Part 18

Heti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan palatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan rakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka tavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä soturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja kammioita.

Kun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä päin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti perässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain tyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli neljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin. Täällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi vajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui aukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa kuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä, jota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa. Hypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara rimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni jälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja juoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa. Näin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen Taran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa kärjen tytön sydämeen.

"Seis!" hän huusi. "Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar tehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi."

Gahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja tytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti soturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään. Tyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli tarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa avuttomassa asennossa.

"Pelasta minut, Turan!" huusi Tara. "Älä salli minua raahattavan kohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt nähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin vihollisten keskellä kunniani puolesta."

Gahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen miekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä ihoa, ja Gahan seisahtui.

"En voi, Heliumin Tara", hän tuskaili. "Älä ajattele minusta pahaa äläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua liian suuresti, Heliumin tytär."

Manatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli jo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon Taraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla lähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä miekka.

"Kaksi yhtä vastaan", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea hymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan talteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen kimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin kuolla hänen puolestaan.

Mutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa kiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan, virnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein käsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen kasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti laajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän voiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren jäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen ivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa saakka.

Kun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö eteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse. Gatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän vetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa määräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan uhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli jeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja Tarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi heitä.

"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse", hän sanoi, katsoen suoraan Gahania silmiin, "ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta, ei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden."

Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. "Vilpitön mielesi on käsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden", vastasi Gahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla paikkansapitävä -- oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän oli.

"Olemme siis yhtä mieltä", jatkoi manatorilainen, "ja voinen ilmaista sinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni Tasor." Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen joitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi palkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.

Tasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen poika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä, koettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli padwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli käsittämätöntä -- mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla epäilystäkään.

"Tasor", kertasi Gahan ääneen. "Mutta sehän ei ole manatorilainen nimi." Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli herännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta alamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta siitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja ja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin olettanut hänen kuolleen.

"Ei", myönsi Tasor, "eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä aikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa palatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten gatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.

"-- Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä soturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani harhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko manatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta vasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina, haavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen manatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti nainen -- manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla ei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun, ja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua surmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen tekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan manatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja niinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani, joka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit metallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme kuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden nimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme nojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin henkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä hän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen."

"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?" tiedusti Gahan.

"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni sitä suunnittelemasta", vastasi Tasor. "Uneksin siitä päivin ja öin, mutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen -- että minulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava, kunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen mukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät manatorilaiset enää minua näe."

"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla", virkkoi Gahan. "Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet niin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?" Kysymys oli puolittainen taisteluhaaste.

"Jos jedini olisi nyt edessäni", huudahti Tasor, "ja voisin vannoa valani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen puolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta."

Ei voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin siitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. "Ja jos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa lahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi", hän sanoi merkitsevästi. "Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni ollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen vankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna, päästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat, marssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin U-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä puolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara ja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan heille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan maahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan."

"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani, senjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja hänen panthanilleen", vakuutti Tasor.

Gahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti hänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi kuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän, joka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja Taran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko tulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin ummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly oli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia, kunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät huoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä koristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja isot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän vivahduksen.

"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin", hän huomautti. "Täällä ei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä läheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan uudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin tässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen O-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen, että ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan ei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main huoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä huoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen rientäessään. Mutta", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään kuin kumppaneitaankin, "sellaista eivät Gatholin ja Heliumin sivistyskansat tunne."

Gahan naurahti. "Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat hulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia kuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?"

"Ei ketään", vastasi Tasor. "Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä hänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat jossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa."

Sitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa ylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.

[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista kirjassa "Marsin prinsessa", muistanevat että tämä kummallinen kansa saattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja vähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]

Tasorin lähdettyä Tara kääntyi Gahanin puoleen, lähestyi häntä ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: "Tapaukset ovat kehittyneet niin nopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei minulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä sitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt tunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen lupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole turhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion isältäni Heliumissa."

"En kaipaa mitään muuta palkkiota", vastasi mies, "kuin sen tiedon, että rakastamani nainen on onnellinen."

Hetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe täyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä herposi, ja hän pudisti päätään.

"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan", hän virkkoi, "olkoonpa virheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen, vilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä korvani eivät saa kuulla."

"Tarkoitatko", kysyi Gahan, "etteivät prinsessan korvat saa kuulla rakkauden sanoja panthanilta?"

"Asia ei ole niin, Turan", vastasi tyttö, "vaan pikemminkin niin, etten saa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä, jonka kanssa olen kihloissa -- kansalaiseltani Djor Kantosilta."

"Tarkoitatko, Heliumin Tara", huudahti mies, "että muutoin sinä --"

"Seis!" käski Tara. "Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä huuleni eivät tuo esiin."

"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara", vastasi Gahan, "ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa eikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo minulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle: 'Minä vihaan sinua.'"

"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua", sanoi tyttö koruttomasti.

"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella uskomaisillani, että vihaat minua", sanoi Gatholin jed, "sillä vain viha -- niin minusta tuntui -- voi selittää sen, että olit poistunut koettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni vakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta kumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä, että sinun oli mahdoton auttaa minua."

"Niin oli todellakin", virkkoi tyttö. "Tuskin oli I-Gos kaatunut tikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja vapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta juoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä olit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin perässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta."

"Tiesin sen", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä sykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut jumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia, niin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen sydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän välittäisi miehestä mitään.

Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly, harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento, tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella lattialla.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Vainajan varjo

Yö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa Manatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies, joka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi kuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi pitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.

"Kas vain, harmaapää!" hän huudahti "Mikä on nyt taaskin houkutellut sinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi niin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä käpälistäsi pääsisit."

Naurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle. "Niinpä niin, O-Tar", kirskui ukko, "I-Gos ei lähde liikkeelle huvin vuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on kostoa saatava!"

"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?" tiedusti O-Tar.

"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin murha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha, ryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan käsissä, niin juuri!"

"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun", huusi O-Tar. "Itse suuren jeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin henkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä." O-Tar oli noussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen kolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.

"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa, viisasta kalotia, I-Gosia."

"Mitä tarkoitat? Puhu!" komensi O-Tar.

"Tiedän, missä he piileksivät", vastasi vanha balsamoija. "Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät."

"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?" kysyi jeddak.

"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en nähnyt heitä."

"Missä se ovi on?" kiljaisi O-Tar. "Lähetämme heti miehiä noutamaan heidät." Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle uskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn, vieden kätensä miekankahvaan.

"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon", sanoi I-Gos. "Löydätte heidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa aavetta; niin!" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin sotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät hätäisesti istuutumaan jälleen.

I-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden. Soturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar näpsäytti sormiaan kärsimättömästi.

"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?" hän kivahti. "Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne majesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?"

Hitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen esimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. "Kaikki siis eivät ole raukkoja", huomautti O-Tar. "Tehtävä on epämiellyttävä. Senvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta sotilasta kuin haluatte!"

"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!" pisti I-Gos väliin. "Muutoin saatte mennä yksin."

Päällikkökolmikko kääntyi ja poistui juhlimissalista, astellen verkkaisesti kuten tuomitut kohtaloaan kohti.

Gahan ja Tara jäivät siihen huoneeseen, johon Tasor oli heidät opastanut, ja mies pyyhki pölyn pehmeältä ja viihtyisältä penkiltä, jolla he voivat levätä verrattain mukavasti. Hän oli huomannut, että ikivanhat silkki- ja turkisvaipat olivat pilaantuneet käyttökelvottomiksi ja murenivat tomuksi kosketuksesta, joten mukavan vuoteen laittaminen tytölle oli mahdotonta. Niinpä he istuivat yhdessä, puhellen hiljaa jo kokemistaan seikkailuista ja arvaillen vastaisia tapahtumia, suunnitellen pakokeinoja ja toivoen, ettei Tasor olisi poissa kauan. He pakinoivat monista asioista -- Hastorista, Heliumista ja Ptarthista, ja vihdoin keskustelu toi Taran mieleen Gatholin.

"Oletko palvellut siellä?" kysyi tyttö.

"Kyllä", vastasi Turan.

"Kohtasin Gahanin, Gatholin jedin, isäni palatsissa", sanoi Tara, "päivää ennen kuin myrsky sieppasi minut Heliumista. Hän oli pöyhkeilevä mies, yllään suurenmoinen, platinasta ja timanteista säihkyvä hihnoitus. En eläissäni ole nähnyt niin loistavaa asua kuin hänen, ja tietänet silti, että Heliumin hovissa liikkuvat koko Barsoomin uhkeimmat ylimykset. Mutta mielessäni en osannut kuvitella niin koreata olentoa vetämässä esiin jalokivin koristettua miekkaansa käydäkseen taistelemaan hengestään. Minua peloittaa, että Gatholin jed tosin on komea miehen kuva, mutta ei juuri sen enempää."

Hämärän tähden Tara ei nähnyt kumppaninsa puolittain toisaalle käännettyjen kasvojen hapanta ilmettä.

"Et siis silloin paljoa pitänyt Gatholin jedistä?" tiedusti Turan.

"En silloin enkä nyt", vastasi tyttö naurahtaen. "Kuinka hänen turhamaisuuttaan pistelisikään, jos hän tietäisi, että köyhä panthan on voittanut ylemmän paikan Heliumin Taran silmissä!" Ja hän laski kätensä hellästi miehen polvelle.

Turan tarttui hänen sormiinsa ja vei ne huulilleen. "Oi, Heliumin Tara", hän huudahti, "pidätkö minua kivisenä miehenä?" Hän kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille ja veti vastustelematonta vartaloa puoleensa.

"Antakoon ensimmäinen esi-isäni anteeksi heikkouteni!" huoahti Tara kietoessaan kätensä Turanin kaulaan ja ojentaessaan vavahtelevat huulensa hänen suulleen. Kauan olivat heidän huulensa vastakkain rakkauden ensimmäisessä suudelmassa, mutta sitten Tara työnsi Turanin hellästi luotaan. "Minä rakastan sinua, Turan", hän melkein nyyhkytti. "Rakastan sinua niin! Se on ainoa heikko puolustukseni sille, että olen tehnyt tämän vääryyden Djor Kantosille, jota, sen tunnen nyt, en ole koskaan rakastanut, joka ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Ja jos rakastat minua, kuten väität, Turan, täytyy rakkautesi turvata minua suuremmalta häpeältä, sillä minä olen kuin vahaa käsissäsi."

Uudelleen Turan puristi häntä rintaansa vasten, mutta päästi sitten äkkiä hänet irti, nousi ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla, ikäänkuin koettaen rajuilla ruumiinliikkeillä hillitä jotakin pahaa henkeä, joka oli saanut hänet valtaansa. Hänen aivoissaan, sydämessään ja sielussaan kaikuivat riemuisen hymnin tavoin nuo sanat, jotka olivat kokonaan muuttaneet Gatholin Gahanin maailman: "Minä rakastan sinua, Turan. Rakastan sinua niin!" Ja se oli tullut niin äkkiä. Hän oli luullut tytön tuntevan häntä kohtaan ainoastaan kiitollisuutta hänen alttiin uskollisuutensa tähden, mutta äkkiä sitten sortuivat kaikki Taran muurit, hän ei enää ollut prinsessa, vaan sensijaan -- Hänen mietteensä keskeytyivät, kun suljetun oven ulkopuolelta kuului melua. Hänen zitidarinnahkaisista anturoistaan ei ollut lähtenyt ääntäkään hänen astellessaan marmorilattialla, ja kun hän vinhasti liikkuessaan osui huoneen ovelle, kantautui hänen korviinsa etäältä pitkästä käytävästä heikkoa metallin kalahtelua, joka oli pettämätön merkki aseellisten miesten lähestymisestä.

Hetkisen Gahan kuunteli jännittyneenä, painautuen kiinni oveen, kunnes ei ollut epäilystäkään siitä, että tulossa oli joukko sotureita. Tasorin puheiden nojalla hän totuudenmukaisesti arvasi, että palatsin tähän osaan saavuttiin vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- etsimään Taraa ja häntä, ja hänen tuli senvuoksi heti koettaa keksiä keinoja tulijoiden välttämiseksi. Siinä huoneessa, jossa he olivat, oli muitakin ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ja jostakin niistä hänen täytyi pyrkiä varmempaan piilopaikkaan. Hän meni Taran luokse ja ilmoitti hänelle arvelunsa, vieden hänet sitten ovelle, joka oli lukitsematon. Sen takana oli himmeästi valaistu huone, jonka kynnykselle he pysähtyivät tyrmistyneinä, vetäytyen sukkelasti takaisin samaan huoneeseen, josta olivat juuri tulleet, sillä heti ensi silmäyksellä he olivat nähneet neljä jetanpöydän ääressä istuvaa soturia.