kalsketta.

Vilkaisemattakaan enää minuun, joka olin ollut tämän murheellisen kohtauksen näkijänä, ylimykset pyörsivät ympäri ja pakenivat huoneesta toisesta ovesta. Melkein samalla hetkellä ilmestyi joukko keltaisia sotilaita sille ovelle, josta lähetti oli tullut. He peräytyivät huonetta kohti jäykästi puolustautuen. Heitä ahdisti kourallinen punaisia sotilaita, jotka hitaasti, mutta varmasti pakottivat heitä takaisin päin.

Korkealta paikaltani näin ottelevien ylitse vanhan ystäväni Kantos Kanin kasvot. Hän johti tätä pientä joukkuetta, joka oli tunkeutunut Salensus Ollin palatsin sydämeen.

Heti oivalsin, että hyökkäämällä okarilaisten kimppuun selästä päin saattaisin heidät perin pohjin epäjärjestykseen, joten heidän vastarintansa olisi pian lopussa. Tämän ajatuksen vallassa hyppäsin alas korokkeelta, selittäen Dejah Thorisille aikomukseni parilla olan yli lausutulla sanalla kääntymättä häntä katsomaan.

Kun olin yhä hänen ja vihollisten välissä Kantos Kanin sotilaineen tunkeutuessa huoneeseen, ei Dejah Thorisia voinut mikään vaara uhata, vaikka hän jäikin yksin valtaistuimen luokse.

Tahdoin näyttää heliumilaisille itseni ja ilmoittaa heille, että heidän rakastettu prinsessansa oli myöskin täällä, sillä olin varma, että se tieto kannustaisi heitä vieläkin uljaampiin sankaritekoihin kuin mitä he olivat jo suorittaneet, vaikka heidän oli totisesti täytynyt tehdä suuria urotöitä raivatessaan tiensä pohjolan tyrannin melkein valloittamattomaan palatsiin.

Juostessani lattian poikki hyökätäkseni kadabralaisten niskaan, avautui vasemmalla puolellani pieni ovi, ja hämmästyksekseni näin thernien isän Matai Shangin ja hänen tyttärensä Phaidorin pilkistävän siitä sisään.

He vilkaisivat nopeasti huoneeseen. Hetkisen he tuijottivat kauhuissaan Salensus Ollin elottomaan ruumiiseen, veren punaamaan lattiaan, valtaistuimen edustalle kasoittain kaatuneihin ylimyksiin, minuun ja ovella taisteleviin sotilaihin.

He eivät aikoneetkaan astua sisään, silmäilivät vain ovella seisoen joka puolelle huonetta. Kun he sitten olivat tarkastaneet koko lattian, levisi Matai Shangin kasvoille hurja, raivoisa ilme ja Phaidorin huulilla väreili kylmä, ovela hymy.

Sitten he katosivat, mutta sitä ennen päästi nainen raikuvan pilkkanaurun minulle vasten kasvoja.

En silloin ymmärtänyt, mistä Matai Shangin raivo johtui ja mitä Phaidorin riemu merkitsi, mutta siitä olin varma, että ne kumpikin olivat minulle pahoja enteitä.

Hetkistä myöhemmin olin keltaisten sotilaiden kimpussa, ja kun Heliumin punaiset miehet näkivät minut vastustajiensa olkapäiden ylitse, kajahti käytävässä voimakas huuto, johon taistelun melu vähäksi aikaa hukkui.

"Heliumin prinssin puolesta!" he huusivat. "Heliumin prinssin puolesta!" Ja kuin nälkäiset leijonat saaliinsa kimppuun he hyökkäsivät pohjolan sotilaiden horjuvia rivejä vastaan.

Kahden tulen väliin joutuneet keltaiset sotilaat taistelivat epätoivoisen rohkeasti, kuten äärimmäisen toivottomaan asemaan joutuneet useinkin tekevät ja kuten minäkin olisin tehnyt, jos olisin ollut heidän sijassaan, koettaen viedä mukanani tuonelaan vihollisia niin paljon kuin suinkin voin.

Ottelu oli loistava, mutta tulos näytti etukäteen varmalta. Mutta äkkiä ilmestyi käytävän alapäästä punaisten miesten taakse suuri joukko keltaisia sotilaita tovereittensa avuksi.

Nyt olivat osat vaihtuneet, ja heliumilaiset vuorostaan joutuneet ahtaalle kahtaalta uhkaavien vihollisten väliseen puristukseen. Heidän oli kaikkien pakko kääntyä puolustautumaan rusentavan ylivoimaisia tulokkaita vastaan, joten valtaistuinhuoneessa olevat ökarilaisten tähteet jäivät minun osalleni.

Ja he pitivätkin minut lämpimänä. Jouduin niin tiukalle, että tuskin enää toivoin heistä selviytyväni. He pakottivat minut hitaasti peräytymään huoneeseen, ja kun kaikki olivat tulleet ovesta sisälle, niin eräs heistä sulki sen laskien salvan eteen, joten se varmasti katkaisi tien Kantos Kanin johtamilta punaisilta miehiltä.

Se oli taitava temppu, sillä siten jouduin minä yksin ottelemaan toistakymmentä vihollista vastaan huoneessa, johon kukaan ei päässyt minua auttamaan, eikä käytävässä oleville punaisille miehille jäänyt pakenemistietä, jos heidän uudet vastustajansa panisivat heidät liian lujille.

Mutta minun vastassani on ollut ylivoimaisempiakin vihollisia kuin tällä kertaa, ja Kantos Kanin tiesin ase kädessä raivanneen itselleen tien vaarallisemmistakin satimista kuin missä hän nyt oli. En niin ollen ollut vähääkään epätoivoinen ryhtyessäni silloin leikkiin.

Ajatukseni pyörivät yhäti Dejah Thorisin ympärillä, ja odotin kaivaten ottelun päättymistä ja hetkeä, jolloin saisin sulkea hänet syliini ja taaskin kuulla rakkautta uhkuvia sanoja, joita olin saanut niin monta vuotta kaivata.

Niin kauan kun taistelua huoneessa jatkui, ei minulla ollut kertaakaan tilaisuutta edes vaivihkaa vilkaista taakseni kaatuneen hallitsijan valtaistuimelle, jonka vierellä Dejah Thoris oli. Ihmettelin, minkä vuoksi hän ei enää kiihoittanut minua laulamalla Heliumin sotalaulua. Mutta enhän tarvinnutkaan muuta kuin tietää, että taistelin hänen puolestaan, pannakseni parhaani.

Verisen ottelun yksityiskohtainen kuvaileminen kävisi pitkäveteiseksi. Siirryimme ovelta huoneen poikki koko ajan taistellen valtaistuimen juurelle, ennenkuin viimeinen vastustajani vaipui lattialle säiläni lävistettyä hänen sydämensä.

Riemusta huudahtaen käännyin sitten ympäri painaakseni prinsessani avoimeen syliini, odottaen kaipaamaani suudelmaa kolminkertaiseksi palkkioksi niistä verisistä otteluista, jotka olin saanut kestää rientäessäni hänen tähtensä etelänavalta pohjoisnavalle.

Iloinen huudahdus kuoli huulilleni, käsivarteni retkahtivat hervottomina sivuilleni, ja kuten surmaniskun saanut hoipuin valtaistuimelle vieviä portaita ylöspäin.

Dejah Thoris oli kadonnut.

VIIDESTOISTA LUKU

Palkinto

Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen näkijäksi.

Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.

Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen, ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli väikkynyt Phaidorin piirteillä.