Part 5

Kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen laukauksen jälkeen suuri laivasto lähti pakosalle samaan suuntaan, josta se oli tullut. Monet laivoista huojuivat huomattavasti, ja niiden harventunut miehistö näytti hädin tuskin kykenevän niitä ohjaamaan. Niiden tuli oli täydelleen vaimennut, ja ne keskittivät kaiken tarmonsa päästäkseen pakoon. Meidän sotilaamme taas syöksyivät rakennusten katoille ja ahdistivat pakenevaa laivastoa, syytäen sen jälkeen yhtä mittaa kuolettavia ammuksiaan.

Yksi toisensa jälkeen pääsivät ilmalaivat kuitenkin painumaan läheisten kukkuloiden taakse, kunnes näkyvissä oli enää vain yksi laiva, joka tuskin kykeni liikkumaan. Se oli joutunut ankarimman tulemme alaiseksi ja näytti menettäneen koko miehistönsä, sillä ei ainoatakaan olentoa näkynyt liikkuvan sen kansilla. Hitaasti se kääntyi suunnastaan ja pyörsi takaisin meitä kohti vaappuen surkeasti sinne tänne. Sotilaamme lakkasivat heti ampumasta, sillä alus oli ilmeisesti avuton ja puhumattakaan siitä, että se olisi voinut millään tavoin meitä vahingoittaa, se ei kyennyt edes yrittämäänkään pakoon.

Kun se lähestyi kaupunkia, syöksyivät sotilaat kentälle ottamaan sitä vastaan, mutta se oli vielä liian korkealla, että he olisivat hyppäämällä päässeet sen kansille. Tähystyspaikaltani ikkunasta saatoin nähdä sen miehistön hajallaan viruvat ruumiit, vaikka en voinutkaan erottaa, minkälaisia olentoja ne olivat. Ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt laivalta, kun se vienon tuulen ajamana hitaasti painui kaakkoiseen päin.

Se leijaili noin viidentoista metrin korkeudessa, ja sitä seurasivat kaikki muut sotilaat, paitsi muutamia satoja, jotka oli komennettu takaisin katoille, siltä varalta että laivasto tahi sen apuvoimat mahdollisesti palaisivat. Pian saattoi nähdä, että ajautuva laiva sattuisi rakennuksiin noin puolentoista kilometrin päässä meistä etelään, ja tarkastaessani sen etenemistä näin joukon sotilaita ratsastavan sinne täyttä laukkaa, laskeutuvan satulasta ja menevän rakennukseen, jota vastaan laiva näytti painuvan.

Kun laiva läheni rakennusta ollen juuri törmäämäisillään sitä vasten, hyppäsivät marsilaiset sotilaat ikkunoista siihen yhtenä laumana, vaimentaen sitten yhteentörmäystä pitkine keihäineen. Pian olivat he heittäneet laahauskoukut maahan, ja heidän alhaalla olevat toverinsa vetivät suuren laivan alas.

Kiinnitettyään laivan he kaikki tunkeutuivat siihen ja nuuskivat sen tarkoin perästä keulaan saakka. Näin heidän tarkastavan kaatuneita, nähtävästi tutkien, olisiko joku vielä hengissä, ja kohta näkyi heitä joukko nousevan kannelle kiskoen pientä olentoa keskellään. Viimemainittu oli melkoista lyhempi kuin puolet vihreiden marsilaissoturien pituudesta, ja parvekkeeltani saatoin nähdä, että hän käveli pystyssä kahdella jalalla, ja arvelin hänen olevan jonkun uuden, minulle tähän asti oudon, kummallisen marsilaisen hirviön.

He raahasivat vankinsa maahan, ja sitten alkoi aluksen järjestelmällinen ryöstäminen. Tähän puuhaan kului useita tunteja. Sillä välin vietiin laivalle joukko vaunuja kuljettamaan pois saalista, jossa oli aseita, ampumatarpeita, silkkiä, turkiksia, jalokiviä, kummallisesti kaiverrettuja kivimaljoja sekä runsaasti kiinteitä ravintoaineita ja nesteitä, muun muassa useita tynnyrejä vettä, jota silloin näin ensi kerran Marsille saapumiseni jälkeen. Sitten kun viimeinenkin kuorma oli viety pois, kiinnittivät sotilaat alukseen nuoria ja vetivät sen kauaksi laaksoon lounaaseen päin. Joitakuita heistä kiipesi sen jälkeen laivaan ja, mikäli kaukaiselta paikaltani saattoi erottaa, tyhjensivät kiiruusti muutamien pullojen sisällön miehistön ruumiille sekä laivan kansille ja taklaukseen.

Tämän tehtyään he nopeasti kiipesivät laidan ylitse ja liukuivat ankkuriköysiä myöten maahan. Kannelle viimeiseksi jäänyt kääntyi ympäri ja viskasi jotakin laivaan, pysähtyen sitten hetkeksi odottamaan tuloksia. Kun siltä kohdalta, mihin hän oli esineen heittänyt, kohosi heikko tulenliekki, heilautti hän itsensä laidan yli ja oli pian alhaalla. Heti kun hän oli päässyt maahan, irroitettiin kiinnitysköydet yhtä aikaa, ja suuri sotalaiva, joka ryöstön jälkeen oli keventynyt, kohosi majesteettisesti ilmaan, kansien ja taklauksen hulmutessa yhtenä tulimerenä.

Hitaasti se ajautui kaakkoiseen päin kohoten yhä korkeammalle, sitä mukaa kuin tuli kulutti sen puuosia ja vähensi sen painoa. Nousin talon katolle ja katselin sitä tuntikausia, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyden hämärään. Näky oli äärimmäisen kaamea, kun ajatteli, että siinä ajautui valtava hautauskokko ohjaamatta ja miehistöttä pitkin Marsin taivaankannen autiota lakeutta; tämä kuoleman ja hävityksen jäte oli kuvaava piirre näiden outojen, hurjien otuksien elämästä, joiden julmiin käsiin kohtalo oli sen saattanut.

Hyvin painostuneena, vaikkakaan en itse käsittänyt sen syytä, laskeuduin hitaasti kadulle. Näkemäni tapaus tuntui merkitsevän tappiota ja tuhoa minun kaltaisteni olentojen sotavoimille mieluumminkin kuin sitä, että vihreät marsilaiset olisivat tuhonneet joukon heidän laisiaan, vaikkakin heille vihamielisiä olentoja. En voinut ymmärtää tätä ilmeistä harhakuvitelmaa, mutta en myöskään siitä vapautua. Jossakin, sieluni sisimmissä kätköissä tunsin kummallista kaipausta päästä näiden tuntemattomien vihollisten luokse, ja minussa heräsi voimakas toivo, että laivasto palaisi ja vaatisi tilille vihreät sotilaat, jotka niin armotta ja tarpeettomasti olivat hyökänneet sen kimppuun.

Aivan kintereilläni, kuten nykyisin aina, asteli Woola, koirani, ja kun ilmestyin kadulle, syöksyi Sola luokseni, ikäänkuin hän olisi minua etsinyt. Karavaani palasi parhaillaan aukiolle, sillä kotimatkasta oli täksi päiväksi luovuttu; eikä sitä yritettykään yli viikkoon, kun pelättiin ilmailuvoimien uudistavan hyökkäyksensä.

Lorkvas Ptomel oli liian ovela sotilas antautuakseen taisteluun avoimella kentällä vaunu- ja lapsikaravaaneineen, ja niinpä pysyttelimmekin autiossa kaupungissa, kunnes vaara näytti menneen ohi.

Kun Sola ja minä saavuimme aukiolle, herätti näky, joka siellä kohtasi katseeni, mielessäni voimakkaan kuohunnan, johon sekaantui toivoa ja pelkoa, rajua riemua ja lamaannusta, mutta ylinnä kuitenkin oli hieno huojennuksen ja onnen tunne. Sillä juuri kun lähestyimme marsilaistungosta, näin vilahduksen ilmalaivalta saadusta vangista, jota pari vihreätä marsilaisnaista parhaillaan raa'asti raahasi läheiseen rakennukseen.

Ja katseeni sattuivat hentoon, tyttömäiseen vartaloon, joka kaikissa suhteissa oli samanlainen kuin aikaisemmassa elämässäni, maapallolla, näkemäni naiset. Hän ei huomannut minua aluksi, mutta juuri kun hän oli katoamaisillaan vankilakseen määrätyn rakennuksen porttikäytävään, hän kääntyi ympäri, ja hänen katseensa kohtasivat silmäni. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja tavattoman kauniit, piirteet erinomaisen hienot, silmät suuret ja loistavat, ja päätä peitti runsas, sysimusta, aaltoileva tukka, joka oli löyhästi koottu omituiseen, mutta pukevaan laitteeseen. Hänen ihollansa oli vaaleanpunertavan kuparin väri, jota vastaan hänen poskiensa karmosiinihehku ja kaunismuotoisten huuliensa ruusuhohde kuvastuivat kaksin verroin voimakkaammin.

Hänen vaatetuksensa oli yhtä vähäinen kuin häntä saattavien marsilaistenkin; hienotekoisia koristuksia lukuun ottamatta hän todella oli aivan alaston, eikä minkäänlaisilla laitteilla olisikaan voitu tehostaa hänen täydellisen ja sopusuhtaisen vartalonsa kauneutta.

Kun hänen katseensa sattui minuun, aukesivat hänen silmänsä levälleen hämmästyksestä, ja hän teki vapaalla kädellään pienen merkin, jota minä en luonnollisestikaan ymmärtänyt. Vain hetken katselimme toisiamme, ja sitten toivon ja jälleen heräävän rohkeuden ilme, joka oli kirkastanut hänen kasvojaan hänen huomatessaan minut, muuttui äärimmäisen lamaannuksen ilmeeksi, johon sekaantui halveksimista ja inhoa. Tajusin, etten ollut vastannut hänen merkkiinsä, ja vaikkakaan en tuntenut marsilaisten tapoja, tunsin vaistomaisesti, että hän oli vedonnut minuun pyytäen apua ja suojaa, enkä minä onnettomassa tietämättömyydessäni ollut hänelle vastannut. Ja sitten hänet raahattiin pois näkyvistäni aution rakennuksen kammioihin.

YHDEKSÄS LUKU

Opin kieltä

Tointuessani vilkaisin Solaan, joka oli nähnyt koko tapauksen, ja hämmästyin huomatessani hänen tavallisesti liikkumattomien kasvojensa omituisen ilmeen. Hänen ajatuksiaan oli minun mahdoton tietää, sillä siihen mennessä olin oppinut ainoastaan vähän marsilaisten kieltä; vain juuri parahiksi ilmaistakseni jokapäiväiset tarpeeni.

Kun saavuin asuinrakennuksemme porttikäytävään, odotti minua outo yllätys. Luokseni tuli sotilas kantaen aseita, koristeita ja muita heikäläisten täyteen varustukseen kuuluvia vehkeitä. Kaikki ne hän antoi minulle lausuen samalla muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja käyttäytyen samalla kertaa kunnioittavasti ja uhkaavasti.

Sitten Sola lukuisten muiden naisten avustamana laitteli hihnat uudelleen sovittaen ne pienemmän kokoni mukaisiksi, ja heidän saatuaan työnsä valmiiksi minä komeilin täysissä sotavarustuksissa.

Siitä lähtien Sola opetti minulle eri aseiden käyttämistä, ja marsilaisen pojan kanssa vietin useita tunteja päivässä harjoitellen aukiolla. Vielä en osannut käsitellä kaikkia aseita, mutta kun tunsin perin hyvin vastaavat, maapallolla käytetyt kojeet, niin olin tavattoman oppivainen koulutettava ja edistyin varsin tyydyttävästi.

Minun samoin kuin myöskin pienten marsilaisten opettaminen oli yksinomaan naisten tehtävä, jotka eivät ainoastaan huolehdi siitä, että nuoret oppivat mieskohtaiset hyökkäys- ja puolustustemput, vaan myöskin valmistavat kaikki tarpeet ja välineet, mitä vihreiden marsilaisten keskuudessa yleensä tehdään. He valmistavat ruudin, ammukset, tuliaseet; itse asiassa naiset valmistavat kaikki, millä on arvoa. Ja sotaa käytäessä he ovat osana reservistä, tapellen tarpeen vaatiessa jopa älykkäämmin ja rohkeammin kuin miehet.

Miehille opetetaan sotataidon korkeampia haaroja, strategiaa ja suurien joukko-osastojen liikehtimistä. He laativat lakeja, milloin niitä tarvitaan, uuden lain jokaista sattuvaa tarvetta varten. Heitä eivät kahlehdi oikeudenkäytön ennakkotapaukset. Pitkien ajanjaksojen tottumuksesta on muodostunut tapoja, mutta näiden tapojen rikkomisesta johtuvan rangaistuksen määrääminen joutuu kussakin yksityistapauksessa valamiehistön käsiteltäväksi, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia syyllisen kanssa. Ja saattanenpa sanoa, että oikeus harvoin jää täyttämättä, se näyttää pikemminkin olevan päinvastaisessa suhteessa lakien arvovaltaan. Yhdessä suhteessa ainakin ovat marsilaiset onnellista väkeä: heillä ei ole lakimiehiä.

Ensimmäisen kohtaamiseni jälkeen en nähnyt vankia moneen päivään ja sittenkin näin hänet vain vilahdukselta, kun hänet vietiin suureen juhlasaliin, jossa olin ensi kerran tavannut Lorkvas Ptomelin. En saattanut olla huomaamatta, kuinka tarpeettoman tylysti ja raa'asti vartijat häntä kohtelivat. Se erosi niin suuresti siitä melkein äidillisestä hellyydestä, jota Sola osoitti minua kohtaan, ja niiden harvojen marsilaisten, jotka vaivautuivat minua edes huomaamaan, kunnioittavasta suhtautumisesta minuun.

Molemmilla kerroilla vangin nähdessäni olin pannut merkille, että hän vaihtoi muutamia sanoja vartijoittensa kanssa, ja senvuoksi pidin varmana, että he kaikki puhuivat samaa kieltä tai ainakin voivat selittää toisilleen ajatuksensa samalla, yhteisellä kielellä. Tämä seikka lisäsi intoani, ja olinpa vähällä saada Solan suuttumaan kärttäessäni häntä panemaan vauhtia opetukseeni. Mutta muutamissa päivissä olin oppinut marsilaisten kieltä tarpeeksi, kyetäkseni auttavasti keskustelemaan ja ymmärtääkseni jotensakin kaikki, mitä kuulin.

Näihin aikoihin majaili nukkumahuoneessamme kolme tai neljä naista ja pari äsken hautunutta nuorta marsilaista sekä sen lisäksi Sola, hänen nuori kasvattinsa, minä ja Woola, koirani. Yösijoille asetuttuaan oli täysikasvuisilla marsilaisilla tapana ennen nukkumista keskustella jonkun aikaa minkä mistäkin, ja nyt, kun ymmärsin heidän kieltään, olin hartaana kuulijana, vaikkakaan en itse milloinkaan tehnyt huomautuksia.

Seuraavana iltana vangin juhlasalissa käynnin jälkeen keskustelu lopuksi siirtyi tähän kysymykseen, ja heti paikalla minä olin pelkkänä korvana. En ollut uskaltanut kysellä Solalta mitään kauniista vangista, sillä en voinut unohtaa hänen omituista ilmettään, jonka olin huomannut, kun ensimmäisen kerran näin vangitun. En voinut pitää sitä mustasukkaisuutena, mutta punnitessani kaikkea maapallon mittapuun mukaan, kuten vielä tein, arvelin varmemmaksi näytellä tässä asiassa välinpitämätöntä, kunnes olisin saanut tarkemman tiedon Solan kannasta kiihkeän huoleni esineeseen nähden.

Sarkoja, yksi yötovereinamme olevista vanhemmista naisista, oli ollut mukana juhlasalissa vangin vartijana, ja hänelle toiset kohdistivat kysymyksensä.

"Milloin", kysyi eräs naisista, "saamme nauttia punaihoisen kuolintuskista? Vai aikooko Lorkvas Ptomel jed säilyttää hänet lunastettavaksi?"

"On päätetty viedä hänet mukanamme Tharkiin ja esittää hänen viimeiset kärsimyksensä suurien kisojen aikana Tal Hajusille", vastasi Sarkoja.

"Millä tavoin hänen on kuoltava?" kysyi Sola. "Hän on niin hento ja kaunis. Olin toivonut, että hänet säästettäisiin lunastettavaksi."

Sarkoja ja toiset naiset murisivat kiukkuisesti Solan osoittaman heikkouden johdosta.

"Onpa ikävä, Sola, ettet syntynyt miljoonia vuosia sitten", ärähti Sarkoja, "jolloin kaikki kuopat olivat täynnä vettä ja väestö oli yhtä ventoa kuin se aine, jossa he purjehtivat. Nykypäivinä olemme edistyneet niin pitkälle, että tuollaiset tunteet merkitsevät heikkoutta ja atavismia. Sinun ei ole hyvä saattaa Tars Tarkasin kuuluviin, että sinulla on niin rappeutuneita ajatuksia, sillä epäilenpä, välittäisikö hän silloin enää uskoa sinulle äitiyden suurta vastuunalaisuutta."

"Mielestäni en ole tehnyt vähääkään väärin lausuessani, että tämä punainen nainen herättää minussa osanottoa", huomautti Sola. "Hän ei ole tehnyt meille mitään pahaa eikä olisi tehnyt, jos olisimme joutuneet hänen käsiinsä. Hänen lajinsa miehet vain käyvät sotaa meitä vastaan, ja olen usein ajatellut, että heidän käyttäytymisensä meitä kohtaan on ainoastaan heijastusta meidän käyttäytymisestämme heitä kohtaan. He ovat sovussa kaikkien naapureittensa kanssa, paitsi milloin velvollisuus pakottaa heidät käymään sotaa, mutta me taas emme ole rauhassa kenenkään kanssa. Aina meillä on sota keskuudessamme samoin kuin myöskin punaisia vastaan, ja meidän yhteiskunnissammekin yksilöt taistelevat keskenään. Oi, me elämme yhtämittaisen verenvuodatuksen aikaa aina siitä asti, kun murramme munan kuoren, siihen saakka, kunnes ilomielin jättäydymme salaperäisyyden joen helmaan, tumman, ikiaikaisen Issin, joka vie meidät tuntemattomaan, mutta ei ainakaan tätä kauheampaan olotilaan. Totisesti onnellinen on se, joka saa aikaisin kuolla. Sanokaa Tars Tarkasille mitä tahdotte; hän ei voi keksiä minulle pahempaa kohtaloa, kuin on tämän hirveän elämän jatkaminen, jota meidän on pakko elää."

Tämä Solan raju mielenpurkaus hämmästytti ja säikähdytti toisia naisia siihen määrin, että he lausuivat vain muutamia ylimalkaisia moitteensanoja, minkä jälkeen he vaikenivat ja olivat pian unessa. Mutta yhden seikan oli tämä välikohtaus saanut aikaan; olin saanut varmuuden, että Solan tunteet tyttö-parkaa kohtaan olivat ystävällisiä ja että olin ollut hyvin onnellinen joutuessani hänen enkä jonkun toisen naisen holhottavaksi. Tiesin, että hän piti minusta, ja kun nyt olin saanut kuulla, että hän vihasi julmuutta ja raakalaisuutta, tunsin voivani varmasti luottaa hänen apuunsa yrittäessäni karata vangitun tytön kanssa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista.

En kyllä edes tietänyt, olisiko olemassa tämän parempia oloja, joihin voisin paeta, mutta enemmän kuin halukkaasti olin valmis koettamaan onneani oman mallini mukaisten ihmisten keskuudessa mieluummin kuin jäämään pitemmäksi aikaa näiden kammottavien ja verenhimoisten vihreiden marsilaisten joukkoon. Mutta minne menisin ja miten, se oli minulle yhtä vaikeasti ratkaistava pulma, kuin ikivanha ikuisen elämän lähteen etsiminen on aikojen alusta alkaen ollut maapallon asukkaille.

Päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tehdä Solan uskotukseni ja avoimesti pyytää häntä auttamaan itseäni. Tämä päätös lujana mielessäni käännyin silkkien ja turkisten seassa ja nukuin Marsin sikeään, virkistävään uneen.

KYMMENES LUKU

Sankarina ja päällikkönä

Seuraavana aamuna olin jalkeilla varhain. Sain olla jotakuinkin vapaana. Sola oli selittänyt minulle, että kun vain en koettanut poistua kaupungista, sain mennä ja tulla oman mieleni mukaan. Hän oli kuitenkin varoittanut minua uskaltautumasta kauaksi aseettomana, sillä tässä kaupungissa kuten Marsin muinaisen sivistyksen kaikissa keskuksissa asusti isoja valkeita apinoita, joihin jo saapumiseni jälkeisenä päivänä olin saanut tutustua.

Huomauttaessaan minulle, etten saanut poistua kaupungin alueelta, Sola oli selittänyt, että joka tapauksessa Woola sen estäisi, jos sitä koettaisinkin. Hyvin vakuuttavasti Sola varoitti minua ärsyttämästä koiran rajua luontoa olemalla välittämättä sen varoituksista, jos sattuisin joutumaan liian lähelle kiellettyjä paikkoja. Sen luonto oli sellainen, sanoi tyttö, että se toisi minut kaupunkiin takaisin kuolleena tai elävänä, jos sitä itsepäisesti vastustaisin -- "mieluummin kuolleena", hän lisäsi.

Tänä aamuna olin valinnut uuden kadun tutkittavakseni, kun äkkiä huomasin olevani kaupungin ulkoreunalla. Edessäni oli matalia kumpuja, joiden välissä oli kaitoja, houkuttelevan näköisiä laaksoja. Minua halutti kovasti tutustua edessäni olevaan seutuun ja -- polveuduinhan uudisraivaajain suvusta -- nähdä, minkälainen maisema ympäröivien kukkuloiden takaa avautuisi katseelleni näköpiiriäni rajoittavilta huipuilta.

Myöskin pälkähti mieleeni, että nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa selvää Woolan mielenlaadusta. Olin varma, että eläin rakasti minua; olin nähnyt todistuksia sen kiintymyksestä enemmän kuin minkään muun marsilaisen olennon, ihmisen tai eläimen, ja uskoin ehdottomasti, että kiitollisuus siitä, että olin kahdesti pelastanut sen hengen, painaisi enemmän kuin velvollisuus, jonka julmat ja tunteettomat isännät olivat sille määränneet.

Kun lähestyin rajaviivaa, juoksi Woola huolestuneena eteeni ja heittäytyi jalkojani vasten. Sen eleet olivat paremminkin vetoavia kuin uhkaavia, eikä se paljastanut suuria torahampaitaan eikä päästänyt pelottavia kurkkuääniään. Kun minulla ei ollut kaltaisteni olentojen seuraa, olin aika suuresti kiintynyt Woolaan ja Solaan, sillä normaalisella maapallon ihmisellä täytyy olla joku kiintymyksen kohde, ja nyt päätin vedota tämän ison eläimen vastaavaan vaistoon varmana siitä, etten pettyisi.

En ollut koskaan hyväillyt enkä hyssytellyt koiraani, mutta nyt istahdin maahan, kiersin käteni eläimen vankkaan kaulaan, taputtelin ja silittelin sitä, puhellen vasta oppimallani marsilaisten kielellä, kuten olisin kotonani puhellut koiralleni tai mille hyvänsä ystävälleni alempien eläinten keskuudesta. Kiintymyksenosoituksiini se vastasi kerrassaan erinomaisesti; se aukaisi laajan kitansa ihan ammolleen, paljastaen kaikki yläleukansa torahampaat, ja kipristi kuonoansa, niin että sen suuret silmät melkein peittyivät lihapoimuihin. Jos olette joskus nähneet koiran nauravan, niin teillä kenties on jonkunlainen aavistus Woolan naaman väänteistä.

Se heittäytyi selälleen ja suorastaan kiemuroi jaloissani, hypähti sitten pystyyn ja minua vasten, kaataen minut maahan painollaan. Se ryömi ja mateli ympärilläni kuin leikkisä koiranpentu työntäen selkäänsä raaputeltavaksi. En voinut vastustaa näyn hullunkurisuutta, pidellen kylkiäni huojuin sinne tänne nauraen kuollakseni, ensimmäistä kertaa moneen päivään, ensimmäistä kertaa sen aamun jälkeen, jolloin Powell oli lähtenyt leiriltämme ja jolloin hänen kauan käyttämättä ollut hevosensa oli äkkiarvaamatta töykännyt hänet päistikkaa frijoliruukkuun.

Nauruni säikähdytti Woolaa; se lakkasi heti kujeilemasta, ryömien surkeannäköisenä luokseni ja työntäen ruman päänsä syvälle syliini. Ja silloin muistin, mitä nauru Marsissa merkitsi -- kidutusta, kärsimyksiä, kuolemaa. Hillitsin itseni, sivelin otus-raukan päätä ja selkää, puhelin sille muutamia minuutteja, ja antaen äänelleni käskevän soinnun komensin sen sitten tulemaan perästäni, nousin ja lähdin astelemaan kukkuloita kohti.

Nyt ei meidän keskemme enää ollut kysymystä määräysvallasta: Woola oli siitä hetkestä alkaen altis orjani, minä sen ainoa, eittämätön herra. Kukkuloille pääsin muutamissa minuuteissa, mutta mitään erikoisen mielenkiintoista en sieltä nähnyt vaivojeni palkaksi. Lukemattomia loistavanvärisiä, outomuotoisia kukkia oli läikittäin siellä täällä laaksoissa, ja ensimmäisen kukkulan huipulta näin yhtämittaisen kukkulajonon kohoavan pohjoiseen toisen toistaan korkeampina, kunnes ne sulautuivat varsin mahtavalta näyttävään vuoristoon. Myöhemmin kyllä huomasin, että vain hyvin harvat huiput ovat läheskään puolentoista tuhannen metrin korkuisia. Vuoriston valtavalta näyttävä suuruus oli vain suhteellista.

Tämä aamukävelyni oli ollut minulle suurimerkityksinen, sillä sen kautta olin päässyt täydelliseen yhteisymmärrykseen Woolan kanssa, jonka Tars Tarkas ehdottomasti uskoi minua visusti vartioivan. Tiesin nyt, että vaikkakin olin teoreettisesti vanki, olin todellisuudessa vapaa, ja kiiruhdin joutumaan takaisin kaupunkiin, ennenkuin Woolan entiset isännät huomaisivat sen auliuden. Tämän seikkailun jälkeen päätin, etten milloinkaan enää poistuisi minulle määrätyltä liikkumisalueelta, ennenkuin olisin valmis yrittämään lopullisesti. Siitä olisi varmastikin seurauksena vapauteni rajoittaminen ja todennäköisesti myöskin Woolan kuolema, jos joutuisimme kiinni.

Saapuessani takaisin aukiolle sain kolmannen kerran nähdä vangiksi joutuneen tytön. Hän seisoi vartijoittensa kanssa vastaanottosalin sisäänkäytävän edessä, ja kun tulin lähemmäksi, loi hän minuun halveksivan katseen ja kääntyi sitten selin minuun päin. Hänen tekonsa oli niin aito naisellinen, niin maapallon naisten tapainen, että vaikkakin se loukkasi ylpeyttäni, se samalla herätti rinnassani lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Tuntui hyvältä tietää, että Marsissa jollakulla toisellakin paitsi minulla oli inhimilliset vaistot ja käsitys sivistyneistä oloista, vaikkakin niiden ilmeneminen oli minulle niin tuskallinen ja musertava.

Jos joku vihreä marsilaisnainen olisi halunnut osoittaa vastenmielisyyttään tai halveksimistaan, niin hän kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tehnyt sen iskemällä miekalla tai nykäisemällä pyssyn liipasinta. Mutta kun heidän tunteensa ovat jotakuinkin turtuneet, olisi vaadittu varsin vakava loukkaus herättämään heissä niin rajua purkausta. Sola, se on minun lisättävä, oli poikkeus; en kertaakaan nähnyt hänen menettelevän julmasti enkä raa'asti, aina hän oli yhtä herttainen ja hyvällä tuulella. Hän oli todellakin, kuten hänen marsilaistoverinsa oli sanonut, suloinen ja harvinainen palautumismuoto aikaisemmista esi-isistä, jotka olivat rakastaneet ja joita oli rakastettu.

Kun vanki näytti olevan kaikkien huomion esineenä, pysähdyin tarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Kauan ei minun tarvinnutkaan odottaa, sillä pian saapui Lorkvas Ptomel päällikköseurueineen astellen rakennusta kohti. Annettuaan vartijoille merkin, että näiden tuli seurata vangin kanssa, hän meni vastaanottosaliin. Arvellen olevani jonkunverran suosiossa ja varmana siitä, etteivät sotilaat tietäneet minun oppineen heidän kieltään, sillä olin pyytänyt Solaa pitämään sen salassa, kun en muka tahtonut joutua puheisiin miesten kanssa, ennenkuin kykenisin täysin käyttelemään kieltä, päätin uskaltautua vastaanottosaliin kuuntelemaan, mitä siellä puhuttaisiin.