Part 6

"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja banthit käyvät yöllä ne noutamassa."

"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.

"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä. Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän ohjaaminamme -- katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja tuntoa.

"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."

"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen lihas määräysvallassani -- siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua, kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki, mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee, kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat, nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy, et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet, sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-, lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut. Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan -- jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu -- jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus -- täydelliset aivot."

"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi tyttö.

"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi, mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että on vieläkin askel ylöspäin -- että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa rotumme kehittyy yliolioiksi -- pelkiksi aivoiksi. Painajaisen tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat. Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot. Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä Barsoomin uumenissa -- vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."

"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.

"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"

"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon ihastuttavampaa."

KUUDES LUKU

Kauhun kourissa

Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista ihmisistä -- ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että normaalinen.

Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan. Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti sitä Ghekiltä.

"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut aina laulamassa itselleni."

Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne, jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan, että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen häntä kamalilla silmillään.

"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne? Laulatteko te kaikki?"

"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme, teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme soturirotu."

"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi. Mutta onneksi olemme me tunteettomia -- ollessamme irrallamme. Rykoria vallitessamme -- niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."

Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien alkuperästä", hän muistutti.

"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille -- itselleen ja kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten rykorien selässä. Vihdoin -- siihen kului epäilemättä monia miespolvia -- kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista, jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet -- kaldanet kuulivat ja näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu, ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita -- ne ovat ruumiimme, joille saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"

Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono, vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle annetusta ravinnosta -- se ei sopinut hänen kaltaisilleen -- eikä hän lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella oli täällä uusi merkitys -- peloittava merkitys.

Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla -- että hänen täytyi saada raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi. Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa, ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa, joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia -- vain kymmenen lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä -- siitä hän oli varma. Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut -- ikiajoiksi pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.

Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa, ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa. Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä, sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden karkaamistilaisuuden.

"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa", sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta varmasti tulee komea ja lihava."

"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.

"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"

"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen, voimistuisiko vanki.

"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei käytä sinua ravinnoksi."

Heliumin Taraa puistatti.

Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa, mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen kerta.

"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."

"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.

Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.

"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin nähdä, mitä he puuhailevat."

"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."

"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla. Siihen en tarvitse kuin hetkisen."

"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei onnistu."

"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.

"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."

Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.

"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan, mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."

Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän virkkoi.

"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"

He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä, tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi lujasti hänen vasenta rannettaan.

"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!" hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen jalkansa sekaantuivat vakoihin -- hän kompastui jälleen ja kellahti tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn, heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa. Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.

Ghekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa mielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa aivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston ajatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä välittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta se ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.

"Tule!" komensi Ghek. "Palataan torniin." Hänen äänensä pysyi kolkon yksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan paljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja aivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.

Ja niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi jälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli kädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin siirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa väsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut kohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti ei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään ollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään. Hän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata niitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden läheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen rodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että lopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei sitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei tehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia toimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi nauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi ihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.

Heliumin Tara toivoi sydämensä pohjasta, että oppinut tiedemies olisi ollut täällä perinpohjaisesti kokeakseen, minkälaiset olisivat hänen ennustuksensa toteutumisen käytännölliset seuraukset. Jos oli tarjolla vain puhtaasti ruumiillinen rykor ja puhtaasti henkinen kaldane, ei ollut paljoakaan valinnan varaa. Mutta viehättävin olomuoto oli onnellinen keskiväli, normaalinen, epätäydellinen ihminen, jollaisen hän tunsi. Ne idealistit -- hän arveli -- jotka toivovat ihmiskunnan kokonaisuudessaan missään vaiheessaan tulevan täydelliseksi, koska he täällä voisivat nähdä, että ehdoton täydellisyys on yhtä vähän toivottava kuin sen vastakohtakin.

Heliumin Taran mielessä risteilivät synkät ajatukset hänen odottaessaan Luudin kutsua, joka saattoi merkitä hänelle vain yhtä seikkaa: kuolemaa. Hän aavisti, mitä varten hänet kutsuttaisiin, ja tiesi, että hänen oli keksittävä keino tuhotakseen itsensä, ennen kuin se ilta olisi kulunut. Mutta sittenkin hän toivoi ja takertui kiinni elämään. Hän ei nujertuisi, ennen kuin muuta keinoa ei olisi. Kerran hän pani Ghekin hätkähtämään huudahtamalla ääneen melkein rajusti: "Minä elän vielä!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi kaldane.

"Tarkoitan sitä, mitä sanoin", vastasi tyttö. "Elän vielä, ja niin kauan kun elän, saatan keksiä jonkun keinon. Kuoleman jälkeen ei enää ole toivoa."

"Saatat keksiä keinon -- mitä varten?" tiedusti Ghek.

"Pelastaakseni henkeni, päästäkseni vapauteen ja oman kansani pariin", oli vastaus.

"Ei kukaan, joka on tullut Bantoomiin, pääse sieltä milloinkaan", murahti toinen.

Tara ei vastannut, ja jonkun ajan kuluttua puhkesi Ghek uudelleen puhumaan. "Laula minulle!" hän pyysi.

Tytön laulaessa tuli neljä soturia viemään häntä Luudin luokse. He käskivät Ghekin jäädä paikoilleen.

"Minkä tähden?" kysyi hän.

"Luud on sinuun tyytymätön", vastasi eräs sotureista.

"Mistä syystä?" tiedusti Ghek.

"Olet paljastanut, että järkeilykykysi ei ole pettämätön. Olet sallinut tunteen vaikuttaa itseesi ja siten osoittanut olevasi vajavainen. Tiedät, mikä on vajavaisten kohtalo."

"Tiedän kyllä, mikä on vajavaisten kohtalo, mutta minä en ole vajavainen", puolustihe Ghek.

"Olet sallinut vangin kurkusta lähtevien omituisten äänien miellyttää ja mairitella itseäsi, vaikka olet hyvin tiennyt, etteivät ne ole millään tavoin johdonmukaisen järkeilyn yhteydessä. Sellaisenaan se jo on anteeksiantamattoman heikkouden merkki. Sitten, epäilemättä epäjohdonmukaisen tunteen vaikutuksesta, sallit vangin edetä vainioilla sellaiseen kohtaan, jossa hän voi yrittää karata, melkein menestyksellisesti. Jollei oma järkeilykykysi olisi puutteellinen, todistaisi se sinulle, ettet ole kelvollinen. Luonnollinen, järjenmukainen seuraus on tuhoaminen. Senvuoksi sinut tuhotaan sellaisella tavalla, että se esimerkki on siunauksellinen kaikille muille Luudin yhdyskunnan kaldaneille. Siihen saakka on sinun pysyttävä täällä."

"Olet oikeassa", myönsi Ghek. "Olen täällä siihen saakka, kunnes Luud näkee hyväksi tuhota minut järkevimmällä tavalla."

Heliumin Tara loi häneen kummastuneen katseen poistuessaan soturien saattamana kammiosta. Olkansa ylitse hän huusi taakseen: "Muista, Ghek, että vielä elät!" Sitten hänet loputtomia tunneleja myöten vietiin odottavan Luudin luokse.

Kun hänet opastettiin kuninkaan eteen, kyykötti tämä huoneen nurkassa kuudella hämähäkin jalallaan. Vastaisen seinän vieressä virui hänen rykorinsa, jonka kaunista vartaloa somisti upea hihnoitus -- elottomana möhkäleenä ilman ohjaavaa kaldanea. Luud lähetti pois soturit, jotka olivat tuoneet vangin. Sitten hän tuijotti tyttöön hirveillä silmillään virkkamatta vähään aikaan mitään. Heliumin Tara ei voinut muuta kuin odottaa. Hän saattoi vain arvailla, mitä oli tulossa. Sitten kun se tapahtuisi, olisi kyllä aikaa kohdata se. Ei ollut lainkaan tarpeellista ajatella loppua ennakolta. Äkkiä alkoi Luud puhua.