Part 7

Kerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin, että ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin maapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset tavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka luonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan.

Sola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan, ja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän kertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen kuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä asioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain noudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta.

Dejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme rakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että tämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin satatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa esivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen rotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin punertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin.

Näiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä voimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt etsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita ja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan uusissa oloissa.

Aikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen tuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen, kaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat koettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä marsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet paljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia heidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin elinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut sellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän sivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä peruuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse yhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa.

Nämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua ja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden vuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin elinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa täydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa tuhoutuivat melkein tyyten.

Dejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja tapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän sanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen Korad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin, luonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat mahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain kaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden välitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten laivat pääsivät kaupungin porteille.

Muinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja pienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien keskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana, kunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa, niin sanottuihin Marsin kanaviin.

Olimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme huomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme huomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun Lorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen puheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä käskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin, jossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa puhujalavalla.

KAHDESTOISTA LUKU

Vanki, jolla on valtaa

Kun olin astunut sisään ja tervehtinyt, antoi Lorkvas Ptomel minulle merkin astua lähemmäksi ja tarkastaen minua suurilla, kamalan näköisillä silmillään puhutteli minua seuraavasti:

"Olet ollut keskuudessamme vain muutamia päiviä, mutta kunnollasi olet saavuttanut korkean aseman. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, meikäläinen et ole, et tunne kuuluvasi meidän kansaamme.

"-- Asemasi on omituinen", hän jatkoi. "Olet vanki, mutta kuitenkin voit antaa määräyksiä, joita on toteltava. Olet muukalainen ja kuitenkin olet tharkilainen päällikkö. Olet kääpiö, mutta kuitenkin kykenet tappamaan voimakkaan soturin yhdellä nyrkiniskulla. Ja nyt on kerrottu sinun suunnittelevan pakoa toisen, toista rotua olevan vangin kanssa, joka omien sanojensa mukaan puolittain uskoo sinun palanneen Dorin laaksosta. Jos jompikumpi näistä syytöksistä osoittautuisi oikeaksi, riittäisi se tuottamaan sinulle kuolemantuomion, mutta me olemme oikeamielistä kansaa, ja sinut asetetaan oikeuden eteen Tharkiin palattuamme, jos Tal Hajus niin määrää.

"-- Mutta", hän jatkoi karkealla kurkkuäänellään, "jos pakenet punaisen tytön kanssa, niin siitä on minun tehtävä Tal Hajusille tiliä. Minun on taisteltava Tars Tarkasin kanssa ja joko näytettävä, että minulla on oikeus käskeä, tahi vainajana luovutettava arvomerkkini paremmalle miehelle, sillä sellainen on tharkien tapa.

"-- Olen hyvässä sovussa Tars Tarkasin kanssa. Yhdessä me käyttelemme vihreän kansan suurimman heimon ylintä valtaa. Emme halua taistella keskenämme. Ja siksi olisin iloinen, jos olisit kuollut. Mutta vain kahdessa tapauksessa voidaan sinut surmata meidän keskuudessamme ilman Tal Hajusin määräystä: mieskohtaisessa taistelussa itsepuolustukseksi, jos hyökkäisit kimppuumme, tai jos sinut tavattaisiin yrittäessäsi karata.

"-- Oikeudenmukaisuus vaatii minua varoittamaan sinua ja selittämään, että me vain odotamme jompaakumpaa tällaista syytä vapautuaksemme näin suuresta vastuunalaisuudesta. On hyvin tärkeätä, että punainen tyttö varmasti saatetaan Tal Hajusin käsiin. Tharkit eivät ole tuhanteen vuoteen saaneet sellaista vankia. Hän on katkerimman vihamiehemme, suurimman punaisen jeddakin pojantytär. Olen puhunut. Punainen tyttö sanoi, ettei meillä ole lempeämpiä inhimillisiä tunteita, mutta me olemme oikeamielistä ja vilpitöntä rotua. Saat mennä."

Käännyin ympäri ja poistuin vastaanottosalista. Kas tässä siis Sarkojan kostojuonien alku! Tiesin, että kukaan muu ei voinut olla vastuussa tästä kantelusta, joka oli niin nopeasti saapunut Lorkvas Ptomelin korviin, ja nyt muistin myöskin keskustelustamme ne osat, joissa olimme kosketelleet karkaamista ja minun syntyperääni.

Sarkoja oli niihin aikoihin Tars Tarkasin vanhin ja luotetuin nainen. Sellaisena hän oli valtava, hallituksen takana oleva voima, sillä ei ainoaankaan sotilaaseen Lorkvas Ptomel luottanut siinä määrin kuin kyvykkäimpään apulaiseensa Tars Tarkasiin.

Mutta sensijaan että tämä Lorkvas Ptomelin vastaanotto olisi häätänyt mielestäni karkaamisajatukset, se oli vain omiaan keskittämään kaikki kykyni tähän asiaan. Nyt ymmärsin entistä selvemmin, kuinka ehdottoman välttämätöntä Dejah Thorisin oli päästä pakenemaan, sillä olin varma, että häntä Tal Hajusin päämajassa odottaisi hirveä kohtalo.

Solan kuvausten mukaan tämä hirviö oli olento, johon oli kasaantunut kaikkien häntä edeltäneiden miespolvien julmuus, hurjuus ja häikäilemättömyys. Hän oli kylmä, ovela, punnitseva, ja lisäksi hän räikeänä vastakohtana muille kansalaisille yleensä oli eläimellisen intohimon orja, jonka intohimon marsilaisten rinnasta ovat melkein vaimentaneet heidän kuolevan tähtensä vähentyvät toimeentulolähteet.

Pelkkä ajatuskin, että Jumalainen Dejah Thoris joutuisi sellaisen hornamaisen muinaisperimyksen kynsiin, pusersi kylmän hien otsaani. Paljoa parempi oli meidän varata itsellemme pelastavat kuulat viimeisen hetken varalle, kuten tekivät entisen isänmaani sankarilliset uudisasukasnaiset, jotka itse surmasivat itsensä, ennenkuin antautuivat intiaanien käsiin.

Astellessani aukiolla vaipuneena synkkiin aavisteluihini tuli Tars Tarkas luokseni poistuessaan vastaanottosalista. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan ei ollut vähääkään muuttunut, ja hän tervehti minua, ikäänkuin emme olisikaan eronneet vasta muutamia minuutteja sitten.

"Missä on asuntosi, John Carter?" hän kysyi.

"En ole vielä valinnut", vastasin. "Minusta tuntui parhaalta majoittua joko yksin tahi toisten sotilaiden luokse, ja olen odottanut tilaisuutta kysyäkseni neuvoa sinulta. Kuten tiedät", jatkoin hymyillen, "en ole vielä perehtynyt tharkien kaikkiin tapoihin."

"Tule mukaani", kehoitti hän, ja yhdessä menimme aukion poikki eräälle rakennukselle, jonka ilokseni huomasin olevan Solan ja hänen suojattiensa asumatalon vieressä.

"Minun majapaikkani on tämän rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa", selitti hän, "ja myöskin toisen kerroksen ovat sotilaat kokonaan vallanneet. Mutta kolmas ja sitä ylemmät kerrokset ovat tyhjinä. Voit valita niistä.

"-- Olen kuullut", hän jatkoi, "että olet luovuttanut naisesi vangille. No niin, kuten olet sanonut, tapasi ovat erilaiset kuin meidän, mutta osaat taistella tarpeeksi hyvin tehdäksesi kuten haluat, ja jos sinua siis huvittaa antaa naisesi vangille, niin se on oma asiasi. Mutta päällikkönä pitäisi sinulla olla myöskin itselläsi palvelijoita, ja tapojemme mukaan saat valita niiden päällikköjen seurueista, joiden arvomerkkejä nyt kannat, kenen naisen hyvänsä tai vaikkapa heidät kaikki."

Kiitin häntä, mutta vakuutin hänelle, että tulisin varsin hyvin toimeen ilman apuakin muuten paitsi ruuan valmistuksessa. Niinpä hän lupasikin lähettää naisia tätä tarkoitusta varten sekä huolehtimaan aseista ja ammuksien valmistamisesta, minkä hän selitti välttämättömäksi. Huomautin hänelle, että naiset saisivat tuoda mukanaan osan taistelusaaliina minulle kuuluvista vuodesilkeistä ja -turkiksista, sillä yöt olivat kylmiä eikä minulla itselläni ollut vuodetarpeita laisinkaan.

Hän lupasi pitää huolen kaikesta ja poistui. Yksin jäätyäni nousin kiertoportaita ylempiin kerroksiin etsimään sopivaa asuntoa. Muiden rakennusten kauniit nähtävyydet toistuivat täällä, ja pian olin minä unohtunut tutkimuksien ja huomioiden tekoon.

Lopuksi valitsin erään kolmannessa kerroksessa julkisivun puolella olevan huoneen, sillä siten jouduin olemaan jokseenkin lähellä Dejah Thorisia, jonka asunto oli viereisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja mieleeni välähti, että voisin järjestää meille jonkunlaisen tiedoituslaitteen, jonka avulla hän voisi lähettää minulle merkin tarvitessaan joko apua tai suojelusta.

Makuuhuoneeni yhteydessä oli kylpy- ja pukeutumishuone sekä muita yö- ja päivähuoneita, kaikkiaan kymmenkunta. Takahuoneiden ikkunat antoivat tavattoman suurelle pihalle, joka oli neljän meitä ympäröivän kadun erottaman neliön keskus. Pihalle oli nyt sijoitettu rakennuksissa majaileville sotilaille kuuluvat eläimet.

Vaikkakin piha oli yltyleensä kasvanut umpeen keltaista sammalmaista turvetta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, niin kuitenkin suihkulähteet, patsaat, penkit ja pergolamaiset laitokset olivat todistuksena siitä, että pihan oli täytynyt olla hyvin kaunis muinaisina aikoina silloin kun siellä olivat vallinneet vaaleatukkaiset hymyilevät ihmiset, joilta tylyt ja vääjäämättömät, avaruuden kaikkeutta ohjaavat lait olivat riistäneet sekä kodit että lisäksi kaiken muunkin ja jättäneet heistä jäljelle vain jälkipolvien tarut.

Oli helppoa kuvitella mielessään Marsin rehevän kasvullisuuden upeaa lehvistöä, joka aikoinaan antoi tälle näyttämölle eloa ja väriä, kaunismuotoisia, viehättäviä naisia, suoravartisia, miellyttäviä miehiä, iloisesti kisailevia lapsia -- auringon paistetta, onnea, rauhaa. Sitten tulivat pimeät, julmat ja tietämättömät ajat, kunnes periytyneet inhimilliset ja sivistysvaistot olivat vielä kerran kohottaneet heidän jälkeläisensä muihin sulautuneena rotuna taaskin Marsin johtavaksi kansaksi.

Ajatukseni keskeytyivät, kun asuntooni saapui useita nuoria naisia tuoden kokonaisia kantamuksia aseita, silkkejä, turkiksia, jalokiviä, keittokalustoa, ruoka- ja juoma-astioita, joiden joukossa runsaasti ilmalaivasta saatua saalista. Kaikki se oli nähtävästi ollut molempien surmaamieni päälliköiden omaisuutta ja kuului nyt tharkien tavan mukaan minulle. Käskin heidän sijoittaa tavarat yhteen takahuoneeseen, minkä jälkeen he poistuivat, palaten pian mukanaan uudet kuormat, tavaroitteni tähteet, kuten he selittivät. Toisella kerralla saapui heidän kerallaan kymmenen tai viisitoista muuta naista ja nuorukaista, jotka olivat ilmeisesti kuuluneet molempien päälliköiden seurueisiin.

He eivät olleet päälliköiden perheitä eivätkä näiden vaimoja eivätkä palvelijoita. Heidän välisensä suhde oli omituinen ja niin erilainen kuin mitä me tunnemme, että sitä on vaikea kuvata. Kaikki omaisuus on vihreiden marsilaisten keskuudessa yhteiskunnan yhteistä, lukuunottamatta mieskohtaisia aseita ja arvonmerkkejä sekä yksityisten ihmisten maakuusilkkejä ja turkiksia. Vain näihin on kullakin eittämätön oikeus, mutta hän ei saa kasata niitä itselleen enempää kuin todella tarvitsee. Ylijäämä on vain hänen säilytettävänään, ja milloin tarvitaan, annetaan se yhteiskunnan nuoremmille jäsenille.

Päällikön seurueeseen kuuluvia naisia ja lapsia voinee verrata sotilasosastoon, josta päällikkö on vastuunalainen monessa suhteessa. Niinpä on hänen huolehdittava seurueensa ohjauksesta, kurinpidosta ja muonituksesta sekä johdettava sitä yhtämittaisilla vaelluksilla ja alituisissa taisteluissa punaisia marsilaisia vastaan. Päällikön naiset eivät missään merkityksessä ole vaimoja. Tätä maapallolla käytettyä sanaa vastaamaan ei vihreillä marsilaisilla ole sanaa ollenkaan. Heidän yhteiselämänsä aiheutuu yksinomaan yhteiskunnan etupyrkimyksistä, eikä luonnollinen valinta pääse siihen ensinkään määräämään. Kunkin yhdyskunnan päällikköjen neuvostolla on siinä suhteessa yhtä rajaton ratkaisuvalta kuin kentuckylaisen hevosjalostuslaitoksen omistajalla, joka tieteellisesti ohjaa eläintensä lisääntymistä, pitäen rodun parantumista silmällä.

Teoriassa tämä kuulostanee hyvältä, kuten niin monet muutkin asiat, mutta tästä luonnottomasta, pitkien ajanjaksojen aikana noudatetusta menettelystä yhdessä sen seikan kanssa, että yhteiskunnalla on katsottu olevan lapsiin suurempi oikeus kuin äidillä, on ollut seurauksena näiden kylmien, julmien olentojen kehittyminen synkkiin, rakkaudettomiin, ilottomiin oloihin.

Totta kyllä on, että vihreät marsilaiset, sekä miehet että naiset, ovat ehdottoman siveellisiä, lukuunottamatta Tal Hajusin kaltaisia rappeutuneita olioita. Mutta paljoa parempi on inhimillisten luonteenpiirteiden säilyminen, vaikka se sitten tapahtuisikin silloin tällöin loukkaamalla hieman siveellisyyttä.

Kun huomasin, että minun oli pakko ottaa vastatakseni näistä olennoista, tahdoinpa tai en, sopeuduin siihen parhaani mukaan ja käskin heitä etsimään itselleen asuntoja ylemmistä kerroksista, pidättäen kolmannen kerroksen itselleni. Yhdelle tytölle annoin tehtäväksi huolehtia yksinkertaisesta ruuastani, kun taas muut saivat ryhtyä työskentelemään entisillä toimialoillaan. Senjälkeen näin heitä varsin harvoin enkä heitä liioin ikävöinytkään.

KOLMASTOISTA LUKU

Rakkautta Marsissa

Ilmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin useiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he saattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet.

Tällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia tharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut opetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja ohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on _thoat_, ovat yhtä vaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran saatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten tarkoituksiin.

Kaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden merkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin syntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen. Jos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista määräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien väliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu, kunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan.

Viimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi vikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka ei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen naisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet poltettaviksi tharkien tavan mukaan.

Woolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä ratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet heitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja napsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja isännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen menetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia kertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut hyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi että tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät tulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja inhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden siitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman eläimen tappamisesta.

Muutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne saattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten osoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat niin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun käyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa.

"Miten olet saanut ne taiotuiksi?" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä iltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni suureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin syödessään pihallamme kasvavia sammalia.

"Lempeydellä", vastasin. "Kuten näet, Tars Tarkas, on hienommilla tunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat jokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin. Taistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen parempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme alkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin huomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain muutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet laskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen, että voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne saattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä."

"Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!" sanoi Tars Tarkas yksikantaan.

Selitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin noudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua toistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille sotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille, ja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla ilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja herkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden täsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel lahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä, kuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen.

Seitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen lähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei hyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan todennäköistä.

Lähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin vähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa neuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni opettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin käynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä Solan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia rakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta, peläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse saanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä kaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin verrattain vähän syytä.

Viimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella, idästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja sanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta lähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta ja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken Dejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni miellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni maapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat keskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon alla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli seitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan.

Olin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun saapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän toivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän, tervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä vasemmalle olalleni.

"Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark", hän sanoi, "ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta sotilasta hyvänsä."

"Sarkoja on mitä suurin valehtelija", vastasin, "huolimatta siitä, että tharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta."

Dejah Thoris nauroi.

"Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et lakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei sydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan.

"-- Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme", hän jatkoi, "sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku Tars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja minut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin kellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja valmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava keinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne räjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät sattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin murtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on hyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin, osuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään voi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua, niin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana aamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien räjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään räjähtämättömiä kuulia." [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa radium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla luulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin käsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin kirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden jäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.]

Jos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä taisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa läheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä kohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei kannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet pakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön.