Part 11

"Oletko nyt", hän lausui, "aivan varma siitä, että tunnet määräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi luolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin kuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata."

"Anna minun toistaa se vielä kerran", vastasi Thurid, "että näet, muistanko kaikki kirjaimelleen."

"Anna kuulua!" kehoitti Solan.

"Tuosta ovesta", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä olevaa ovea, "menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.

"-- Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haarautumia. Onko se oikein?"

"Aivan oikein, dator", vastasi Solan. "Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin olet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä alueella!"

"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä", sanoi Thurid lopuksi lähtöä tehden.

"Tänä iltana tai huomenna", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan jäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen rahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita. Hän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen aarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.

Äkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät avautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut. Nariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi murahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea kohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.

"Hupsu!" hän ärähti. "Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi hyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi, että se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän lähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä? Polttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino -- parempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi Salensus Ollille."

Hän nauraa hihitti pahanilkisesti.

"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit vapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana punaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja -- kuolemaan. Mikä estää Solania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin halpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut tästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja naisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei aavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä."

Sitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää, mutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja kiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän huoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä hetkellä.

Mutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta tuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä olevalle ovelle.

En tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani ohjetta: "Kulje nuoraa myöten!" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta minusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli keskellä lattiata.

Olisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin mykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin kuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun taas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen määrättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa tänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.

Seisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun mahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen kaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen päähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.

Arvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen säilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin varpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä huoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa ja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.

Minun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta, mutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen seinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään ollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.

Hän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan, josta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä hiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.

Pysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen, epäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä askelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä pitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.

Mutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä. Mitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.

Tarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti leikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että vaara väijyi _solmujen_ takana, päättelin, että nuora oli katkaistu senjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin sivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli nuorassa ollut kaksi tai useampia.

Nyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä minun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi lähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää pitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.

Valitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous huulillani.

Käytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä vankkaan oveen.

En kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen auki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.

Ensimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä levälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti jonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.

Kymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin vartiostoon ja tunsivat minut.

Ensimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja. Tultuaan lähelleni hän kuiskasi: "Antaudu minulle!" Sitten hän karjaisi äänekkäästi: "Olet vankini, valkonaama." Samalla hän heristi minulle molempia miekkojaan.

Ja niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle ainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja minulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi vangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.

Eräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja hetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut. Ystäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia seikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa eivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen lörpöttelyynsä.

Puhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi keskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään. Hänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei ollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen tehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.

Otettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet, hän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin hänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän arveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan nuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että "typerät kadabralaiset olisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta."

Ennenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli marentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen joukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi minulle:

"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä muurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen käytävään." Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään aukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse pitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.

Takanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä heikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka sinne paenneen vangin jäljestä.

Juostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa holvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku olisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua joka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy ajatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen sankarin keinokkuutta.

Samanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan jonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä tahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka oli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että minulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli pistänyt hänen sormeensa.

Käytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan, päättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja olin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä huoneessa.

Siellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa keltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli sadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja. Ilmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli vartioimassa työntekijöitä.

Yhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin aseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!

Ja nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi sekä aseita että sotilaita!

Kun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut yhtaikaa.

Aivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja, ja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen rinnakkain työskentelevään vankiin.

Eräs vartijoista syöksähti minua kohti. "Kuka olet?" hän kiljui. "Mitä asiaa sinulla on tänne?"

"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen poikaansa Mors Kajakia", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia vankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään hämmästyksestä tuntiessaan minut.

"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarin tyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojen Kadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!" Olin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivat Tardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.

Samassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi, mutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että punaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.

KOLMASTOISTA LUKU

Magneettivipu

Vartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset miehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista, joihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet aseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja olivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.

Keltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat huomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan asevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut silloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän näytteen keltaisten miesten oudolla aseella.

Aluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia koukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi seinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin vastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa heikommat kuin heidän.

Kun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain onnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun. Minun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi keltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun astahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi kylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.

Ennenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten turvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut minut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun ja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja antaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi kuolemanpelko.

Sitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä heidän pelastumisekseen.

Nyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja toiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa -- kahlehdittujen orjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina lattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan, sillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää, varustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.

"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!" kiljaisi Tardos Mors.

Näimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.

Muutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin vankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.

"Salpa!" kajahdutti Tardos Mors.

Koetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.

"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!" huusi eräs toinen punainen vanki.

Kuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea. Kohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin ensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja vasten.

Ovi kesti -- olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian aikaisin.

Nyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä heidän kahleittensa avaimet olivat. "Ne ovat vartioston upseerin hallussa", vastasi Heliumin jeddak, "ja hän on oven ulkopuolella pyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet."

Useimmat vangit hakkasivat jo kahleitaan miekoilla. Keltaiset sotilaat paukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin kahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle metalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin katkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin kahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen nilkastaan.

Ovesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat murtautumaisillaan kimppuumme.

Vankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten raivoisista ponnistuksista.

Ovelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten hakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan Tardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä kiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.

Meidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet poikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku sisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me saisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.

Seiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä etumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta metallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.

Vihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi kovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä, ja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.

"Ylähuoneisiin!" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies. "Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan. Älkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuolla palvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä."

Mutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt yhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä sankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.

"Katkaiskaa hänen kahleensa!" huusin kahdelle punaiselle. "Sillä aikaa me muut pidätämme vihollisia."

Meitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja voinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä taistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.

Keltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen heliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia virui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen parikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan sotahuutonsa.

Verisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä vastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas sivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli käsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta kohosivat mainehikkaat sanat: "Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!" Lukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista urhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin sankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.

Pian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja kolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden uudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta paristakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.

Näimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä, jota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten kalinaa ja miesten huutoja.

Hetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä taistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme niin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi torjuttava vihollisia kahdelta puolen.

"Ylähuoneisiin!" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä kiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.

Siinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka syöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui meistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara isku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet kiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset olisivat turvassa ylhäällä.

Portaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies kerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko joukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin hitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.

Vartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin huipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun säilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen siten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan lasiseinäiseen vahtitorniin.

Siellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja levähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.

Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.

Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.

Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos Morsia luokseni.

Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti napaseudun ilmassa.

Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.

Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.

Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!

Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.

Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa, Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta, mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa valtavan kookkaalla thoatilla -- ei punaisen kansan pienellä thoatilla, vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla serkulla.

Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.

Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola -- uskollinen Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.

Parhaaseen aikaan?

Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä näkemässä.

Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.

Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin tulokkaihin -- suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia asukkaita.

Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta. He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan -- Tharkin jeddakin Tars Tarkasin.

Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa tornissa.