Part 6

Neuvosto kyykötteli puhujalavan portailla vangin ja molempien vartijain seistessä heidän alapuolellaan. Näin, että toinen naisista oli Sarkoja, ja ymmärsin, minkä vuoksi hän oli ollut saapuvilla edellisen päivän kuulustelussa, jonka tuloksia hän oli edellisenä iltana selostanut yömajamme asukkaille. Hän käyttäytyi vankia kohtaan hyvin tylysti ja häikäilemättömästi. Pidellessään kiinni onnetonta tyttöä, hän upotti kitukasvuiset kyntensä tämän ihoon tahi kiersi hänen käsivarttaan hyvin pahasti. Kun oli siirryttävä paikasta toiseen, hän joko raa'asti riuhtaisi vankia tahi tyrkkäsi hänet suin päin edelleen. Hän näytti purkavan tähän turvattomaan olento-raukkaan kaiken sen vihan, julmuuden, raakuuden ja ilkeyden, joka hänen yhdeksänsataa vuotta kestäneen elämänsä aikana oli häneen lukemattomien hurjien ja raakojen esipolvien perinnön pohjalle kasaantunut.

Toinen nainen ei ollut niin julma, sillä hän oli täysin tunteeton. Jos vanki olisi ollut yksin hänen hallussaan, ja onneksi hän oli öisin, ei hänen olisi tarvinnut kestää tylyä kohtelua eikä häneen liioin olisi kiinnitetty huomiota ensinkään.

Kun Lorkvas Ptomel kohotti katseensa aikoen puhutella vankia, sattuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kääntyi Tars Tarkasiin päin sanoen jotakin ja tehden kärsimättömän liikkeen. Tars Tarkas vastasi hänelle jotakin, jota minä en kuullut, mutta joka sai Lorkvas Ptomelin hymyilemään. Senjälkeen he eivät enää olleet minua näkevinään.

"Mikä on nimesi?" kysyi Lorkvas Ptomel vangilta.

"Dejah Thoris, heliumilaisen Mors Kajakin tytär."

"Entä mikä oli retkenne tarkoitus?"

"Se oli puhtaasti tieteellinen tutkimusretkikunta, jonka isoisäni, Heliumin jeddak oli lähettänyt uudelleen kartoittamaan ilmavirtoja ja tekemään ilmakehän tiheysmittauksia", vastasi kaunis vanki matalalla, kaunissointuisella äänellä. "Emme olleet valmistautuneet taisteluun", hän jatkoi, "sillä tehtävämme oli rauhallinen, kuten lippumme ja alustemme tunnukset osoittivat. Työ, jota olimme suorittamassa, oli yhtä paljon teidän kuin meidänkin etujemme mukaista; tiedätte hyvin, että ilman meidän ponnistuksiamme ja tieteellistä työskentelyämme, ei Marsissa olisi ilmaa eikä vettä tarpeeksi ainoallekaan inhimilliselle oliolle. Miespolvia olemme säilyttäneet ilma- ja vesivarastomme jotakuinkin samanlaisina, ilman huomattavaa vähennystä, ja sen olemme tehneet huolimatta siitä, että te, vihreä kansa, olette typerästi meitä siinä häirinneet.

"-- Miksi, oi, miksi ette koeta oppia elämään sovussa naapureittenne kanssa? Onko teidän välttämättä miespolvesta miespolveen, lopulliseen tuhoutumiseenne saakka, pysyttävä samalla tasolla, vain vähän teitä palvelevien mykkien eläinten yläpuolella! Kansana ilman kirjakieltä, ilman taiteita, ilman koteja, ilman rakkautta; kauhean yhteisyysaatteen iänikuisena uhrina. Teillä on muka kaikki yhteistä, jopa vaimot ja lapsetkin, ja seurauksena on ollut, ettei teillä ole mitään yhteistä. Te vihaatte toisianne, samoin kuin vihaatte kaikkia muitakin, paitsi itseänne. Palatkaa noudattamaan yhteisten esi-isiemme menettelytapoja, palatkaa valoisaan, hyväntahtoiseen naapuruuteen! Tie on teille avoinna. Punainen kansa ojentaa kätensä teitä tukemaan. Yhdessä saamme aikaan vielä enemmän kuolevan tähtemme elinvoimien elvyttämiseksi. Suurimman ja mahtavimman punaisen jeddakin tyttärentytär pyytää teitä. Tulkaa!"

Nuoren naisen lopetettua puheensa Lorkvas Ptomel ja muut sotilaat istuivat useita hetkiä silmäillen häntä ääneti ja syvän tarkkaavasti. Mitä heidän mielessään liikkui, sitä tuskin kukaan tietää, mutta varmasti luulen, että he olivat liikutettuja. Ja jos jollakulla heidän päämiehistään olisi ollut tarpeeksi voimaa kohotakseen totuttujen tapojen yläpuolelle, olisi se hetki muodostunut uuden ja mahtavan aikakauden alkukohdaksi Marsille.

Näin Tars Tarkasin nousevan puhumaan, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jollaista en ole milloinkaan nähnyt vihreiden marsilaisten sotilaiden piirteissä. Se kertoi rajusta sisäisestä taistelusta, jota hän kävi itseään, perinnöllisyyttä, ikivanhoja tapoja vastaan, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, niin melkeinpä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden välähdys kirkasti hetkiseksi hänen julmia, pelottavia kasvojaan.

Mutta mitkä sanat tämä hetki lieneekään tuonut hänen huulilleen, niitä ei lausuttu, sillä juuri silloin eräs nuori sotilas, joka ilmeisesti aavisti vanhempien miesten ajatusjuoksun, hypähti alas puhujalavan portailta, antoi hennolle vangille ankaran iskun vasten kasvoja kaataen hänet permannolle ja nosti sitten jalkansa kaatuneen vangin päälle. Kaikki neuvoston jäsenet käännähtivät ja purskahtivat hirveään, julmaan nauruun.

Hetkisen luulin, että Tars Tarkas iskisi miehen kuoliaaksi, eivätkä myöskään Lorkvas Ptomelin kasvot ennustaneet kovinkaan hyvää tälle raakalaiselle. Mutta heidän mielialansa muuttui, vanha olemus sai heissä vallan, ja he hymyilivät. Huomattavaa oli kuitenkin se, etteivät he nauraneet ääneen, sillä tämä raaka temppu oli vihreiden marsilaisten huumorikäsitteiden mukaan mitä herkullisimmin nauruhermoja kutkuttava.

Vaikka olenkin käyttänyt monta hetkeä kertoakseni osan siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun isku annettiin, ei se suinkaan merkitse, että minä olisin ollut toimettomana läheskään niin pitkää aikaa. Luulenpa melkein edeltäkäsin tunteneeni, mitä oli tulossa, sillä muistan nyt olleeni jo kyyristynyt ikäänkuin hyökkäämään, kun näin iskua tähdättävän vangin viehkeisiin, ylöspäin kääntyneihin, vetoaviin kasvoihin, ja ennenkuin käsi laskeutui, olin jo keskellä salia.

Tuskin oli miehen kamala nauru ennättänyt kajahtaa, kun minä olin hänen kimpussaan. Vastustajani oli neljättä metriä pitkä ja aseistettu hampaisiin saakka, mutta olisin ollut valmis ryhtymään taisteluun kaikkia salissaolijoita vastaan, niin hirveän raivostunut olin. Hypähdin ja iskin häntä vasten kasvoja, kun hän kääntyi kuullessaan uhkaavan huutoni. Kun hän sitten veti esille lyhyen miekkansa, tempasin minä omani ja hyppäsin uudelleen hänen rintaansa vasten. Toisella jalallani ponnistin hänen pistoolinsa nuppiin ja vasemmalla kädelläni tartuin toiseen suureen torahampaaseen, samalla kun annoin piston toisensa jälkeen hänen valtavaan rintaansa.

Olin niin kiinni hänessä, ettei hän voinut menestyksellisesti käyttää miekkaansa eikä saanut vedetyksi esille pistooliaan, vaikka yrittikin, rikkoen siten jyrkästi marsilaisten tapoja, joiden mukaan kaksintaistelussa ei saa käyttää mitään muita aseita, kuin mitä hyökkääjäkin on käyttänyt. Hän ei itse asiassa voinut tehdä mitään muuta kuin hurjasti, mutta onnistumatta koettaa sysätä minua pois päältään. Huolimatta tavattomasta ruhostaan hän oli vain vähän, jos yhtään, voimakkaampi minua, ja hyvin pian hän vaipui verissään ja kuoliaana lattialle.

Dejah Thoris oli kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli taistelua tuijottavat silmät levällään. Kun olin taaskin päässyt lattialle seisomaan, nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet huoneen seinustalla olevalle penkille.

Ei nytkään yksikään marsilainen sekaantunut puuhiini, ja repäisten silkkisiekaleen vaipastani koetin tyrehdyttää hänen sieraimistaan vuotavaa verta. Pian siinä onnistuinkin, sillä hänen vammansa ei ollut juuri muuta kuin tavallinen nenänvuoto, ja kyetessään puhumaan hän pani kätensä käsivarrelleni ja katsoen silmiini sanoi:

"Miksi teit sen? Sinähän et suonut minulle edes ystävällistä tuntemisen merkkiä vankeuteni ensimmäisellä hetkellä! Ja nyt panet henkesi vaaraan ja tapat yhden tovereistasi minun tähteni. Sitä minä en ymmärrä. Mikä kummallinen ihminen oletkaan! Olet vihreiden keskuudessa, vaikka ulkomuotosi on sama kuin minun rotuni ja värisi hieman tummempi kuin valkoisen apinan. Oletko ihminen, oletko yli-ihminen?"

"Kertomukseni on omituinen", vastasin, "liian pitkä koettaakseni kertoa sitä sinulle nyt. Ja sen uskottavuutta epäilen itsekin niin paljon, etten uskalla toivoa toisten sitä uskovan. Tällä kertaa riittäköön se, että olen ystäväsi, ja jos vangitsijani sen sallivat, suojelijasi ja palvelijasi."

"Oletko sinäkin siis vanki? Mutta miksi sitten nuo aseet ja nuo tharkilaisen päällikön kunniamerkit? Mikä on nimesi? Mistä olet kotoisin?"

"Kyllä, Dejah Thoris, vanki olen minäkin; nimeni on John Carter, ja kotipaikkani on Virginia, yksi Amerikan Yhdysvalloista, Maassa. Mutta miksi saan kantaa aseita, sitä en tiedä enkä liioin ole ennen tietänyt, että koruni ovat päällikön merkkejä."

Tällöin puhelumme keskeytyi, kun luoksemme astui sotilas kantaen aseita, muita varustuksia ja kunniamerkkejä. Se antoi vastauksen tytön yhteen kysymykseen ja selvitti minulle siihen asti hämärän seikan. Näin, että kaatuneelta vastustajaltani oli riisuttu varustukset, ja näitä voitonmerkkejä minulle tuovan sotilaan uhkaavasta, mutta samalla kunnioittavasta käyttäytymisestä kuvastui aivan samanlainen tunne kuin sen miehen eleistä, joka oli tuonut minulle ensimmäiset varukseni. Ja vasta nyt arvasin, että isku, jonka olin antanut ensi kertaa tapellessani vastaanottosalissa, oli tuottanut kuoleman vastustajalleni.

Nyt selvisi minulle täydelleen marsilaisten käyttäytyminen minua kohtaan. Olin, niin sanoakseni, hankkinut kannukseni, ja sen alkeellisen oikeudenkunnioituksen nojalla, joka aina on kuvaavaa marsilaisten teoille ja joka osaltaan on antanut minulle aihetta nimittää Marsia ristiriitaisuuksien tähdeksi, minulle annettiin voittajalle kuuluva kunnioitus -- sain surmaamani miehen varukset ja aseman. Olin todellakin marsilainen päällikkö, ja se, kuten sittemmin sain tietää, oli syynä siihen, että sain liikkua niin vapaasti ja että minua siedettiin vastaanottosalissa.

Kääntyessäni ottamaan kuolleen vastustajani tamineita huomasin Tars Tarkasin eräiden muiden mukana tulevan luokseni. Ensinmainittu katseli minua hyvin kummastuneesti. Lopuksi hän sanoi:

"Puhut Barsoomin kieltä varsin sujuvasti siihen nähden, että vain muutamia päiviä sitten esiinnyit meille kuuromykkänä. Missä olet sitä oppinut, John Carter?"

"Sinä itse olet siihen syynä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä annoit minulle erinomaisen taitavan opettajattaren. Solaa saan kiittää kielen oppimisesta."

"Hän on suoriutunut siitä hyvin", lausui Tars Tarkas. "Mutta muissa suhteissa sietää edistyksesi vielä paljon hiomista. Tiedätkö, mitä kuulumaton ajattelemattomuutesi olisi sinulle maksanut, jollet olisi saanut tapetuksi kumpaakin päällikköä, joiden merkkejä nyt kannat?"

"Oletan, että se heistä, jota en olisi saanut surmatuksi, olisi tappanut minut", vastasin hymyillen.

"Ei, olet väärässä. Vain äärimmäisessä hädässä marsilainen sotilas itsepuolustuksekseen tappaa vangin; me haluamme säästää vangin muihin tarkoituksiin." Hänen kasvojensa ilme kertoi sellaisista mahdollisuuksista, joita ei ollut hupaista ajatella.

"Mutta yksi seikka voi sinut nyt pelastaa", hän jatkoi. "Jos Tal Hajus, tunnustukseksi huomattavasta kunnostasi, rohkeudestasi ja taidoistasi, pitää sinua palveluskelpoisena, niin sinut kenties otetaan yhteiskuntamme jäseneksi, ja sinusta tulee täysiarvoinen tharkilainen. Siihen asti, kunnes olemme saapuneet Tal Hajusin päämajaan, tahtoo Lorkvas Ptomel sinua kohdeltavan niin kunnioittavasti kuin tekosi ansaitsevat. Sinua pidetään tharkilaisena päällikkönä, mutta älä unohda, että kaikki päälliköt, jotka ovat vähintäin sinun arvoisiasi, saavat vastata sinun saattamisestasi mahtavan ja mitä rohkeimman valtiaamme käsiin. Siinä asiani."

"Olen kuullut sanasi, Tars Tarkas", vastasin. "Kuten tiedät, en ole kotoisin Barsoomista, Teidän tapanne eivät ole minun tapojani, ja vastaisuudessakaan en voi toimia toisin kuin menneisyydessäni, omantuntoni määräysten mukaan ja oman kansani katsantokantojen ohjaamana. Jos annatte minun mennä, poistun rauhallisesti, mutta jollette, niin kaikki ne barsoomilaiset, joiden kanssa joudun tekemisiin, kunnioittakoot oikeuksiani, kun olen muukalaisena keskuudessanne, tahi kestäkööt sitten seuraukset, jotka saavat päällensä. Yhden seikan tahdon saada selväksi; mitkä lienevätkin lopulliset aikomuksenne tähän onnettomaan nuoreen naiseen nähden, niin kuka hyvänsä häntä vastaisuudessa loukkaa, se joutuu siitä vastaamaan minulle. Ymmärrän, että te halveksitte kaikkia jalomielisiä ja ystävällisiä tunteita, mutta minä en niitä halveksi, ja olen valmis parhaalle soturillenne todistamaan, etteivät nämä luonteenominaisuudet suinkaan ole ristiriidassa taistelukyvyn kanssa."

Oikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä milloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä sointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten rinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt heihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen vieläkin kunnioittavammin.

Tars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen ainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän arvoituksellinen lause:

"Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin."

Nyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan lähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä vartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä katseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin myöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja niinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter, virginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina hiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien jedin, vastaanottosalista.

YHDESTOISTA LUKU.

Dejah Thorisin seurassa

Kun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset, joiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen aikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui säpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä kiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan selittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin lisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia julmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen kuolema.

Uhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa kuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet surmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin ilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan.

Pian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan Dejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen etsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi ilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen.

Sola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin.

"Olet suuri päällikkö nyt, John Carter", hän sanoi, "ja minun on noudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka tapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli mainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut itselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää arvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä yhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat vertaisiasi."

"Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?" kysyin.

"Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain siten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella kanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet itsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi."

Nauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua tappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi tharkien keskuuteen.

Solan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen löysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia kuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa komeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita muinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat pitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin huoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani rakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita ihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa oli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja viehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja helmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai punertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli vain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset ihmiset kuvattu leikkivinä.

Dejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä suurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon kuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan.

Erästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme käyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan puolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan noutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse vartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan.

Kun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen.

"Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä. Voisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja rukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua kohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?"

"Olet oikeassa", vastasin, "kummankin meidän on mahdotonta paeta, jollemme lähde yhdessä."

"Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen ymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en jaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista.

"-- Ensimmäisen esi-isäni nimessä", hän jatkoi, "mistä sitten olet? Olet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen. Puhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet sitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset jäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän kirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta laskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä, ja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun barsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin ylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen palannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut kauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!"

Hänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva, ja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten, ikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan sydämestäni.

"En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies valehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan nähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä tietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?"

Ja sitten minusta äkkiä tuntui, että toivoin hyvin hartaasti hänen uskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia, jos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta tai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi sitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin häntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen ihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja kun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja -- vapisin.

Samanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän vetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat kasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: "Uskon sinua, John Carter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen kuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan _mies_ valehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on tämä Virginia, kotimaasi, John Carter?" hän kysyi, eikä kauniin maani kaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun kuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä päivänä.

"Olen toiselta taivaankappaleelta", vastasin, "suuresta Maa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän Barsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten saavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä olen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä, että olen täällä."

Huolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin hyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen pitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan minuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut mainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies olisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla noudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan.

Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: "Minun on uskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole nykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin erilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella kysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!"

Se oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja jos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä sitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen järkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään tulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden toisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan kansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat huomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin perehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen:

"Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen sekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan yhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä tapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi näkyvissä."

Se hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin minun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen hänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä, joita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja joiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä kiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä kuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja suurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet kuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia kuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin.

"Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin", kysyin, "niin kuinka et tunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?"

Hän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin kysymyksiin.

"Senvuoksi, John Carter", hän vastasi, "että melkein kaikissa tähdissä, joissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on myöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan asukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin, läpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin laitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä taas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan alaston sekä ilman merkkejä ja koristeita.

"-- Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova todistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se, ettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään, oletko myöskään Maasta kotoisin."