Part 3

Hän vaihtoi miestensä kanssa muutamia sanoja, osoitti minulle, että minun pitäisi ratsastaa erään miehen takana, ja nousi sitten ratsaille. Minulle määrätty saattaja ojensi pari kolme raajaa ja nosti minut taakseen ratsunsa kiiltäville lautasille, jossa pysyttelin niin hyvin kuin voin, pidellen kiinni marsilaisen aseita ja koristuksia kannattavista vöistä ja hihnoista.

Koko ratsujoukko teki sitten käännöksen ja lähti täyttä neliä kaukaista kukkulajonoa kohti.

NELJÄS LUKU

Vankina

Kun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota hyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää, toista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla ensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut.

Lyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan kautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla ylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme täyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta, kaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi ylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin.

Jouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja huomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet suuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu vuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa oli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli leiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista otusta -- sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä miellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu.

Jollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia. Naisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän torahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen eräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat kooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan ja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat. Täysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin.

Lapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta kaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia, arvattavasti vanhempia.

Varsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä heidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta, neljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin tuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle vaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei ainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään marsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään kerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä.

Vain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja kenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen viimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta tuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa, metsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti suurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä marsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi.

Täysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen keskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi tuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia. Kun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on ilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino lisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena marsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta; niinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin vähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista urheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista sodista.

Onhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta suurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen, ei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman surma-asetta.

Kun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme heti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan pudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja vaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki niin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat ikinä nähneet.

Rakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät olivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia kullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän paisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni rakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei ollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään huoneeseen.

Tähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin koristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai viisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille. Korokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka verhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja sirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen. Hänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta, sisustus hohtavan tulipunaista silkkiä.

Tämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä hämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan suhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon. Viimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun taas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin eikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille raajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin asukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden käsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden perin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat kenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja unohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä.

Joukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta merkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni, ja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei tarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille. Vangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä hänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen; tämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen.

Silloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet minulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden marsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet toisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa nimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän aikeensa olisivat olleet rauhallisia -- muussa tapauksessa he olisivat vaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta moninaisista aseistaan.

Vangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen varahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä että sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä sattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen lopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen.

Vastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle, ettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä puheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin kanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes vähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli todistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään, että marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru kykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta.

Se, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti kaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi. Lähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan herättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena huvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja kauheasti rääkkäämällä.

Koolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen lihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi ilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten minulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle. Mutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen koettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin käsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien ja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni ankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin turvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut tempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut surkeille yrityksilleni.

Kun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja minä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun häntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla vierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja hän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle minä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen saavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen kuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin epätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat.

Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi olivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja suosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun myöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut osakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä.

Iskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään häntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden käsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia. En luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet taivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen kertaan sanaa "sak", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja, toistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sak!" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja "sakasin", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin viidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt tasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin sitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen sotilasryhmän luokse.

Hyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia marsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista, ja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä että jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia näitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät vapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista "sakaamis"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka kerran, kun käsky lausuttiin.

Tars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen edellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi hänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan häntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion poikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle.

Kaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri päässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen värinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen nimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars Tarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion kupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista silkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi.

Huone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti koristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi sama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan, ettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään yhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka niitä nyt pitivät hallussaan.

Sola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle ja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin merkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen kutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen kymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin tottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin kokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että leukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita.

VIIDES LUKU

Petän vahtikoiran valppauden

Sola tuijotti eläimen ilkeännäköisiin silmiin, mutisi pari komennussanaa, osoitti minua ja poistui huoneesta. Ihmetellen ajattelin, mitä tuo kauhealta näyttävä hirviö saattoikaan tehdä, kun se jäi yksin ja niin lähellä sitä oli tällainen suhteellisen murea suupala. Mutta pelkoni oli aiheeton, sillä tarkastettuaan minua kiinteästi hetkisen peto meni huoneen poikki ainoalle, kadulle vievälle ovelle, asettuen makaamaan pitkin pituuttaan poikki kynnyksen.

Ensimmäisen kerran olin joutunut tekemisiin marsilaisen vahtikoiran kanssa, mutta se ei suinkaan ollut viimeinen kerta, sillä tämä otus vartioi minua huolellisesti koko sen ajan, minkä olin vihreiden marsilaisten vankina, pelastaen henkeni kahdesti ja milloinkaan poistumatta vapaaehtoisesti luotani hetkeksikään.

Solan poissaollessa käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkemmin huonetta, jossa olin vankina. Seinämaalaukset kuvasivat harvinaisia ja ihmeellisen kauniita maisemia: vuoria, jokia, järviä, meriä, niittyjä, puita ja kukkia, kiemurtelevia teitä, aurinkoisia puutarhoja -- mitkä kaikki aiheet olisivat saattaneet olla Maan näköaloja, jolleivät kasvullisuuden värit olisi olleet toisenlaisia. Maalaukset olivat ilmeisesti lähteneet mestarin kädestä, niin kuulakka oli taivas, niin täydellinen tekniikka; mutta missään ei ollut kuvattuna elävää olentoa, ei ihmistä eikä eläintä, jonka nojalla olisin voinut arvailla, minkä näköisiä nämä toiset, kenties sukupuuttoon kuolleet Marsin asukkaat olivat olleet.

Olin juuri päästänyt mielikuvitukseni hurjaan lentoon miettiessäni mahdollisia selityksiä niille monille oudoille ilmiöille, joita Marsissa olin nähnyt, kun Sola palasi tuoden ruokaa ja juomaa. Hän laski ne viereeni lattialle ja istuutui itse vähän matkan päähän, katsoen minua kiinteästi. Ruokana oli noin puoli kiloa jotakin kiinteää, juuston kaltaista ja melkein mautonta ainetta, kun taas juoma tuntui olevan jonkun eläimen maitoa. Sen maku ei ollut ensinkään vastenmielinen, vaikkakin hieman hapan, ja varsin pian opin pitämään siitä hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut, kuten myöhemmin huomasin, peräisin eläimestä, sillä Marsissa on vain yksi nisäkäs ja sekin lisäksi hyvin harvinainen, vaan eräästä suuresta kasvista, joka tulee toimeen melkeinpä ilman vettä, imien runsaat maitovarastonsa maasta, ilman kosteudesta ja auringon säteistä. Yksi ainoa tällainen kasvi antaa viisi tai kuusi litraa maitoa päivässä.

Syötyäni tunsin voimieni palaavan, mutta kun tunsin levon tarvetta, kävin pitkäkseni silkkialustalle ja olin pian unessa. Olin varmaankin nukkunut useampia tunteja, sillä herätessäni oli pimeätä, ja ilma oli hyvin kylmä. Huomasin, että joku oli heittänyt päälleni turkin, mutta se oli osittain valunut pois, ja pimeässä en nähnyt laittaa sitä paikoilleen. Äkkiä ojentui käsi vetäen turkin ylleni, tuoden kohta senjälkeen vielä toisenkin peitteekseni.

Arvelin, että huolehtiva vartijani oli Sola, enkä ollutkaan väärässä. Niin monen vihreän marsilaisen kanssa kuin jouduinkin kosketuksiin, ainoastaan tämän tytön luonteessa huomasin hyväntahtoisuutta, ystävällisyyttä ja kiintymystä; lakkaamatta hän huolehti ruumiini tarpeista, ja hänen valpas huolenpitonsa pelasti minut monilta kärsimyksiltä ja kovilta kokemuksilta.

Marsin yöt, kuten sain kokea, ovat hyvin kylmiä, ja kun siellä ei ole ensinkään hämärää, niin lämmön vaihtelut ovat äkillisiä ja perin epämiellyttäviä, samoin kuin myöskin huikaisevan päivänvalon muuttuminen pimeydeksi. Yöt ovat joko kirkkaan valoisia tahi hyvin pimeitä, jollei kumpikaan Marsin kuu satu olemaan taivaalla, on pimeys melkein täydellinen, sillä kun siellä ei ole ilmakehää, tahi oikeammin, kun ilmakeliä on hyvin ohut, niin se ei jaksa hajoittaa tähtien valoa kovinkaan voimakkaasti; jos taas toisaalta molemmat kuut ovat taivaalla, on Marsin pinta kirkkaasti valaistu.

Kumpikin Marsin kuu on sitä paljon lähempänä kuin meidän kuumme Maata; sillä lähempi kuu on vain noin kahdeksantuhannen kilometrin, ja etäisempi vain noin kuudenkymmenen viidentuhannen kilomerin päässä [Flammarion mukaan lähempi 6,000 km, etäisempi 20,000 km], kun taas meidän kuumme etäisyys Maasta on kokonaista kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta kilometriä. Marsin lähempi kuu kiertää kerran päätähtensä ympäri vähän enemmässä kuin seitsemässä ja puolessa tunnissa, joten sen voi nähdä tavattoman suuren meteorin lailla kiitävän taivaan halki kahdesti tai kolmasti samana yönä, näyttäen kaikki vaiheensa jokaisella kierroksella.

Kaukaisempi kuu viipyy kierroksellaan Marsin ympäri runsaasti kolmenkymmentä kokonaista ja yhden neljännestunnin. Nämä Marsin seuralaiset tekevät tämän kiertotähden maisemat öiseen aikaan loistavaksi ja taikamaisen suurenmoiseksi näyttämöksi. Ja hyvä onkin, että luonto on näin auliisti ja viljalti valaissut Marsin öitä, sillä vihreillä marsilaisilla, jotka ovat kuljeksivaa väkeä ja joiden järki ei ole korkealle kehittynyt, on vain alkuperäisiä vehkeitä keinotekoista valaisemista varten, pääasiallisesti soihtuja, eräänlaisia kynttilöitä ja omituisia öljylamppuja, joissa öljy kaasuuntuu ja palaa ilman sydäntä.

Tällaisen lampun valo on huikaisevan kirkas, kauaskantava ja valkoinen, mutta kun siinä käytettyä luonnonöljyä voidaan saada vain siellä täällä syrjäseuduissa olevista kaivoksista, niin nämä olennot, jotka ajattelevat vain kuluvaa hetkeä ja ovat ruumiillista työtä kohtaan tuntemansa kammon johdosta lukemattomia miespolvia pysyneet puolittain barbaarisella tasolla, käyttävät näitä lamppuja hyvin harvoin.

Sen jälkeen kun Sola oli lisännyt minulle peitteitä, nukuin uudelleen ja heräsin vasta päivällä. Muut huoneessaolijat, viisi luvultaan, olivat kaikki naisia ja nukkuivat vieläkin korkeiden, kirjavien silkki- ja turkiskasojen peitossa. Kynnyksellä loikoi valpas vartijaeläin aivan samassa asennossa, jossa olin sen edellisenä iltana viimeksi nähnyt: se ei ollut näköjään liikauttanut ainoatakaan lihasta. Eläimen silmät tuijottivat suoraan minuun, ja pohdin mielessäni, mitä minulle saattaisi tapahtua, jos yrittäisin karata.

Olen aina ollut altis heittäytymään seikkailuihin ja kokeilemaan sellaista, minkä järkevämmät ihmiset olisivat jättäneet tekemättä. Senvuoksi johtui nytkin mieleeni, että varmin keino saada tietää eläimen suhtautuminen minuun olisi yrittää poistua huoneesta. Olin mielessäni jotakuinkin varma, että selviäisin sen takaa-ajosta, jos vain kerran olisin rakennuksen ulkopuolella, sillä olin alkanut suuresti ylpeillä hyppykyvystäni. Ja lisäksi saatoin eläimen koipien lyhyydestä päätellä, ettei se ollut hyppääjä eikä todennäköisesti juoksijakaan.

Nousin siis hitaasti ja varovasti seisomaan, mutta näin vartijani tekevän samoin. Astuin verkalleen sitä kohden, huomaten että jos en nostanut jalkojani korkealle, voin säilyttää tasapainoni ja lisäksi päästä verrattain nopeasti eteenpäin. Kun lähestyin eläintä, peräytyi se varoen tieltäni, ja kun olin saapunut ovelle, vetäytyi se sivulle päästäen minut ulos. Sitten se lähti perästäni, seuraten minua noin kymmenen askeleen päässä, minun astellessani pitkin autioita katuja.

Ilmeisestikin sen tehtävänä oli vain minun suojaamiseni, ajattelin, mutta kun saavuimme kaupungin laitaan, juoksi se äkkiä eteeni päästellen outoja ääniä ja paljastaen ilkeännäköiset, pelottavat hampaansa. Haluten hieman huvitella sen kustannuksella juoksin sitä kohti ja päästyäni aivan sen eteen hyppäsin ilmaan, lennähtäen korkealta sen ylitse kaupungin rajan ulkopuolelle. Eläin pyörähti heti ympäri ja juoksi perästäni niin hämmästyttävän nopeasti, etten moista ollut ennen nähnyt. Olin luullut, että sen raajojen lyhyys teki nopeuden mahdottomaksi, mutta jos se olisi joutunut kilpasille susikoiran kanssa, niin viimemainittu olisi jäänyt jälkeen kuin olisi se nukkunut ovimatolla. Myöhemmin sain tietää, että tämä on Marsin nopein eläin ja että sitä älykkyytensä, uskollisuutensa ja rohkeutensa tähden käytetään metsästyksessä, sodassa ja suojelemaan Marsin asukkaita.

Pian huomasin, että minun olisi vaikea välttää pedon hampaita, jos koettaisin juosta suoraan eteenpäin, minkä vuoksi käännyin vähä väliä ympäri ja hyppäsin eläimen yli aina kun se oli melkein saavuttamaisillaan minut. Tätä minulle edullista menettelytapaa käyttäen pääsin kaupunkiin hieman sen edellä, ja kun se sitten syöksyi kimppuuni, hypähdin erään laakson puolella olevan rakennuksen lähes kymmenen metrin korkeudessa olevalle ikkunalle.

Tarttuen ikkunalautaan vedin itseni sille istumaan silmäämättä huoneeseen ja katselin allani ällistelevää eläintä. Riemuni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä tuskin olin ennättänyt tukevasti istuutua, kun tavattoman iso käsi kouristi takaapäin niskaani ja tempasi minut rajusti huoneeseen. Lensin selälleni lattialle ja näin ylitseni kyyristyvän jättiläiskokoisen apinamaisen olennon, jonka valkea iho oli karvaton, lukuunottamatta sen päässä törröttävää tavattoman tuuheata hiustupsua.

KUUDES LUKU

Taistelu, joka tuotti ystäviä

Olento, joka muistutti meitä, maapallolla olevia ihmisiä, enemmän kuin siihen asti näkemäni marsilaiset, painoi minua lattiaa vasten tavattomalla jalallaan, samalla äännellen ja viittoillen toiselle, takanani olevalle otukselle, joka sille vastaili. Tämä toinen, joka nähtävästi oli edellisen puoliso, tuli pian meitä kohti heiluttaen valtavaa kivinuijaa, jolla se ilmeisestikin aikoi musertaa kalloni.

Otukset olivat pystyssä seistessään noin neljän metrin korkuisia, ja niillä, samoin kuin vihreillä marsilaisilla oli kolmas raajapari ylä- ja alaraajojen keskivälillä. Niiden silmät olivat lähekkäin, ihon tasalla; korvat korkealla, mutta enemmän sivuilla kuin marsilaisten korvat; kuono ja hampaat olivat hyvin samanlaiset kuin afrikkalaisella gorillalla. Niiden ulkomuodon kokonaisvaikutus ei ollut vastenmielinen vihreisiin marsilaisiin verrattuna.

Nuija heilahti parhaillaan kaaressa, joka olisi päättynyt ylöspäin kääntyneihin kasvoihini, kun tuhatjalkainen hirmu kiiti salamana ovesta suoraan teloittajani rintaan. Kiljaisten minua pidellyt apina hyppäsi ulos avoimesta ikkunasta, kun taas sen toveri jäi hirvittävään tappeluun, jossa oli kysymyksessä elämä ja kuolema, pelastajani kanssa, joka oli juuri minun vartijaotukseni, sillä koiraksi minä en voi nimittää niin kamalannäköistä eläintä.