Part 15

Miekkojen kalskeen hälyttäminä kiiruhti palatsin vahteja näyttämölle rakennuksen muista osista, kunnes U-Thorin puolustajilla oli kaksinkertainen ylivoima vastassaan. Silloin Manatosin jed miehineen peräytyi verkkaan, raivaten taistelemalla itselleen tien käytävien ja kammioiden kautta ja päästen vihdoin kadulle. Siellä hän sai avukseen pienen armeijansa, joka oli marssinut hänen mukanaan Manatoriin. Hitaasti hänen joukkonsa vetäytyi Vihollisten portille äänettömien ihmisryhmien katsellessa kahden puolen katua olevilta parvekkeilta. Portilla, kaupungin muurien sisäpuolella, he seisahtuivat vastarintaan.

O-Tarin, jeddakin, palatsin alla olevassa, himmeästi valaistussa kammiossa Turan, panthan, laski Heliumin Taran sylistään ja katsoi häntä silmiin. "Olen pahoillani, prinsessa", hän virkkoi, "että minun oli pakko olla tottelematta komennuksiasi ja jättää Ghek pulaan; mutta muuta keinoa ei ollut. Jos hän olisi voinut pelastaa sinut, olisin mielelläni jäänyt hänen paikalleen. Annathan minulle anteeksi?"

"Kuinka muuta voisinkaan?" vastasi Tara herttaisesti. "Mutta ystävän hylkääminen tuntui raukkamaiselta."

"Jos meitä olisi ollut kolme soturia, olisi asianlaita ollut toinen", sanoi Turan. "Silloin emme olisi voineet muuta kuin jäädä ja kuolla yhdessä taistellen. Mutta tiedäthän, Heliumin Tara, ettemme saa jättää naisen turvallisuutta vaaraan, vaikka kunniamme joutuisi alttiiksi."

"Tiedän sen, Turan", myönsi tyttö. "Mutta kenenkään ei sovi väittää, että sinä olet pannut alttiiksi kunniasi, tuntiessaan, kuinka vilpitön ja uljas kunnianmies olet."

Mies kuunteli ihmeissään, sillä ensi kerran lausui tyttö hänelle sanoja, joista ei kuvastunut prinsessan suhtautuminen panthaniin -- vaikka hän aavistikin erotuksen enemmän Taran sävystä kuin sanoista. Kuinka erilaista olikaan tämä puhe verrattuna siihen, että tyttö oli äsken hyljeksinyt häntä! Hän ei jaksanut ymmärtää sitä, ja niinpä hän lausua tokaisi julki kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään siitä alkaen, kun Tara oli O-Tarille selittänyt, ettei hän tuntenut Turania.

"Heliumin Tara", hän virkkoi, "sanasi ovat balsamia siihen haavaan, jonka iskit minuun O-Tarin valtaistuinsalissa. Sanohan, prinsessa, miksi minut kielsit?"

Tara käänsi suuret, syvät silmänsä häntä kohti, ja niissä oli hieman nuhteleva ilme.

"Etkö aavistanut", hän kysyi, "että sinut kieltäessäni puhuivat ainoastaan huuleni, mutta ei sydämeni? O-Tar oli määrännyt, että minun oli kuoltava, pikemmin siitä syystä, että olin Ghekin seurassa, kuin sen tähden, että minua vastaan olisi ollut todistuksia, ja tiesin niin ollen, että jos tunnustaisin sinut yhdeksi meistä, sinutkin surmattaisiin."

"Se siis tapahtui pelastaaksesi minut?" huudahti Turan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Pelastaakseni urhean panthanini", vastasi Tara hiljaa.

"Heliumin Tara", sanoi soturi, langeten toiselle polvelleen, "sanasi ovat ikäänkuin ruokaa nälkäiselle sydämelleni." Hän tarttui tytön sormiin ja painoi ne huulilleen.

Hellästi Tara nosti hänet pystyyn. "Sinun ei tarvitse puhua minulle polvillasi", hän esteli.

Tytön käsi oli vielä Turanin kädessä tämän noustessa seisomaan, he olivat hyvin likellä toisiaan, ja mies oli vielä kuumana Taran ruumiin kosketuksesta kannettuaan hänet tänne O-Tarin valtaistuinsalista. Turanin sydän sykki rajusti, ja veri kiersi vinhasti hänen suonissaan, kun hän katseli Taran kauniita kasvoja, alaspäin luotuja silmiä ja raollaan olevia huulia, jotka omistaakseen hän olisi ollut valmis luopumaan kuningaskunnasta; ja sitten hän tempasi tytön luokseen, painoi häntä rintaansa vasten ja peitti hänen huulensa suudelmillaan.

Mutta sitä ei kestänyt kuin hetkinen. Rajusti kuin naarastiikeri tyttö kävi häneen käsiksi, löi häntä ja sysäsi hänet luotaan. Astahdettuaan taaksepäin pää pystyssä ja silmät liekehtien Tara huusi: "Rohkenetko sinä? Rohkenetko loukata tällä tavoin Heliumin prinsessaa?"

Mies katsoi häntä värähtämättä, eikä hänen silmistään kuvastunut häpeätä eikä katumusta.

"Kyllä; minä rohkenen", hän tunnusti. "Rohkenen rakastaa Heliumin Taraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista suudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen." Hän astui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. "Katso minua silmiin, sotavaltiaan tytär!" hän pyysi. "Ja sano minulle, ettet toivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!"

"En halua rakkauttasi", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. "Minä vihaan sinua!" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren suojaan ja purskahti itkemään.

Mies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti ympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli noita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa -- vanha mies, jonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä hän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.

"Rakastelua O-Tarin kellareissa!" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva, nariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta. "Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun nuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten pimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian lyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin puhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat muuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä vielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai naisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä silloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme heitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!" Hän hihitti taaskin. "Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja senjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö, mutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä. Niin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on ollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää koskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se toinen --" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään tuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.

"Kerrohan, vanhus", hän pyysi, "itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi! Kuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?"

"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies", vastasi toinen. "Harvoin käy näissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani -- niin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei ole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta taiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset tehneet lainkaan työtä -- he olivat vain suutelemista ja rakastamista varten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme vangiksi etelässä -- niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan rakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän --"

"Niin juuri", keskeytti Turan, "olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi päästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme."

"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä, ikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia. Niinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta siitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä, kiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi. Manator on sama nyt kuin silloin -- tyttöjä lukuunottamatta. Silloin meillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt nähdä --"

"Eteenpäin!" huudahti Turan. "Päästyämme työhön saat kertoa meille hänestä."

"Niin kylläkin", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi valaistua käytävää alaspäin. "Seuratkaa minua!"

"Aiotko mennä hänen mukaansa?" tiedusti Tara.

"Miksi en?" vastasi Turan. "Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne näistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan, missä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos olemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme. Ainakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja." Ja niinpä he seurasivat vanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes vihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla jalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui ihmisen ruumis. "Täällä nyt olemme", huudahti vanhus. "Nämä ovat tuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan on minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi useita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa katsomaan häntä!"

Hän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita ihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.

"Tämän opitte myöhemmin", ilmoitti ukko, "mutta teidän ei ole vahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita valmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden nähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten näette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi mahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari kyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen nyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin." Ja hän kiinnitti nuoran ruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa olevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän siirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa nestettä. "Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon saatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan ja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa. Mutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta pidettävä sen päälaen yläpuolella.

"-- Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois nesteestä tänään." Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti toisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen hahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut liossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.

"Katsokaahan! Eikö se ole komea?" ihasteli vanhus. "Huomenna se pääsee paikalleen Vihollisten portille." Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja sijoitti sen varovasti koppaan. "Ehkä haluaisitte tutustua elämäntyöhöni", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään opasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä- tai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen seinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä keskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran ja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat äänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat ratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta kumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä, sillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat muukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä pettureita.

"Ne ovat perin ihmeellisiä", virkkoi Turan. "Niiden valmistaminen varmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa."

"Se on totta", vastasi ukko. "Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan, käy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat luonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi ulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi." Ja hän osoitti thoatin selässä olevaa miestä. "Useita heistä tuodaan tietenkin käsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on korjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo vainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina päivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä, myös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava kyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan vuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.

"-- Minulla on niitä paljon -- parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta vaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki ensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa -- rauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat niiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne olivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani niihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en ole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja vertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä on hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän sopusoinnusta."

"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?" tiedusti Turan.

"Kyllä; minä ne valmistan ja minä niitä korjaan", vakuutti vanhus. "O-Tar ei usko niitä kellekään muulle. Parhaillaankin on minulla eräässä toisessa huoneessa kaksi, jotka olivat jollakin tavoin vahingoittuneet ja tuotiin minun käsiteltävikseni. O-Tar ei suvaitse, että ne ovat kauan poissa, koska sillä aikaa salissa on kaksi ratsastajatonta thoatia; mutta minä saankin ne valmiiksi pian. Hän tahtoo, että ne kaikki ovat siellä, jos esiintyy joku tärkeä kysymys, josta elävät jedit eivät pääse yksimielisiksi tahi josta he eivät ole yhtä mieltä O-Tarin kanssa. Sellaiset kysymykset hän esittää Päällikköjen salissa oleville jedeille. Hän sulkeutuu sinne yksin suurten päällikköjen seuraan, jotka ovat saaneet viisautta kuolemasta. Se on mainio suunnitelma, eikä siellä koskaan ilmene kahnausta eikä väärinkäsityksiä. O-Tar vakuuttaa, että se on paras neuvottelukunta koko Barsoomissa -- paljon älykkäämpi kuin elävistä jedeistä kokoonpantu. Mutta lähdetään, meidän on käytävä työhön. Mennään viereiseen huoneeseen; siellä alan opettaa teitä."

Hän meni edellä kammioon, jossa ruumiit viruivat marmorialustoillaan, pistäytyi komeroon, otti päähänsä isot silmälasit ja alkoi valita työkaluja pienistä lokeroista. Sen tehtyään hän jälleen kääntyi oppilaittensa puoleen.

"Antakaapa, kun nyt katselen teitä!" hän sanoi. "Silmäni eivät ole samanlaiset kuin aikoinaan, ja tarvitsen näitä voimakkaita linssejä työssäni ja nähdäkseni tarkoin seurassani olevien henkilöiden piirteet."

Hän suuntasi katseensa edessään olevaan pariin. Turan pidätti henkeään, sillä hän tiesi miehen nyt varmasti huomaavan, etteivät heidän hihnoituksensa ja merkkinsä olleet Manatorin. Hän oli sitä ennen ihmetellyt, miksi vanhus ei ollut pannut sitä aikaisemmin merkille, sillä hän ei ollut tiennyt, että toinen oli melkein sokea. Ukko tarkasti heidän kasvojaan, ja hänen katseensa viipyi kauan Heliumin Taran kauniissa piirteissä, siirtyen sitten heidän hihnoituksiinsa. Turan oli näkevinään ihmisten palsamoijan huomattavasti hätkähtävän kummastuksesta, mutta jos vanhus olikin havainnut jotakin, ei se käynyt ilmi hänen seuraavista sanoistaan.

"Tule I-Gosin mukaan!" hän kehoitti Turania. "Viereisessä huoneessa on tarpeita, jotka haluaisin sinun noutavan tänne. Jää sinä tänne, nainen, viivymme poissa vain hetkisen!"

Hän meni yhdelle huoneeseen avautuvista lukuisista ovista ja astui siitä Turanin edellä. Pysähdyttyään ovenpieleen hän osoitti huoneen toisessa päässä olevaa silkki- ja turkismyttyä, käskien Turanin ottaa sen. Mentyään lattian poikki ja kumarruttuaan tarttumaan myttyyn viimemainittu kuuli lukon kilahtavan takanaan. Hän pyörähti heti ympäri ja näki olevansa yksin huoneessa, jonka ainoa ovi oli suljettu. Juostuaan nopeasti sen luokse hän koetti avata sitä, mutta huomasi olevansa vanki.

Astuttuaan ulos ja lukittuaan oven jälkeensä kääntyi I-Gos Taran puoleen.

"Hihnoituksenne paljastivat teidät", hän virkkoi, nauraen hihittävää nauruaan. "Koetitte pettää vanhaa I-Gosia, mutta saitte nähdä, että vaikka hänen silmänsä ovatkin heikot, niin hänen aivonsa eivät ole. Mutta sinulle ei käy huonosti. Olet kaunis, ja I-Gos rakastaa kauniita naisia. Missään muualla Manatorissa en kenties saisi pitää sinua omanani, mutta täällä ei ole ketään kiistämässä vanhan I-Gosin oikeutta. Vainajien holveissa ei käy paljon ihmisiä -- vain ruumiiden tuojat, ja he rientävät tiehensä niin nopeasti kuin voivat. Kukaan ei aavista, että I-Gosilla on kaunis nainen teljettynä vainajiensa seuraan. En kysy sinulta mitään, ja silloin minun ei tarvitse antaa sinua ilmi, sillä en tiedä, kenelle kuulut, vai mitä? Ja kuoltuasi valmistan sinut kauniisti ja sijoitan sinut muiden naisten joukkoon. Eikö se olisi erinomaista?" Hän oli lähestynyt kauhistunutta tyttöä. "Tule!" hän huusi, tarttuen Taran ranteeseen. "Tule I-Gosille!"

KUUDESTOISTA LUKU

Uusi nimenmuutos

Turan paiskoi itseään vankilansa ovea vastaan, turhaan koettaen murtautua vankan skeelpuisen laudoituksen lävitse Taran luokse, jonka hän arvasi olevan vakavassa vaarassa; mutta paksut laudat kestivät, ja hänen onnistui kolhia hartiansa ja käsivartensa vain mustelmille. Vihdoin hän lakkasi yrittämästä ja alkoi tutkia vankilaansa löytääkseen jonkun toisen ulospääsytien. Kiviseinissä ei ollut muuta aukkoa, mutta hänen etsintänsä tuloksena oli sekava kokoelma kaikenlaisia aseita ja varuksia, hihnoituksia, koristuksia ja merkkejä sekä aimo joukko vuodesilkkejä ja -turkiksia. Siellä oli miekkoja, keihäitä ja useita isoja, kaksiteräisiä sotakirveitä, jotka suuresti muistuttivat pienten lentokoneiden potkureita. Hän tempasi yhden niistä ja kävi jälleen käsiksi oveen vimmaisen raivoisasti. Hän odotti kuulevansa jotakin I-Gosista tämän rajun hävitystyön johdosta, mutta hän ei erottanut minkäänlaista ääntä oven takaa ja arveli sitä siksi paksuksi, ettei ihmisääni kyennyt tunkeutumaan sen lävitse. Mutta siitä hän olisi ollut valmis lyömään paljon vetoa, että I-Gos kuuli hänen iskunsa. Kovasta puusta sinkoili sirpaleita joka kerta, kun raskas kirves osui siihen, mutta se oli hidasta ja rasittavaa työtä. Hänen oli pian pakko levätä, ja niin hänestä tuntui kuluvan tuntikausia hänen uurastaessaan nääntymyksen partaalle, hengähtäen sitten aina muutamia minuutteja. Reikä kasvoi yhä laajemmaksi, mutta hän ei voinut nähdä oven takana olevaan huoneeseen, sillä I-Gos oli vetänyt verhon oven eteen lukittuaan Turanin sisälle.

Vihdoin panthan oli saanut hakatuksi niin suuren aukon, että hän mahtui siitä lävitse, ja otettuaan pitkän miekan, jonka hän sitä varten oli tuonut oven ääreen, hän kömpi viereiseen huoneeseen. Kiskaistuaan verhon syrjään hän seisoi miekka kädessä valmiina taistellen raivaamaan itselleen tien Heliumin Taran luokse -- mutta tyttö ei ollut siellä. Keskellä huonetta virui I-Gos kuolleena lattialla; mutta Heliumin Tarasta ei näkynyt jälkeäkään.

Turan oli ymmällä. Juuri Taran oli täytynyt surmata vanhus, mutta tyttö ei ollut yrittänytkään vapauttaa häntä vankilasta. Sitten hänen mieleensä johtuivat Taran viimeiset sanat: "En halua rakkauttasi! Minä vihaan sinua!" Ja totuus alkoi hänelle valjeta -- Tara oli käyttänyt tätä ensimmäistä hänelle tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen eroon hänestä. Sydän masentuneena Turan kääntyi poistumaan. Mitä hänen oli tehtävä? Siihen saattoi olla vain yksi vastaus. Niin kauan kuin hän eli ja Tara eli, ei hän saanut jättää koettamatta mitään keinoa pelastaakseen tytön ja saattaakseen hänet takaisin oman kansansa maahan. Mutta miten? Miten hän edes osaisi pois näistä sokkeloista? Miten hän löytäisi Taran jälleen? Hän meni lähimmälle ovelle. Se sattui viemään siihen huoneeseen, jossa olivat ratsastavat vainajat odottamassa, että heidät siirrettäisiin jollekin parvekkeelle, synkkään huoneeseen tahi mihin hyvänsä heidät oli määrä sijoittaa. Hänen katseensa osui thoatin selässä istuvaan kookkaaseen, maalattuun soturiin, ja sen lipuessa pitkin miehen upeata hihnoitusta ja kelvollisia aseita kirkastuivat panthanin surun himmentämät silmät. Reippain askelin hän meni soturivainajan luokse ja kiskoi hänet ratsunsa selästä. Yhtä ripeästi hän riisti kuolleelta hihnoituksen ja aseet, riisui omat tamineet yltään ja pukeutui vainajan asuun. Sitten hän kiiruhti takaisin siihen huoneeseen, johon hänet oli teljetty, sillä siellä hän oli nähnyt välineitä, joita hän tarvitsi tehdäkseen valepukunsa täydelliseksi. Hän löysi ne muutamasta komerosta -- värikuppeja, joiden sisältöä vanha palsamoija oli käyttänyt sivelläkseen sotamaalauksen leveät viirut kuolleiden soturien kylmille kasvoille.

Vähän ajan kuluttua Gatholin Gahan ilmestyi huoneesta hihnoitukseensa, varuksiinsa ja koristuksiinsa nähden yksityiskohtia myöten Manatorin soturina. Hän oli poistanut vainajan hihnoista sukua ja arvoa osoittavat merkit voidakseen esiintyä tavallisena sotilaana ja siten herättää vähimmän epäluuloja.

Heliumin Taran etsiminen O-Tarin holvien äärettömistä, hämäristä sokkeloista tuntui gatholilaisesta toivottomalta tehtävältä, joka oli etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Viisaampaa oli hänen pyrkiä Manatorin kaduille, sillä siellä hän voisi toivoa saavansa ensin tietää, oliko tyttö joutunut jälleen kiinni, ja jollei niin olisi käynyt, voisi hän sitten palata holveihin jatkamaan etsintäänsä. Löytääkseen pääsytien sokkeloista olisi hänen mahdollisesti vaellettava melkoinen matka koukertelevissa käytävissä ja kammioissa, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tai millä suunnalla uloskäytäviä oli. Oikeastaan hän ei olisi osannut palata sataakaan metriä sinne päin, mistä hän ja Tara olivat saapuneet näihin synkkiin onkaloihin, ja siksi hän lähti liikkeelle umpimähkään, toivoen sattumalta osuvansa joko Heliumin Taran luo tahi katujen tasolle vievälle tielle.

Jonkun ajan kuluessa hän sivuutti huoneen toisensa jälkeen, jotka kaikki olivat täynnä Manatorin taidokkaasti valmistettuja vainajia. Monet niistä oli ladottu pinoihin samalla tavoin kuin polttopuut pinotaan. Edetessään käytävissä ja kammioissa hän pani merkille, että jokaisen aukon yläpuolelle ja käytävien haaraumiin ja risteyksiin oli seiniin maalattu hieroglyfejä; tarkkailemalla hän tuli siihen johtopäätökseen, että ne ilmaisivat käytävien päätekohdat, joten niitä ymmärtävä henkilö saattoi nopeasti ja varmasti liikkua holveissa. Mutta Turan ei niitä ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisikin osannut lukea Manatorin kieltä, eivät ne olisi paljoakaan auttaneet kaupunkiin perehtymätöntä; eikä hän saanutkaan niistä mitään selvää, koska Barsoomissa on kirjoitettuja kieliä yhtä monta kuin kansakuntia, vaikka siellä puhutaankin yhtä ainoata kieltä. Muuan seikka selvisi hänelle kuitenkin pian: jokaisen käytävän merkit pysyivät samanlaisina käytävän loppuun saakka.

Kulkemansa matkan nojalla Turan varsin pian oivalsi, että holvit olivat osana tavattoman laajassa järjestelmässä, joka kenties ulottui koko kaupungin alapuolelle. Joka tapauksessa hän oli varma edenneensä pois palatsin piiristä. Käytävien ja kammioiden ulkomuoto ja rakennustyyli muuttui vähän väliä. Kaikki ne olivat valaistut radiumlampuilla, vaikka tavallisesti hämärästi. Pitkään aikaan hän ei nähnyt minkäänlaisia elonmerkkejä paitsi silloin tällöin jonkun ulsion, mutta aivan äkkiä hän sitten eräässä lukuisista risteyksistä joutui vastakkain soturin kanssa. Mies katsahti häneen, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Turan huokaisi helpotuksesta käsittäessään, että hänen naamionsa oli tehoisa, mutta huokaus katkesi kesken, kun soturi, joka oli seisahtunut ja kääntynyt häneen päin, päästi luikkauksen. Panthan oli hyvillään siitä, että hänen kupeellaan riippui miekka, että he olivat syvällä holvien himmeissä uumenissa ja että hänellä oli vain yksi vastustaja sillä hänen aikansa oli kallis.

"Oletko kuullut mitään siitä toisesta?" huusi soturi hänelle.

"En", vastasi Turan, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, ketä tai mitä mies tarkoitti.

"Hän ei voi päästä pakoon", jatkoi soturi. "Nainen juoksi suoraan syliimme, mutta vannoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen kumppaninsa oli löydettävissä."