Part 4

Nousin seisomaan niin pian kuin pääsin ja nojaten seinään katselin sellaista taistelua, jollaisen näkeminen on suotu ani harvoille. Nämä molemmat eläimet olivat niin voimakkaita, nopeita ja hurjan rohkeita, ettei mitään maapallon ihmisten tuntemaa eläintä voi lähimainkaan niihin verrata. Minun otuksellani oli se etu, että se oli saanut ensimmäisen otteen, upottaen mahtavat torahampaansa syvälle vastustajansa rintaan, mutta isoine käsineen, joiden lihakset olivat paljoa voimakkaammat kuin näkemilläni marsilaisilla, apina kuristi vartijani kurkkua salvaten siltä hengityksen ja painaen sen päätä ja niskaa taaksepäin ruumista vasten, niin että minä joka hetki odotin sen retkahtavan herpaantuneena maahan katkennein niskoin.

Samalla apina kiskoi irti koko etuosaa rinnastaan, johon eläimen valtavat leuat olivat iskeytyneet kuin ruuvipihdit. Tappelijat kierivät lattialla sinne tänne, kummankaan päästämättä ainoatakaan pelon tai tuskan äännähdystä. Minun pedollani jo silmät pullistuivat kuopistaan ja sieraimista vuoti veri. Sen voimat vähenivät silminnähtävästi, mutta niin kävi myöskin apinalle, jonka ponnistukset muuttuivat heikommiksi joka hetki.

Äkkiä tulin tajuihini, ja saman vaiston valtaamana, joka aina näytti pakoittavan minua tekemään velvollisuuteni, tempasin nuijan, joka heti taistelun alussa oli pudonnut lattialle, heilautin sitä, minkä maapallon oloihin tottuneet käsivarteni suinkin jaksoivat, ja iskin sen apinan kalloon, joka musertui kuin munankuori.

Tuskin oli isku kajahtanut, kun huomasin uuden vaaran uhkaavan. Apinan puoliso oli äkillisestä säikähdyksestään selvittyään palannut taistelupaikalle rakennuksen sisähuoneiden kautta. Näin sen vilahdukselta, juuri sen saapuessa oviaukolle, ja sen näkeminen, kun se nyt, huomattuaan puolisonsa viruvan hengetönnä lattialla, kiljui äärimmilleen raivostuneena vaahdon kiehuessa suusta, herätti minussa, se minun on tunnustettava, kaameita aavistuksia.

Olen aina valmis ryhtymään taisteluun, jos mahdollisuudet eivät ole liian ylivoimaisesti minulle vastaiset, mutta tässä tapauksessa en jaksanut käsittää, mitä kunniaa tai etua olisi minulle tuottanut, jos olisin verrattain mitättömine voimineni ryhtynyt vastustamaan tämän, tuntemattoman maailman raivostuneen asujamen rautaisia lihaksia ja hurjaa rohkeutta. Ainoana tuloksena tällaisesta kohtauksesta näytti, ainakin minulle, olevan hyvin nopea kuolema.

Seisoin lähellä ikkunaa ja tiesin, että kun vain kerran olisin kadulla, niin pääsisin aukiolle ja turvaan, ennenkuin apina minut saavuttaisi. Ainakin oli minulla mahdollisuus pelastua pakenemalla, kun taas minua edottaisi melkein varma kuolema, jos jäisin paikalleni ja tappelisin, vaikkapa kuinkakin hurjasti.

Olihan minulla tosin nuija, mutta mitäpä olisin sillä mahtanut apinan neljää isoa kättä vastaan? Joskin ensi iskullani saisin niistä yhden katkaistuksi, sillä oletin apinan koettavan torjua nuijaa, ehtisi se muilla käsillään tarttua minuun ja tehdä minusta lopun, ennenkuin ennättäisin antaa toista iskua.

Samalla kun nämä ajatukset välähtivät päässäni, käännyin ikkunaan päin, mutta silloin sattuivat silmäni pelastajaani, ja kaikki pakoajatukset haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Vartijaotukseni virui lattialla haukkoen henkeään, suuret silmät kiintyneinä minuun ikäänkuin avuttomasti suojaa pyytäen. Sitä katsetta en voinut vastustaa enkä jättää pelastajaani, vaan tahdoin osoittautua puolestani yhtä rehdiksi sitä kohtaan, kuin se oli näyttänyt olevansa minua kohtaan.

Ilman enempiä mietteitä käännyin senvuoksi vastustamaan raivostuneen apinan hyökkäystä. Nyt se oli jo siksi lähellä minua, etten enää voinut tehokkaasti käyttää nuijaani, minkä vuoksi heitin sen kaikin voimin päälleni syöksyvää ruhoa vastaan. Se sattui apinaan juuri polvien alapuolelle, saaden tämän ulvahtamaan tuskasta ja raivosta. Horjahtaen iskusta apina kaatui päälleni käsivarret ojossa.

Samoin kuin edellisenä päivänä turvauduin taaskin maapallolla oppimiini temppuihin, ja iskien oikean nyrkkini täysin voimin vastustajani leukaan annoin sille samalla kelpo täräyksen vatsaan vasemmalla nyrkilläni. Vaikutus oli suorastaan ihmeellinen, sillä kun minä jälkimäisen lyönnin annettuani astahdin hieman sivulle, apina horjui ja kaatui käpertyneenä lattialle ähkyen tuskasta ja ilmaa haukkoen. Hyppäsin sen ylitse, tempasin nuijan ja nujersin hirviön, ennenkuin se pääsi nousemaan pystyyn.

Kun olin antanut apinalle surmaavan iskun, kuului takaani matalaa naurua, ja kääntyessäni näin Tars Tarkasin, Solan ja kolme tai neljä soturia seisovan huoneen oviaukossa. Kun katseemme sattuivat vastakkain, sain toisen kerran osakseni heidän perin harvinaisen suosionosoituksensa.

Sola oli herätessään huomannut poissaoloni ja ilmoittanut siitä heti Tars Tarkasille, joka nopeasti oli muutamien sotilaiden kanssa lähtenyt minua etsimään. Saapuessaan kaupungin reunaan he olivat nähneet apinan raivosta vaahdoten kiitävän rakennukseen.

He olivat heti seuranneet apinaa arvellen, että se mahdollisesti saattaisi opastaa heidät minun jäljilleni, ja joutuneet minun ja apinan välisen lyhyen, mutta ratkaisevan taistelun todistajiksi. Tämä tapaus, yhdessä edellisenä päivänä marsilaisen soturin kanssa sattuneen otteluni ja hyppynäytteitteni kanssa, kohotti minut heidän silmissään hyvin korkealle. Nämä olennot, joilta ilmeisesti puuttuu kaikkia hienompia ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteita, palvovat pelkästään ruumiillisia kykyjä ja rohkeutta, eikä mikään ole liian hyvää heidän jumaloimalleen olennolle, niin kauan kun hän säilyttää asemansa, aina uudelleen antamalla näytteitä taidostaan, voimistaan ja rohkeudestaan.

Sola, joka oli omasta tahdostaan liittynyt etsintäjoukkueeseen, oli ainoa marsilainen, jonka kasvoilla ei ollut väreillyt hymy minun tapellessani henkeni edestä. Päinvastoin hän oli ilmeisesti tuskaisen huolestunut, ja niin pian kun minä olin lopettanut hirviön, hän syöksyi luokseni ja tarkasti huolellisesti, oliko ruumiissani haavoja tai ruhjeita. Huomattuaan, että olin selviytynyt ilman vammoja, hän hymyili tyytyväisenä ja rauhoittuneena, tarttui minua kädestä ja lähti ovea kohti.

Tars Tarkas ja hänen sotilaansa olivat astuneet huoneeseen ja seisoivat katsellen nopeasti virkoavaa eläintä, joka oli pelastanut henkeni ja jonka hengen minä puolestani olin pelastanut. He näyttivät keskustelevan vakavasti, ja lopuksi yksi heistä puhutteli minua, mutta muisti samassa, etten osannut heidän kieltään ja kääntyi taaskin Tars Tarkasiin. Tämä antoi jonkun määräyksen puhujalle, tehden samalla käskevän eleen, ja kääntyi sitten poistumaan meidän kanssamme huoneesta.

Heidän käyttäytymisestään aavistin vaaran uhkaavan otustani enkä tahtonut poistua, ennenkuin olisin nähnyt, mitä tapahtuisi. Hyvä olikin, että niin tein, sillä sotilas veti kauheannäköisen pistoolin tupestaan ja aikoi juuri ampua eläimen, kun minä hypähdin hänen luokseen ja löin hänen kättänsä ylöspäin. Sattuessaan puiseen ikkunanpieleen kuula räjähti, tehden reiän sekä puuhun että muuraukseen.

Polvistuin sitten pelottavan näköisen otuksen viereen, nostin sen jaloilleen ja kehoitin sitä tulemaan perästäni. Hämmästyksen ilme, joka tekoni johdosta levisi marsilaisten kasvoille, oli naurettava; vain kovin hämärästi ja lapsellisesti he kykenivät tajuamaan tällaisia kiitollisuuden ja säälin ilmaisumuotoja. Sotilas, jonka laukauksen olin syrjäyttänyt maalistaan, katsoi kysyvästi Tars Tarkasiin, mutta tämä antoi merkin, että minun oli annettava puuhailla rauhassa, ja niin palasimme aukiolle, iso otukseni kantapäillämme, Solan pitäessä minua lujasti käsivarresta.

Minulla oli Marsissa ainakin kaksi ystävää -- nuori nainen, joka huolehti minusta äidillisen hartaasti, ja mykkä eläin, jonka rumassa ruumiissa, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli enemmän rakkautta, enemmän uskollisuutta, enemmän kiitollisuutta kuin yhteensä kaikilla viidellä miljoonalla vihreällä marsilaisella, jotka kuljeksivat Marsin autioissa kaupungeissa ja kuivuneiden merien pohjalla.

SEITSEMÄS LUKU

Lasien kasvatus Marsissa

Syötyämme aamiaisen, joka täsmälleen vastasi edellisenä päivänä saamaani ateriaa ja jonkalaisia itse asiassa kaikki ateriani olivat, niin kauan kuin olin vihreiden marsilaisten keskuudessa, Sola saattoi minut aukiolle, jossa näin koko heimon katselemassa ja avustamassa, kun valtavan kokoisia, mastodontin tapaisia eläimiä valjastettiin jyhkeiden kolmipyöräisten vaunujen eteen. Näitä ajoneuvoja oli noin kaksisataaviisikymmentä ja kutakin niitä veti yksi eläin, joka näöstä päättäen olisi helposti jaksanut vetää koko vaunujonon täysine lasteineen.

Itse vaunut olivat avarat, mukavat ja loisteliaasti koristellut. Kussakin niissä istui naispuolinen marsilainen metallihelyjen sekä jalokivien, silkin ja turkisten peittämänä, ja kunkin vaunuja vetävän eläimen lautasille oli ajajaksi kiivennyt nuori marsilainen. Samoin kuin sotilaiden ratsueläimillä, ei näilläkään, suuremmilla vetojuhdilla ollut päitsiä eikä suitsia, vaan niitä ohjattiin yksinomaan telepaattisesti, ajatusten siirron avulla.

Tämä kyky on kaikissa marsilaisissa ihmeellisesti kehittynyt ja suurena syynä heidän kielensä yksinkertaisuuteen sekä pitkissäkin keskusteluissa käytettyjen sanojen suhteellisesti pieneen lukumäärään. Kieli on yleismarsilainen, ja sen avulla voivat tämän eriskummaisten mahdottomuuksien kokoomukselta näyttävän maailman korkeammat ja alhaisemmat elolliset ilmaista toisilleen ajatuksiaan joko suuremmassa tai pienemmässä määrin, riippuen lajin henkisestä tasosta ja yksilön kehityksestä.

Kun vaunut asettuivat peräkkäin yksinkertaiseksi jonoksi, veti Sola minut tyhjään ajoneuvoon, ja muiden mukana lähdimme liikkeelle siihen suuntaan, josta olin edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin. Karavaanin edellä ratsasti viisimiehisissä riveissä noin kaksisataa sotilasta, ja sama määrä oli jonon takapäässä, kun taas kummallakin sivulla oli kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vartioratsastajaa.

Minua lukuun ottamatta kaikki -- miehet, naiset ja lapset -- olivat runsaasti aseistettuja, ja jokaisen ajoneuvon perässä asteli marsilainen koira, minun otukseni meidän takanamme; itse asiassa tämä uskollinen eläin ei vapaaehtoisesti poistunut luotani ainoatakaan kertaa niinä kymmenenä vuotena, jotka Marsissa vietin. Tiemme vei pienen, kaupungin edustalla olevan laakson poikki, kukkuloiden yli ja laskeutui kuolleen meren pohjalle, jonka yli olin kulkenut saapuessani hautomalaitokselta aukiolle. Juuri hautomalaitos, kuten kävi ilmi, oli tämänpäiväisen matkamme määrä, ja kun koko karavaani lähti kulkemaan hurjaa laukkaa, niin pian kun olimme päässeet meren pohjan muodostamalle tasangolle, olimme piankin päämäärämme näkyvissä.

Perille saavuttuamme vaunut ajettiin sotilaallisen täsmällisesti riveihin rakennuksen neljälle kupeelle, ja valtavankokoisen ylipäällikön johdolla kymmenkunta sotilasta, niiden joukossa Tars Tarkas ja monia muita pienempiä päälliköitä, astui ratsuiltaan ja asteli laitoksen luo. Näin Tars Tarkasin selittävän jotakin ylimmälle päällikölle, jonka nimi ohimennen mainittuna, mikäli voin sen ihmiskielelle sovittaa, kuului Lorkvas Ptomel jed; "jed" oli arvonimi.

Pian sain tietää, mistä he keskustelivat, kun Tars Tarkas huusi Solalle ja antoi tälle merkin lähettää minut luokseen. Olin tällä välin jo oppinut voittamaan Marsin oloissa kävelemisestä aiheutuneet kommellukset, ja noudattaen reippaasti hänen komennustaan menin sille puolelle hautomalaitosta, jossa sotilaat seisoivat.

Tultuani heidän luokseen näin yhdellä silmäyksellä, että muutamia harvoja lukuun ottamatta kaikki munat olivat jo hautuneet valmiiksi ja koko laitos vilisi kamalannäköisiä pieniä paholaisia. Niiden pituus vaihteli hieman yli ja alle metrin, ja yhtenään ne olivat liikkeessä ikäänkuin ruokaa etsien.

Kun pysähdyin Tars Tarkasin eteen, viittasi tämä hautomalaitoksen ylitse ja lausui: "Sak." Ymmärsin, että hän halusi minun toistavan eilisen temppuni näytteeksi Lorkvas Ptomelille, ja kun minun on myönnettävä, että taitoni tuotti minulle melko lailla tyydytystä, tottelin nopeasti hypäten jopa hautomalaitoksen toisella puolella olevan vaunujononkin ylitse. Takaisin palattuani murahti Lorkvas Ptomel jotakin minulle, kääntyi sitten sotilaihinsa päin ja antoi lyhyen, hautomalaitosta koskevan määräyksen. Minuun he eivät enää kiinnittäneet huomiotaan, ja niin sain pysyä heidän lähellään ja tarkata heidän puuhiaan, kun he mursivat laitoksen seinään siksi suuren aukon, että nuoret marsilaiset pääsivät siitä ulos. Tämän aukon kahden puolen marsilaiset naiset ja nuoriso, sekä mies- että naispuolinen, asettuivat riviin, muodostaen kujan, joka ulottui vaunurivin poikki kauas kentälle. Näiden rivien välitse pienet marsilaiset syöksyivät villien hirvien lailla ja saivat juosta aina kujan päähän saakka, missä naiset ja varttuneemmat lapset ottivat heidät kiinni yhden kerrallaan. Äärimmäisenä rivissä oleva otti ensimmäisen kujan päähän ehtineen pikku olion, hänen vastassaan oleva toisen, ja niin edelleen, kunnes kaikki pikku otukset olivat lähteneet muurien sisältä ja joutuneet jonkun nuorukaisen tai naisen hoivaan. Lapsen saatuaan poistuivat naiset rivistä kukin omiin vaunuihinsa, kun taas ne pienokaiset, jotka olivat joutuneet nuorille miehille, annettiin myöhemmin naisille.

Huomasin, että juhlatoimitus, jos siitä voidaan käyttää niin arvokasta nimitystä, oli päättynyt. Lähdin etsimään Solaa ja löysin hänet vaunuistamme, puristamassa lujasti rintaansa vasten kauheannäköistä pikku otusta.

Nuorten vihreiden marsilaisten kasvattamiseen sisältyy yksinomaan heidän opettamisensa kävelemään, käyttämään aseita ja käymään sotaa, ja sillä heitä rasitetaankin jo heti elämänsä ensi vuodesta lähtien. Päästyään munasta, jossa he ovat maanneet viisi vuotta, hautomisajan, he astuvat maailmaan täysin kehittyneinä muuten paitsi kooltaan. Aivan tuntemattomina äideilleen, joiden myöskin olisi vaikeata läheskään varmasti ilmoittaa isää, he ovat yhteiskunnan yhteisiä lapsia, ja heidän kasvatuksensa jää niiden naisten huoleksi, jotka sattuvat ottamaan heidät kiinni heidän poistuessaan hautomalaitoksesta.

Heidän kasvatusäideillään ei ole edes tarvinnut olla munaakaan haudottavana, kuten ei ollut esimerkiksi Solalla, joka oli alkanut munia vasta vuotta ennen kun hänestä tuli jonkun toisen naisen jälkeläisen äiti. Mutta tämä seikka ei vihreiden marsilaisten keskuudessa paljoa merkitse, sillä vanhempien ja lasten rakkaus on siellä yhtä tuntematon kuin meillä tavallinen. Tämä hirveä järjestelmä, jota on noudatettu pitkiä ajanjaksoja, on luullakseni suorana syynä siihen, että näiltä olennoilta puuttuu kaikki hienommat tunteet ja korkeammat inhimilliset vaistot. Syntymästään saakka he eivät tiedä mitään isän- eikä äidinrakkaudesta, he eivät tunne sanaa koti; heille opetetaan, että heidän sallitaan elää vain niin kauan kuin he ruumiillisilla kyvyillään ja rohkeudellaan voivat todistaa kykenevänsä elämään. Jos heissä havaitaan minkäänlaisia epämuodostumia tai puutteita, heidät heti ammutaan; eivätkä he näe kenenkään vuodattavan ainoatakaan kyyneltä, kun he varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen saavat monia katkeria kolauksia.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että täysikasvuiset marsilaiset olisivat tarpeettomasti tai tahallisesti julmia lapsia kohtaan, mutta he saavat käydä ankaraa, säälimätöntä taistelua olemassaolostaan kuolevalla kiertotähdellä, jonka luonnonvarat ovat ehtyneet siinä määrin, että jokaisen lisäjäsenen elättäminen merkitsee lisäverotusta sille yhteiskunnalle, johon hän on joutunut.

Huolellisesti valiten he kasvattavat vain kunkin lajin voimakkaimmat yksilöt ja melkein yliluonnollisen kaukonäköisinä he järjestävät syntyväisyyden niin, että se parhaiksi vastaa kuolevien määrää. Jokainen täysikasvuinen marsilainen nainen munii noin kolmetoista munaa vuodessa, ja ne niistä, joiden koko, paino ja ominaispaino ovat täysimittaisia, pannaan säilöön maanalaisen holvin sopukkoihin, missä lämpö on liian alhainen hautumiselle. Joka vuosi kahdestakymmenestä päälliköstä kokoonpantu neuvosto tarkastaa nämä munat huolellisesti, ja kaikki muut paitsi kelvollisimmat, noin yksi sadasta, tuhotaan kunkin vuoden lopussa. Viiden vuoden kuluttua on täten tuhansista munituista munista valittu noin viisisataa jotakuinkin virheetöntä. Nämä sitten pannaan melkein ilmanpitävään hautomalaitokseen auringonsäteiden haudottaviksi toisen viisivuotiskauden aikana. Se hautominen, jonka päättymisen olimme tänään nähneet, oli hyvin kuvaava senlaatuinen tapaus; kaikki munat, paitsi noin yksi sadasta, valmistuivat kahden päivän aikana. Jos jäljelle jääneet munat joskus valmistuivatkin, niin niiden pienistä marsilaisista me emme tietäneet mitään. Heitä ei haluttu, sillä heidän jälkeläisensä olisivat perineet ja vuorostaan jättäneet perinnöksi pitemmän hautoutumisajan taipumuksen sekä siten vaikuttaneet häiritsevästi järjestelmään, joka oli kestänyt ajanjaksoja ja jonka nojalla täysikasvuiset marsilaiset voivat melkein tunnilleen määrätä oikean ajan, milloin hautomalaitokselle on saavuttava.

Hautomalaitokset on rakennettu syrjäisiin turvapaikkoihin, joten se, että toiset heimot ne löytävät, on hyvin vähän tai ei ollenkaan todennäköistä. Tällaisen onnettomuuden seurauksena olisi, että yhteiskunta saisi vielä viisi vuotta olla lapsetonna. Myöhemmin näin, miten kävi, kun vieraan heimon hautomalaitos löydettiin.

Vihreät marsilaiset, joiden keskuuteen kohtalo oli minut heittänyt, kuuluivat yhteiskuntaan, jossa oli noin kolmekymmentätuhatta jäsentä. He kuljeksivat tavattoman laajalla vedettömällä tai melkein vedettömällä alueella, joka on neljännenkymmenennen ja kahdeksannenkymmenennen asteen välillä eteläistä leveyttä ja jota lännessä ja idässä rajoittavat laajat hedelmälliset seudut. Heidän päämajansa sijaitsi tämän alueen lounaisnurkassa, lähellä kahden n.s. Marsin kanavan risteyskohtaa.

Kun hautomalaitos oli rakennettu kauaksi pohjoiseen heidän omalta alueeltaan, otaksuttavasti asumattomaan seutuun, jossa ei ketään liikkunut, oli edessämme pelottava matka, josta minä luonnollisestikaan en tietänyt mitään.

Palattuamme takaisin kuolleeseen kaupunkiin vietin muutamia päiviä jotakuinkin laiskana. Saapumisemme jälkeisenä päivänä olivat kaikki sotilaat lähteneet jollekin ratsastusretkelle, jolta palasivat vasta juuri pimeän tullessa. Myöhemmin sain tietää, että he olivat käyneet munien maanalaisessa säilytysholvissa ja siirtäneet munat hautomalaitokseen, jonka he sitten taaskin olivat muuranneet umpeen seuraaviksi viideksi vuodeksi ja jota todennäköisesti ei tällä aikaa enää käytäisi katsomassa.

Holvit, joihin munat oli piilotettu odottamaan hautomista, sijaitsivat penikulmien päässä hautomalaitoksen eteläpuolella, ja kaksikymmenjäseninen päällikköneuvosto kävi siellä kerran vuodessa. Minulle on aina pysynyt arvoituksena, minkä vuoksi säilytysholveja ja hautomalaitoksia ei oltu rakennettu lähemmäksi asuinpaikkoja, ja samoin kuin monia muitakin Marsin omituisuuksia on minun ollut mahdoton selittää sitä maallisen järkeni ja maapallolla noudatettujen tapojen avulla.

Solan tehtävät olivat lisääntyneet kaksinkertaisiksi, kun hänen nyt, paitsi minusta, oli huolehdittava myöskin pienestä marsilaisesta. Mutta kumpikaan meistä ei kaivannut suurta huolenpitoa, ja kun molemmat olimme marsilaiseen kasvatukseen nähden samalla tasolla, päätti Sola harjoittaa meitä yhdessä.

Hänen osalleen oli sattunut toista metriä pitkä poika, varsin vankkarakenteinen ja ruumiiltaan virheetön. Myöskin tämä oli nopeaoppinen; ja meille, ainakin minulle, tuotti melkoista huvia innokas kilpailumme. Marsilaisten kieli oli, kuten olen jo sanonut, äärimmäisen yksinkertaista, ja yhdessä viikossa opin ilmaisemaan kaikki tarpeeni sekä ymmärsin melkein kaikki, mitä minulle sanottiin. Solan ohjaamana kehitin myöskin telepaattisia kykyjäni, niin että piankin sain kaukovaikutuksen avulla tiedon kaikista ympäristöni tapahtumista.

Eniten ihmetteli Sola minusta sitä, että samalla kun minä kykenin helposti ottamaan vastaan toisten telepaattiset sanomat, usein sellaisetkin, jotka eivät olleet minulle tarkoitettuja, ei kukaan kyennyt koskaan lukemaan minun ajatuksiani. Aluksi se minua kiusasi, mutta myöhemmin olin siitä hyvin iloinen, sillä se oli minulle etu marsilaisiin verrattuna.

KAHDEKSAS LUKU

Ilmasta saatu ihana vanki

Kolmantena päivänä hautomisjuhlallisuuden jälkeen lähdimme kotimatkalle, mutta tuskin oli kulkueemme etupää laskeutunut kaupungin edessä olevalle aukeamalle, kun annettiin määräys, että oli heti nopeasti peräydyttävä takaisin. Tuntui siltä, kuin olisi vihreitä marsilaisia vuosikausia harjoitettu tekemään juuri tätä temppua, sillä nopeasti kuin usva he katosivat läheisten rakennusten avariin käytäviin, niin että vajaan kolmen minuutin kuluttua koko vaunujonosta, mastodonteista ja ratsastavista sotilaista ei ollut jälkeäkään näkyvissä.

Sola ja minä olimme piiloutuneet aivan kaupungin laidassa olevaan rakennukseen, muuten juuri samaan, jossa apinaseikkailuni oli sattunut, ja kun minua halutti nähdä, mikä oli aiheuttanut äkillisen peräytymisemme, nousin ylempään kerrokseen ja katselin ikkunasta laaksoa ja sen toisella puolella olevia kukkuloita. Ja kohta huomasin syyn nopealle kiirehtimiselle turvaan. Valtavan suuri, pitkä, matala, harmaaksi maalattu ilmalaiva kohosi hitaasti näkyviin lähimmän kukkulan takaa. Sen jäljestä tuli toinen, sitten vielä yksi, ja niin edelleen, kunnes niitä kaikkiaan kaksikymmentä, lähellä maanpintaa leijaillen, purjehti verkkaisesti ja juhlallisesti meitä kohti.

Jokaisella niistä oli kummallisen näköinen, taklaukseen kiinnitetty lippu, joka liehui keulasta perään saakka, ja jokaisen keulaan oli maalattu jonkunlainen omituinen merkki, joka loisti auringon paisteessa, näkyen selvästi niinkin pitkän matkan päästä kuin me olimme laivoista. Näin olentoja tungeksivan ilmalaivojen etukansilla ja taklauksessa. En voi sanoa, olivatko he huomanneet meidät vai katselivatko he vain autiota kaupunkia, mutta joka tapauksessa he saivat tylyn vastaanoton, sillä äkkiä ja ilman pienintäkään varoitusmerkkiä vihreät marsilaissotilaat ampuivat rakennuksien laakson puolella olevista ikkunoista hirveän yhteislaukauksen suuria laivoja kohti näiden rauhallisesti lähestyessä laakson yläpuolella.

Näyttämö muuttui äkkiä kuin taika-iskusta; etumainen laiva käänsi pitkän sivunsa meihin päin ja vastasi tuleemme, pannen tykkinsä soimaan, lentäen samalla lyhyen matkan yhdensuuntaisesti meidän rintamamme kanssa ja kääntyen sitten takaisin. Sen aikomuksena oli ilmeisesti tehdä suuri ympyrä ja palata sitten jälleen ampuma-asentoon tulilinjamme eteen. Toiset laivat seurasivat etumaista, kukin vuorostaan avaten tulen meitä kohti, käännyttyään sopivaan asentoon. Meidän oma tulemme jatkui vaimenematta yhtä mittaa, ja epäilenpä, menikö laukauksistamme harhaan viittäkolmatta prosenttia. En milloinkaan ennen ollut saanut nähdä niin tuhoisan tehokasta tähtäämistä, ja näytti siltä, että jokaisen kuulan räjähtäessä aina joku pikku olento jossakin ilmalaivassa kaatui, samalla kun laivojen liput ja taklaukset leimahtelivat liekkeihin sotilaittemme vastustamattomien kuulien tunkeutuessa niiden lävitse.

Laivojen tuli oli jotakuinkin tehoton, mikä johtui, kuten sittemmin sain tietää, äkillisen ensi laukauksemme aiheuttamasta hämmingistä, sillä laivojen miehistöt eivät olleet olleet ensinkään varuillaan ja tykkien suojuksettomat tähtäyslaitteet olivat olleet alttiina sotilaittemme tarkoille laukauksille.

Jokaisella vihreällä sotilaalla näyttää olevan määrätty tähtäyspiste, johon hän ampuu, vaikkakin he kaikki ovat jokseenkin samanlaisessa asemassa rintamassa. Esimerkiksi osa heistä, aina parhaat ampujat, suuntaavat tulensa yksinomaan hyökkäävän ilmalaivan suurien tykkien langattomiin tarkkaus- ja tähtäyslaitteisiin; toinen osa käsittelee samalla tavoin pienempiä tykkejä; toiset nappivat tykkimiehiä, toiset taas upseereja, kun taas toiset keskittävät huomionsa muuhun miehistöön, ohjauslaitteisiin ja potkureihin.