Part 19

Heidän näyttäytymistään ei oltu huomattu, minkä Gahan arveli johtuneen siitä, että molemmat pelaajat ja heidän ystävänsä olivat syventyneet peliin. Suljettuaan oven hiljaa pakolaiset siirtyivät viereiselle ovelle, mutta se oli lukittu. Enää oli vain yksi ovi, jota he eivät olleet tunnustelleet, ja sitä he lähestyivät nopeasti varmoina siitä, että etsimisseurueen täytyi olla likellä huonetta. Harmikseen he havaitsivat tämän pakotien teljetyksi.

Nytpä he olivat todella surkeassa pulassa, sillä jos etsijät tietäisivät tulla tähän huoneeseen, olisivat he hukassa. Talutettuaan Taran taaskin sille ovelle, jonka takana jetanin pelaajat olivat, Gahan veti miekkansa esille ja jäi kuunteleman. Käytävästä he eroittivat selvästi joukkueen melua -- tulijat olivat hyvin lähellä, ja heitä oli epäilemättä paljon. Oven takana oli vain neljä soturia, joiden yllättäminen kävisi helposti. Ei siis ollut valinnan varaa, ja niinpä Gahan avasi varovasti oven uudelleen, astui viereiseen huoneeseen käsikkäin Taran kanssa ja sulki oven jälkeensä. Jetanpöydän ääressä istuvat neljä miestä eivät ilmeisesti kuulleet mitään. Toinen pelaajista oli joko juuri tehnyt tai oli tekemäisillään siirron, sillä hänen sormensa puristivat nappulaa, joka oli vielä laudalla. Muut kolme tarkkasivat hänen siirtoaan. Hetkisen Gahan katseli noita miehiä, jotka pelasivat jetania tässä hämärässä, unohdetussa ja kammotussa huoneessa, ja sitten levisi verkkaisesti hänen kasvoilleen ymmärtämyksen hymy.

"Tule!" hän kehoitti Taraa. "Meidän ei tarvitse ollenkaan pelätä näitä. He ovat istuneet tuolla tavoin enemmän kuin viisi tuhatta vuotta jonkun muinaisen balsamoijan taidon muistomerkkinä."

Likemmäksi mentyään he huomasivat, että nuo elävännäköiset olennot olivat pölykerroksen peitossa, mutta muutoin oli iho yhtä hyvin säilynyt kuin I-Gosin uusimmilla ryhmillä. Sitten he kuulivat sen oven avautuvan, josta he olivat lähteneet, ja tiesivät etsijöiden olevan kintereillään. Huoneen toisessa päässä oli aukko nähtävästi käytävään; sitä tarkastaessaan he huomasivat sen lyhyeksi väliholviksi, joka päättyi toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli komea makuulava. Tämän kuten edellistenkin huoneiden valaistus oli kehno, sillä aika oli himmentänyt lamppujen valovoimaa, ja lamput olivat tomun verhoamat. Yhdellä vilkaisulla he näkivät, että seinillä oli paksut verhot ja että huoneessa makuulavan lisäksi oli aika paljon jykevää kalustoa. Tarkemmin silmäillessään sisustusta he eroittivat miehen ruumiin, joka virui osittain lattialla, osittain lavalla. Muita ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ei näkynyt, mutta he tiesivät, että verhojen takana saattoi olla niitä useampiakin.

Gahanin uteliaisuutta kiihoittivat tarut, joihin palatsin tämä osa oli kiedottu, ja hän meni makuulavan luokse tarkastamaan ruumista, joka nähtävästi oli pudonnut siltä. Se oli kuivunut ja rypistynyt miehen ruumis ja virui selällään lattialla kädet levällään ja sormet jäykästi harallaan. Toinen jalka oli osittain taipunut vartalon alle, kun taas toinen oli vieläkin sotkeutuneena vuoteen silkki- ja turkisvaippoihin. Viisituhatta vuotta olivat kuihtuneet kasvot ja tyhjät silmäkuopat säilyttäneet niin kamalan pelokkaan ilmeen, että Gahan arvasi katselevansa O-Mai Julman ruumista.

Äkkiä hänen vieressään seisova Tara tarttui hänen käsivarteensa ja osoitti huoneen kaukaista nurkkaa. Gahan katsoi sinne ja tunsi hiustensa nousevan pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä Taran vyötäisille ja sijoittui miekka paljaana tytön ja niiden verhojen väliin, joita he katselivat. Ja sitten Gatholin Gahan peräytyi hitaasti, sillä tässä kolkossa ja hämyisessä huoneessa, johon ihmisjalka ei ollut astunut viiteentuhanteen vuoteen ja johon tuulen henkäyksenkään ei olisi pitänyt voida tunkeutua, olivat etäisen nurkan verhot liikkuneet. Eikä liike ollut hiljaista kuten vedosta aiheutunut, jos siellä olisi ollut vetoa, vaan ne olivat äkkiä pullistuneet ulospäin, ikäänkuin niitä olisi takaapäin työnnetty. Gahan peräytyi vastaiseen nurkkaan, kunnes he seisoivat selkä verhoja vasten, ja kun hän sitten kuuli takaa-ajajien lähestyvän viereisessä huoneessa, työnsi hän Taran verhojen välitse, meni itse jäljessä ja piti vasemmalla kädellään, jonka hän oli irroittanut tytön puristuksesta, verhoissa pientä aukkoa, voidakseen pitää silmällä huonetta ja sen toisessa päässä olevaa ovea, josta etsijät tulisivat, jos he etenisivät sinne saakka.

Verhojen ja seinän välissä oli lähes metrin levyinen väli, muodostaen koko huoneen ympäri ulottuvan käytävän, jonka katkaisi vain heitä vastapäätä oleva sisäänkäytävä. Tällainen järjestely oli tavallinen Barsoomissa erittäinkin rikkaitten ja mahtavien makuuhuoneissa. Sen tarkoitus oli moninainen. Käytävään voitiin sijoittaa vahteja, jotka tulivat olemaan isännän huoneessa silti täydelleen tunkeutumatta hänen yksityiseen seuraansa; verho piilotti huoneesta vievät salaovet; sen taakse saattoi huoneen asukas kätkeä kuuntelijoita ja salamurhaajia huoneeseen houkuttelemiensa vihamiesten varalle.

Kolmen päällikön, joilla oli mukanaan kaksitoista sotilasta, ei ollut lainkaan vaikea seurata pakolaisten jälkiä käytävien ja kammioiden pölyssä. Se, että he olivat lainkaan tulleet palatsin tähän osaan, oli kysynyt koko heidän rohkeutensa, ja kun he nyt olivat itse O-Main huoneissa, olivat heidän hermonsa äärimmilleen pingoittuneet -- vielä vähän, ja ne laukeaisivat, sillä Manatorin asukkailla on kummallisia, taikauskoisia luuloja. Astuessaan ulompaan huoneeseen he liikkuivat hitaasti paljaat miekat käsissään, eikä kukaan heistä näyttänyt innokkaalta käymään etunenään, samalla kun sotilaat vitkastelivat takanapäin salaamatta ja häpeilemättä pelkoaan; päälliköt taas, joita kannustivat O-Tarin pelko ja ylpeys, painautuivat yhteen rohkaistakseen toisiaan astellessaan verkkaisesti hämärän huoneen poikki.

Seuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli käyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven he avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän ääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään pakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat, hätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä kummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse vainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään kylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman entiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet, että heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi ollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät etsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä. Mutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt hoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle heidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä tottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa olentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.

"Katsokaas!" hän läähätti. "Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien esi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa." Samassa kuului kammottavan vainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa, jota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat heidän silmiensä edessä.

Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat, kääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat toisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He viskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen itselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille, joitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin pääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien välihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa pakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja vapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet soturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan takaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut ketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen kumarassa päin ja vapisevin polvin.

"No?" kysyi jeddak. "Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?"

"O-Tar", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin. "Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa? Eivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on puolustettu henkeäsi ja kunniaasi?"

"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?" tiedusti O-Tar.

"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme molempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin huoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme kauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt viiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui samalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman kuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan vieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa ja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot liikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän kuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois miekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta häpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja, ovat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja, niin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he saavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun paikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen puhunut."

O-Tar rypisti synkästi otsaansa. "Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja arkoja?" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.

Niiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi eräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.

"Jeddak tietää", hän virkkoi, "että Manatorin historiassa on jeddakimme aina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua, sinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja pelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä! Olen puhunut."

Hänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli selvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden koetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien mielessä liikkui sama ajatus -- O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai Julman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden, häpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen he tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.

Mutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien päällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita piirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja sitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan pieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään levottomuuden rypyt. "Kas!" hän huudahti. "Katsokaahan, kuka saapuu!"

KAHDESKYMMENES LUKU

Syytös pelkuruudesta

Verhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa mielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli, kuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan, viskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen kukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän kääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy haihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.

"Tara!" huusi hän kovasti, sillä hän oli varma, etteivät ahdistajat palaisi. Mutta vastausta ei tullut, jollei ehkä kuulunut kaukaista naurun hihitystä. Hätäisesti hän tutki verhojen takaista käytävää ja löysi useita ovia, joista yksi oli raollaan. Siitä hän astui viereiseen huoneeseen, joka sillä hetkellä sai kirkkaampaa valoa taivaankannella vinhasti kiitävän Thurian lempeistä säteistä. Hän havaitsi, että lattiata peittävä pölykerros oli rikkoutunut ja siinä oli anturoiden jälkiä. He olivat menneet tätä tietä -- Tara ja se olento, joka hänet oli ryöstänyt, mikä se sitten lieneekään ollut.

Mutta mikä se olisi saattanut olla? Gahanissa, joka oli sivistynyt ja älyllisesti korkealle kehittynyt mies, oli taikauskoa vain vähän, jos ollenkaan. Samoin kuin miltei kaikki Barsoomin rodut oli hänkin eräänlainen ylevälaatuinen esi-isien palvoja, mutta hän jumaloi pikemminkin esivanhempiensa hyveiden ja sankaritekojen muistoa ja taruja kuin itse vainajia. Hän ei odottanut minkäänlaista kouraantuntuvaa merkkiä heidän kuolemanjälkeisestä olemassaolostaan. Hän ei uskonut heidän kykenevän hyvään eikä pahaan muutoin kuin siten, että heidän eläessään antama esimerkki saattoi vaikuttaa jälkipolviin. Hän ei senvuoksi myöskään uskonut vainajain henkien aineellistumiseen. Jos oli haudantakaista elämää, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän tiesi tieteen todistaneen, että muinaisten uskontojen ja taikauskoisten väitteiden esittämillä näennäisesti yliluonnollisilla ilmiöillä oli aina joku aineellinen syy. Mutta nyt hän oli ymmällä eikä voinut kuvitella, mikä voima oli saattanut viedä Taran hänen luotaan tässä huoneessa, jossa viiteentuhanteen vuoteen ei ollut käynyt ainoatakaan ihmistä.

Hämärässä hän ei eroittanut, oliko lattialla muidenkin kuin Taran anturan jälkiä -- hän näki vain, että tomukerros oli rikottu -- ja kun jäljet veivät hänet pimeihin käytäviin; eksyi hän niiltä täydelleen. Nyt hän joutui todelliseen labyrinttiin, sokkeloiden käytäviin ja kammioihin, rientäessään eteenpäin O-Main autioksi jätetyssä huoneistossa. Tuossa oli vanhanaikainen kylpyhuone, epäilemättä itse jeddakin, ja sitten hän joutui huoneeseen, jossa oli pöydällä viisituhatta vuotta sitten katettua ruokaa -- kenties O-Main maistamatta jäänyt aamiainen. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän tarvitsi kiiruhtaakseen huoneiden lävitse, vilahti hänen silmiensä ohitse niin arvokkaita koristuksia, jalokiviä ja kalliita metalleja, että ne hämmästyttivät jopa Gatholin jeddiäkin, jonka hihnoitus oli timanttien ja platinan peitossa ja jonka rikkautta koko maailma kadehti. Mutta vihdoin O-Main huoneisto oli tarkastettu, ja hän saapui pieneen kammioon, jonka lattiassa olevasta aukosta kiertokäytävä vei suoraan alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Kammion sisäänkäytävän luona oli pölyä äskettäin sotkettu, ja koska Gahanilla ei ollut mitään muuta vihjausta siitä suunnasta, johon Taran ryöstäjä oli mennyt, tuntui hänestä yhtä viisaalta edetä sinne kuin etsiä jostakin muualta. Empimättä hän senvuoksi laskeutui alaspäin sysimustaan pimeyteen. Kun hänen täytyi jalallaan tunnustella, ennenkuin astui askeltakaan, oli hänen laskeutumisensa pakostakin hidasta; mutta Gahan oli barsoomilainen ja niin ollen tiesi, minkälaiset salakuopat saattoivat väijyä varomatonta tällaisissa jeddakin palatsin pimeissä, kielletyissä osissa.

Hän oli arvion mukaan laskeutunut hyvinkin kolmen kerroksen verran ja oli juuri, kuten hän silloin tällöin teki, pysähtynyt kuuntelemaan, kun hän selvästi eroitti omituista laahustavaa, kahnaavaa ääntä, joka lähestyi häntä alhaalta päin. Liikkuipa siellä mikä tahansa, se nousi kiertokäytävää myöten tasaista vauhtia ja olisi pian hänen lähellään. Gahan vei kätensä miekkansa kahvaan ja veti aseen tupesta hitaasti, jottei syntyisi melua, joka saattaisi ilmaista tulijalle hänen läsnäolonsa. Hän toivoi, että olisi ollut edes hitusen valoisampaa. Jos hän olisi eroittanut vaikka vain lähestyvän olennon hahmopiirteet, olisi hänellä ollut parempi mahdollisuus selviytyä kohtauksesta. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja koska hän ei eroittanut mitään, kalahti hänen tuppensa pää käytävän kiviseinään, päästäen äänen, jonka hiljaisuus käytävän ahtaus ja pimeys tuntuivat paisuttavan peloittavaksi kalahdukseksi.

Heti lakkasi häntä lähestynyt laahustava ääni. Hetkisen Gahan seisoi hiljaa odottaen, mutta lähti sitten laskeutumaan edelleen, luopuen kaikesta varovaisuudesta. Mikä olento lieneekään ollut, nyt se ei päästänyt ääntäkään, jonka nojalla Gahan olisi voinut päättää, missä se oli. Se saattoi olla hänen kimpussaan millä hetkellä tahansa, ja senvuoksi hän piti miekkansa valmiina. Jyrkkä kiertokäytävä vei alaspäin, yhä vain alaspäin. Gahania ympäröi pimeys ja haudan hiljaisuus, mutta jossakin hänen edellään oli jotakin. Hän ei ollut yksin tässä kammottavassa paikassa -- hänen edessään oli joku toinen olento, josta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään -- siitä hän oli varma. Kenties juuri se oli ryöstänyt Taran. Ehkä itse Tara, vielä jonkun nimettömän hirviön kynsissä, olikin hänen edellään. Hän johdatti askeliaan, alkaen melkein juosta ajatellessaan rakastamaansa naista uhkaavaa vaaraa, ja sitten hän törmäsi puiseen oveen, joka sysäyksettä lennähti auki. Hänen edessään oli valaistu käytävä, jonka kahden puolen oli huoneita. Edettyään vain lyhyen matkan kiertokäytävän juurelta hän tunsi olevansa palatsin alaisissa holveissa. Hetkistä myöhemmin hän eroitti takaansa samaa laahaavaa ääntä, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan kiertokäytävässä. Hän pyörähti ympäri ja näki äänen aiheuttajan ilmestyvän äsken sivuuttamastaan ovesta. Se oli Ghek, kaldane.

"Ghek!" huudahti Gahan. "Sinäkö olit kiertokäytävässä? Oletko nähnyt Heliumin Taraa?"

"Kyllä minä olin kiertokäytävässä", myönsi kaldane, "mutta en ole nähnyt Heliumin Taraa. Olen etsinyt häntä. Missä hän on?"

"En tiedä", vastasi gatholilainen. "Mutta meidän on löydettävä hänet ja vietävä hänet pois tästä paikasta."

"Saatamme kyllä hänet löytää", sanoi Ghek. "Mutta epäilen, kykenemmekö viemään hänet pois täältä. Ei ole niin helppo poistua Manatorista kuin tulla sinne. Minä saatan liikkua mieleni mukaan vanhoja ulsionreikiä myöten. Mutta sinä olet liian iso, ja keuhkosi tarvitsevat enemmän ilmaa kuin joissakuissa syvissä käytävissä on tarjolla."

"Entä U-Thor?" huudahti Gahan. "Oletko kuullut mitään hänestä ja hänen aikeistaan?"

"Olen kuullut paljon", vastasi Ghek. "Hän on leirissä Vihollisten portilla. Hän pitää sen paikan hallussaan ja hänen soturinsa ovat aivan portilla, sen ulkopuolella; mutta hänellä ei ole riittävästi väkeä marssiakseen kaupunkiin ja vallatakseen palatsin. Tunti sitten olisit voinut päästä hänen luokseen. Mutta nyt vartioidaan kaikkia katuja ankarasti, senjälkeen kun O-Tar sai tietää A-Korin päässen karkaamaan U-Thorin luokse."

"A-Kor on päässyt karkuun ja liittynyt U-Thoriin!" riemuitsi Gahan.

"Mutta vasta vähän enemmän kuin tunti takaperin. Olin hänen luonaan, kun sinne saapui soturi -- Tasor-niminen mies -- joka toi sanoman sinulta. Päätettiin, että Tasorin piti seurata A-Koria U-Thorin, Manatosin suuren jedin, luokse ja hankkia häneltä haluamasi takeet. Sitten Tasorin piti palata ja tuoda ruokaa sinulle ja Heliumin prinsessalle. Minä saatoin heitä. Pääsimme sinne helposti, ja U-Thor oli enemmänkin kuin valmis täyttämään kaikki toiveesi, mutta kun Tasor aikoi palata luoksesi, sulkivat O-Tarin soturit häneltä tien. Silloin minä tarjouduin tulemaan luoksesi kertomaan asioista, hankkimaan ruokaa ja juomaa sekä sitten menemään edelleen Manatorin gatholilaisten orjien luokse selvittääkseni heille heidän osansa U-Thorin ja Tasorin miettimässä suunnitelmassa."

"Minkälainen se suunnitelma on?"

"U-Thor on lähettänyt noutamaan lisävoimia. Hän on lähettänyt sanansaattajia Manatosiin ja kaikille omille alueilleen. Soturien kokoaminen ja tänne tuominen vaativat kuukauden ajan, ja sillä välin on kaupungin sisällä olevien orjien järjestäydyttävä salaisesti, varastettava ja piiloitettava aseita sen päivän varalta, jolloin lisävoimat saapuvat. Sinä päivänä U-Thorin joukot marssivat Vihollisten portista, ja kun O-Tarin joukot karkaavat torjumaan niitä, hyökkää gatholilaisten orjien enemmistö manatorilaisten niskaan takaapäin, samalla kun loput ryntäävät palatsiin. Siten toivotaan houkuteltavan portilta pois siksi paljon väkeä, ettei U-Thorin ole kovinkaan vaikea tunkeutua kaupunkiin."

"Kenties heitä luonnistaa", virkkoi Gahan, "mutta O-Tarilla on paljon sotureita, ja niillä, jotka taistelevat kotiensa ja jeddakinsa puolesta, on aina edullisempi puoli. Oi, Ghek, jospa meillä olisi Gatholin tahi Heliumin isoja sotalaivoja syytämässä säälimätöntä tultaan Manatorin kaduille, silloin kun U-Thor marssii palatsille kaatuneiden ruumiiden ylitse." Hän keskeytti puheensa, vaipuen syviin mietteisiin, ja käänsi sitten jälleen katseensa kaldaneen. "Oletko kuullut mitään joukkueesta, joka pakeni seurassani Jetan-kentiltä -- Floranista, Val Dorista ja muista. Miten heidän on käynyt?"

"Kymmenen heistä raivasi tiensä U-Thorin luokse Vihollisten portille, ja he saivat siellä hyvän vastaanoton. Kahdeksan kaatui taisteltaessa matkalla. Val Dor ja Floran luullakseni elävät, sillä varmasti kuulin U-Thorin puhuttelevan kahta soturia niillä nimillä."

"Sepä hyvä!" huudahti Gahan. "Mene siis ulsioiden käytäviä myöten Vihollisten portille viemään Floranille sanoma, jonka kirjoitan hänen omalla kielellään! Tule mukaan! Kirjoitan sanoman."

Läheisessä huoneessa he löysivät penkin ja pöydän, jonka ääreen Gahan istuutui ja kirjoitti marsilaisten omituisilla, pikakirjoitusta muistuttavilla kirjaimilla kirjeen Gatholin Floranille. "Miksi", hän tiedusti lopetettuaan sen, "lähdit etsimään Taraa kiertokäytävää myöten, jossa olimme vähällä kohdata toisemme?"

"Tasor kertoi minulle, missä te olitte tavattavissa, ja koska olen ulsionreikiä sekä pimeitä ja vähän käytettyjä käytäviä myöten tutkinut suurimman osan palatsia, tiesin tarkalleen, mistä ja miten tapaisin teidät. Nämä salaiset kiertoportaat nousevat kellariholveista palatsin korkeimman tornin katolle. Niissä on salaovia joka kerrokseen. Mutta luultavasti ei yksikään elävä manatorilainen tunne niiden olemassaoloa. Ainakaan en ole kertaakaan kohdannut niissä ketään ja olen käyttänyt niitä usein. Olen kolmasti ollut siinä huoneessa, jossa O-Mai viruu, vaikka en tiennytkään mitään siitä, kuka hän oli, enkä hänen kuolintarinastaan, ennen kuin Tasor kertoi sen meille U-Thorin leirissä."

"Tunnet siis palatsin perinpohjin?" pisti Gahan väliin. "Paremmin kuin itse O-Tar tai ainoakaan hänen palvelijoistaan. Se on hyvä! Jos tahdot palvella prinsessa Taraa, teet sen parhaiten liittymällä Floraniin ja noudattamalla hänen ohjeitaan. Kirjoitan ne tähän hänelle lähetettävän kirjeen loppuun, sillä seinilläkin on korvat, Ghek, kun taas sitä, mitä Floranille kirjoitan, ei osaa lukea kukaan muu kuin gatholilainen. Hän selostaa sen sinulle. Voinko luottaa sinuun?"

"En voi milloinkaan palata Bantomiin", oli Ghekin vastaus. "Sentähden on minulla koko Barsoomissa ainoastaan kaksi ystävää. Mitä parempaa voisin tehdä kuin palvella heitä uskollisesti? Saat luottaa minuun, gatholilainen, joka yhdessä kaltaisesi naisen kanssa olet opettanut minulle, että saattaa olla olemassa vieläkin hienompaa ja ylevämpää kuin huippuunsa kehittynyt ajatuskyky, johon järjen lakeja noudattamaton sydämen vaikutus ei pysty. Minä lähden."

Kun O-Tar osoitti pientä ovea, kääntyivät kaikkien silmät hänen viittaamaansa suuntaan, ja soturien kasvoista kuvastui suuri hämmästys, kun he tunsivat molemmat juhlasaliin astuneet henkilöt. Ovella oli I-Gos, ja hän raahasi perässään naista, jonka suussa oli kapula ja jonka kädet oli sidottu selän taakse sitkeällä silkkinuoralla. Hän oli orjatar Tara. I-Gosin hihitys särki huoneessa vallitsevan hiljaisuuden.

"Hi, hi!" hän kirskui. "Mihin O-Tarin nuoret soturit eivät kykene, sen suorittaa vanha I-Gos yksin."

"Vain korphal voi vangita korphalin", murahti yksi niistä päälliköistä, jotka olivat paenneet O-Main huoneistosta.