Part 2

Suloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja nukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui lähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta kauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin valveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos olisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti kevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon vievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää katkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut jonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka minulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle.

Makasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion kulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli lakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni pitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan toivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus kaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle sattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti miellyttänyt.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni kertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla olevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa, tähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki minut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen aamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta.

Intiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen minua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi naama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa kaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden sivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui kunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta myöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin, sillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille.

Äkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian kun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat kauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan näkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa kallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa kajahtelivat _cañonissa_, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista.

Ääni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut tarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua mahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on suhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain vertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen jälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa, että jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien minuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria, sillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa.

Maata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa vastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon kuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea asema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta turvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen.

Useita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin olisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja minä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni oli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.

Myöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut luolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään ravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman toverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui juuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla varhain sijoittanut.

Siitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus -- kuoleman hiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina kajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin liikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni, jotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen hirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada kammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen ponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani liikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku paikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys, kuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää vasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin.

Juuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini samassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät tuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin ensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni äärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä pukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin syntymähetkelläni.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin kaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko todellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä en voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita vasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli nopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta, ja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en ainakaan ollut.

Äkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava ulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en ensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota.

Revolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin käsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen. Karbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli mennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani näytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä kimppuuni hiipiviä olioita.

En voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta ja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan ulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin nauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta elämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja soimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta arkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana tuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja selvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut vakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan luonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan muoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet.

Päätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn hengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui katseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia kasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta tehden ne haaveellisen kauneiksi.

Lännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin arizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret, kukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu, jäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot, kaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan luulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta, siksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa.

Näin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka kymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle maanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana taivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani sitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti -- se oli Mars, sodan Jumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan vastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä katsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi, viittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti rautapalasta.

Kaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni kutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus mittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni äärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä.

KOLMAS LUKU

Saapumiseni Marsiin

Kun aukaisin silmäni, olin loihditun kummallisessa ympäristössä. Tiesin, että olin Marsissa; en edes tehnyt mielessäni kysymystä, olinko valveilla ja täydessä järjessäni. En ollut unessa, nipistämiskoe oli nyt tarpeeton; sisäinen tietoisuus sanoi minulle, että olin Marsissa, yhtä varmasti kuin teidän järkenne sanoo teille, että olette maapallolla. Te ette sitä kysele, en minä liioin kysellyt. Huomasin makaavani kellahtavan, sammalmaisen kasviston muodostamalla alustalla, joka ulottui penikulmittani ympärilleni kaikkiin suuntiin. Olin syvässä, ympyrän muotoisessa notkelmassa, jonka reunoilla erotin matalia, epäsäännöllisiä kukkuloita.

Oli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään paahtaen alastonta ruumistani varsin kuumasti, ei kuitenkaan kuumemmin kuin Arizonan aavikoilla samanlaisissa oloissa. Siellä täällä pilkotti kvartsipitoinen kallio välkkyen auringon paisteessa; ja vähän matkan päässä vasemmalla, kenties satakunta metriä minusta, oli joku matala, muurin ympäröimä, vähän toista metriä korkea laitos. Vettä ei ollut näkyvissä, eikä liioin mitään muuta kasvullisuutta kuin sammalta, ja kun minua janotti kelpo lailla, päätin lähteä vähän tarkastamaan seutua.

Hypähtäessäni pystyyn sain kokea ensimmäisen hämmästykseni Marsissa, sillä sama ponnistus, joka maapallolla olisi auttanut minut jaloilleni, lennähdytti minut Marsissa ilmaan melkein kolmen metrin korkeuteen. Maahan putosin kuitenkin pehmeästi saamatta tuntuvampaa tärähdystä. Nyt alkoi sarja tavattoman hullunkurisia liikkeitä. Huomasin, että minun oli opeteltava uudelleen kävelemään alusta alkaen, sillä samat lihasponnistukset, jotka maapallolla oli tehtävä keveätä ja mukavaa käyntiä varten, tekivät Marsissa minulle ihmeellisiä kepposia.

Sensijaan että olisin astellut täysijärkisen ihmisen arvokkaaseen tapaan, oli kävelemisyrityksistäni tuloksena monenlaisia hyppyjä, ja joka askelella minä ponnahdin kolmen, neljän metrin korkeuteen ja joka toisen tai kolmannen askelen perästä lennähdin suulleni tai selälleni. Lihakseni, jotka olivat tottuneet Maan oloihin ja sopeutuneet Maan vetovoiman mukaisiksi, tekivät minulle kolttosia, koettaessani ensimmäistä kertaa liikkua Marsin pinnalla, jossa painovoima ja ilman paine ovat vähäisemmät.

Mutta olin päättänyt tarkastaa matalaa laitosta, joka oli ainoa näkyvissä oleva asutuksen merkki, ja niinpä keksinkin omalaatuisen suunnitelman turvautua alkeelliseen liikkumiskeinoon, ryömimiseen. Se kävi minulta varsin hyvin, ja pian olin päässyt laitoksen matalalle ympärysmuurille.

Minunpuoleisellani sivulla ei näkynyt ainoatakaan ovea eikä ikkunaa, mutta kun muuri oli vain alun toista metriä korkea, nousin varovasti seisomaan ja kurkistin muurin yli. Minua kohtasi kummallisin näky, mitä milloinkaan olen saanut katsella.

Laitoksen katto oli vahvaa, toistakymmentä senttimetriä paksua lasia, jonka alla oli useita satoja suuria, aivan pyöreitä, lumivalkoisia munia. Munat olivat kaikki jotakuinkin yhtä suuria, läpimitaltaan noin kolme neljännesmetriä.

Niistä oli viisi tai kuusi jo hautunut valmiiksi, ja kummalliset irvioliot, jotka istuivat niissä räpytellen silmiään auringon valossa, riittivät saattamaan minut epäilemään, olinko täydessä järjessäni. Ne olivat suurimmaksi osaksi päänä, ruumis oli pieni ja hintelä, kaula pitkä, ja jalkoja oli kuusi, tahi kuten myöhemmin sain tietää, kaksi jalkaa ja kaksi kättä sekä yksi välissä oleva raajapari, jota voitiin tarpeen mukaan käyttää joko jalkoina tai käsinä. Silmät olivat pään kupeilla, hieman keskikohdan yläpuolella, ja ne olivat niin ulkonevat, että ne voivat suuntautua sekä eteen- että taaksepäin ja lisäksi toisistaan riippumatta, joten nämä oudot eläimet saattoivat päätään kääntämättä katsoa mihin suuntaan hyvänsä, vieläpä kahteen suuntaan samalla kertaa.

Korvat, jotka olivat vähän silmien yläpuolella ja lähempänä toisiaan, muistuttivat pieniä, kuppimaisia tuntosarvia ja ulkonivat näillä nuorilla olioilla vain pari sentimetriä. Nenää edusti pitkittäinen rako keskellä kasvoja, suun ja korvien puolivälissä.

Iho oli karvaton, väriltään kellahtavan vihreä. Täysikasvuisilla tämä väri, kuten varsin pian sain nähdä, tummenee olivinvihreäksi ja on miehillä tummempi kuin naisilla. Myöskään ei täysikasvuisilla pää ole niin suhteeton ruumiiseen verrattuna kuin keskenkasvuisilla.

Silmän iris on veripunainen kuten albino-muodoilla, kun taas silmäterä on tumma. Itse silmämuna on hyvin valkoinen, samoin kuin myöskin hampaat. Viimemainitut antavat villin leiman muutenkin pelkoa ja kauhua herättävälle ulkomuodolle, sillä alaleuan torahampaat ulottuvat teräväkärkisinä kaarina suunnilleen niille kohdin, missä maapallolla elävien ihmisten silmät sijaitsevat. Hampaiden valkea väri ei ole samanlainen kuin norsunluun, vaan mitä lumihohtoisimman ja kiiltävimmän posliinin. Olivinvärisen ihon muodostamaa tummaa taustaa vastaan näkyvät kulmahampaat hyvin silmäänpistävästi ja näyttävät erittäin peloittavilta aseilta.

Useimmat näistä yksityiskohdista huomasin vasta myöhemmin, sillä sain vain vähän aikaa tutkiakseni noita outoja ihmeolioita. Olin nähnyt, että munat olivat haudottavina, ja seisoessani tarkaten, kun pienet, kammottavan näköiset hirviöt murtautuivat kuoristaan, en huomannut parinkymmenen täysikasvuisen marsilaisen saapumista takaapäin.

Heidän askeleensa eivät kuuluneet ollenkaan, koska he tulivat pitkin pehmeätä sammalta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, lukuunottamatta jäisiä napaseutuja sekä siellä täällä olevia viljeltyjä alueita, ja he olisivat helposti saaneet minut vangiksi, mutta heillä oli paljoa tuhoisammat aikomukset. Minua varoitti ensimmäisen sotilaan varustusten kalahdus.

Henkeni riippui hiuskarvasta, ja usein olen ihmetellyt, että selviydyin niin helposti. Jollei joukon johtajan pyssy olisi heilahtanut kannattimessaan ja sattunut pitkän metallikärkisen keihään nuppiin, olisin vetänyt viimeisen henkäykseni aavistamattakaan, että kuolema oli lähelläni. Mutta tämä pieni ääni sai minut käännähtämään, ja minua uhkasi, tuskin kolmen metrin päässä rinnastani, tavattoman pitkän keihään kärki. Keihäs oli lähemmä kymmenen metrin pituinen, sen kärki välkkyvää metallia, ja sitä ojensi äsken tarkastelemieni pienten paholaisten! suurennettu, ratsastava jäljennös.

Mutta kuinka hentoja ja vaarattomia nuo pienet oliot olivatkaan verrattuina tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan, vihaa, kostoa ja kuolemaa uhkuvaan ilmestykseen! Mies -- sillä niin lienee minun häntä nimitettävä -- oli hyvinkin neljä ja puoli metriä pitkä ja olisi, maapallolla mitattuna, painanut loppupuolelle toista sataa kiloa. Hän istui ratsunsa selässä samalla tavoin kuin me hevostemme, puristaen eläimen kupeita alaraajoillaan. Molempien oikeiden käsien kannattama, kauhea keihäs oli tanassa ratsun kupeella. Kummankin vasemman käsivartensa hän oli ojentanut sivulle tasapainon säilyttämistä varten, sillä hänellä ei ollut suitsia eikä minkäänlaisia muitakaan ohjausvehkeitä hoidettavanaan.

Entä hänen ratsunsa sitten! Kuinka voisinkaan kuvailla sitä ihmiskielellä! Se oli kolmen metrin korkuinen lapojen kohdalta; kummallakin kupeella sillä oli neljä jalkaa; leveä, litteä häntä, joka oli leveämpi päästä kuin juuresta ja jota eläin juostessaan piti ojossa; ammottava kita, joka ulottui halki pään turvasta pitkään, tukevaan niskaan saakka.

Samoin kuin isäntä oli ratsukin aivan karvaton, mutta sen iho oli tumman saven värinen sekä tavattoman sileä ja kiiltävä. Vatsa oli valkoinen, ja jalkojen värissä oli monta vivahdusta lapojen ja lautasten savenväristä jalkaterien kirkkaaseen keltaiseen. Itse jalkaterät olivat paksuanturaiset ja kaviottomat, mikä seikka osaltaan selitti ratsastajien äänetöntä saapumista. Raajojen kynnettömyys on muuten niiden suuren lukumäärän ohessa Marsin eläinkunnan luonteenomaisia piirteitä. Vain kehittyneimmällä ihmisrodulla ja eräällä toisella eläimellä, ainoalla Marsissa olevalla nisäkkäällä, on hyvin muodostuneet kynnet, ja kaviollisia eläimiä ei siellä ole ollenkaan. Tämän ensimmäisen kummituksen takana oli rivissä yhdeksäntoista muuta otusta, jotka olivat joka suhteessa hänen kaltaisiaan, mutta joilla kuitenkin, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli kullakin omat erikoiset yksilölliset piirteensä, samoin kuin ei meidänkään keskuudessamme ole kahta aivan samanlaista, vaikkakin olemme kaikki kuin samaan kaavaan valetut. Tämä kuva tahi paremminkin aineellistunut painajainen, jota olen tässä pilkallisesti kuvannut, herätti minussa hyvin äkillisen kauhun tunteen, kun käännyin ympäri ja näin sen vastassani.

Aseettomana ja alastomana täytyi minun, totellen luonnon ensimmäistä lakia, turvautua ainoaan mahdolliseen keinoon selviytyäkseni pulasta, laittautua pois uhkaavan keihään kärjen läheisyydestä. Senvuoksi tein hyvin maapallon olojen mukaisen ja samalla kertaa yli-inhimillisen hyppäyksen päästäkseni marsilaisten hautomalaitoksena pitämäni rakennuksen katolle.

Ponnistukseni tulos ällistytti minua yhtä paljon, kuin se näytti hämmästyttävän marsilaisia sotilaita, sillä minä lensin lähes kymmenen metrin korkeudelle ilmaan, pudoten maahan noin kolmenkymmenen metrin päähän vainoojistani laitoksen vastakkaiselle puolelle.

Vahingoittumatta tupsahdin kevyesti pehmeään sammalikkoon ja käännyttyäni katsomaan näin viholliseni rivissä pitkin heidänpuolisensa muurin kuvetta. Toiset heistä katselivat minua kasvoissaan ilme, jonka myöhemmin huomasin johtuvan tavattomasta ihmettelystä, toiset taas tarkastelivat poikasia ollen ilmeisesti hyvillään, etten ollut niitä vahingoittanut.

He haastelivat matalaäänisesti keskenään samalla viittoillen käsillään ja osoitellen minua. Todettuaan, etten ollut tehnyt pahaa pienille marsilaisille ja että olin aseeton, he nähtävästi katselivat minua hieman suopeammin silmin. Mutta, kuten myöhemmin sain tietää, eniten vaikutti edukseni äskeinen hyppynäytteeni.

Marsilaiset ovat tosin tavattoman kookkaita, mutta heidän luunsa ovat suuria ja lihakset vain voitettavana olevan painovoiman mukaiset. Niinpä heidän ketteryytensä ja voimansa ovatkin painoon katsoen verrattomasti paljon vähäisemmät kuin Maan asukkaan, ja epäilenpä, jaksaisiko joku heistä, jos hänet äkkiä siirrettäisiin maapallolle, kohottaa omaa painoansa maan pinnasta; uskonpa totisesti, ettei hän kykenisi sitä tekemään.

Äskeinen hyppyni olikin Marsissa niin ollen yhtä ihmeellinen, kuin se olisi ollut maapallollakin, ja sensijaan että marsilaiset olisivat halunneet tuhota minut, he nyt pitävät minua eriskummaisena otuksena, joka olisi saatava kiinni näytettäväksi muille heikäläisille.

Sillä hengähdysajalla, jonka odottamaton ripeyteni oli minulle antanut, ehdin harkita lähimmän tulevaisuuden suunnitelmia ja tarkata sotilaiden ulkonäköä yksityiskohtaisemmin, sillä mielessäni en voinut erottaa näitä niistä sotilaista, jotka vasta edellisenä päivänä olivat ajaneet minua takaa.

Panin merkille, että heillä jokaisella oli jo kuvaamani pitkän keihään lisäksi vielä runsaasti muitakin aseita. Siihen, että päätin luopua ajattelemasta pakenemista, vaikutti ratkaisevasti eräänlainen pyssyn tapainen ase, jonka jostakin selittämättömästä syystä tunsin olevan hyvin tehoisan heidän käsissään.

Pyssyjen piippu oli valkoista metallia ja perä, kuten myöhemmin sain tietää, erästä hyvin keveätä ja lujaa, Marsissa kasvavaa ja siellä suuressa arvossa pidettyä, meille, Maan asukkaille, täysin tuntematonta puulajia. Piipun metalli on pääasiallisesti aluminiumin ja teräksen sekoitusta, jonka he ovat oppineet karkaisemaan paljoa kovemmaksi kuin meidän tuntemamme teräs. Pyssyjen paino on verrattain vähäinen, ja kun he käyttävät läpimitaltaan pieniä, räjähtäviä radiumkuulia ja pyssynpiippu on pitkä, niin nämä aseet ovat peräti tuhoisia sellaisillakin ampumamatkoilla, joita Maassa ei voida ajatellakaan. Näiden pyssyjen teoreettinen tehoisa kantomatka on neljäsataa viisikymmentä kilometriä, mutta tosioloissa eivät marsilaiset, silloinkaan kun heillä on apunaan tähystäjät langattomine lennättimineen, kykene ampumaan kauempaa kuin hieman yli kolmensadan kilometrin päästä.

Mutta tämäkin on varsin riittävä etäisyys herättämään minussa suurta kunnioitusta marsilaisten tuliaseita kohtaan, ja jonkunlainen kaukoaavistus minua varmaankin silloin varoitti koettamasta päästä selkeässä päivänvalossa pakoon kahdenkymmenen tällaisen surmaa syöksevän koneen suun edestä.

Marsilaiset keskustelivat hetkisen. Sitten he kääntyivät ympäri ja ratsastivat samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, jättäen joukostaan yhden laitoksen luokse. Edettyään lähes kaksisataa metriä he pysähtyivät, käänsivät ratsunsa meihin päin ja jäivät odottaen katsomaan jälkeenjääneen puuhia.

Tämä oli sama otus, jonka keihäs oli ollut niin vähällä lävistää minut, ja hän oli ilmeisesti joukkueen johtaja, sillä olin huomannut toisten poistuneen nykyisille paikoilleen hänen määräyksestään. Joukkueensa pysähdyttyä hän laskeutui ratsunsa selästä, heitti pois keihäänsä sekä lyhyet aseensa ja tuli hautomalaitoksen nurkkauksen ympäri minua kohti aivan aseettomana, kuten minäkin olin, yllänsä vain päähän, raajoihin ja rintaan kiinnitetyt koristukset.

Saavuttuaan noin viidentoista metrin päähän minusta hän irroitti valtavan suuren metallisen rannerenkaan ja ojentaen sitä minua kohti avoimessa kädessään puhutteli minua selvällä, sointuvalla äänellä, mutta sellaisella kielellä, jota -- sitä lienee tarpeeton sanoa -- en ymmärtänyt. Sitten hän keskeytti puheensa ikäänkuin odottaen minulta vastausta, heristäen tuntosarven tapaisia korviaan ja kääntäen oudonnäköiset silmänsä entistäkin enemmän minuun päin.

Hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, ja minä päätin puolestani puhua jonkun verran, sillä olin arvannut, että hänen tarkoituksenaan oli rauhan hierominen. Aseista luopuminen ja joukkueen lähettäminen kauemmaksi ennen hänen lähtöään minua kohti olisi ollut rauhallisten aikeiden merkkinä joka paikassa Maassa; miksipä siis ei myöskin Marsissa!

Panin käden sydämelleni ja tein marsilaiselle syvän kumarruksen, selittäen, että vaikkakaan en ymmärtänyt hänen kieltään, hänen eleensä lupasivat rauhaa ja ystävyyttä, jota sydämeni sillä hetkellä eniten kaipasikin. Luonnollisesti olisi ollut samantekevää, vaikka puheeni kaikkine kauniine sanontatapoineen olisi ollut pelkkää puron lorinaa, mutta hän ymmärsi liikkeen, jonka puhuessani tein.

Ojentaen käteni häntä kohti astuin eteenpäin ja otin rannerenkaan hänen avoimelta kämmeneltään, kiinnittäen sen käsivarteeni kyynärpään yläpuolelle, sekä pysähdyin hymyillen odottamaan. Hänen leveä suunsa virnisti vastaushymyyn, ja tarttuen toisella väliraajallaan käsikoukkuuni hän kääntyi ympäri, ja me lähdimme astelemaan hänen ratsuansa kohti. Samalla hän antoi seuralaisilleen lähestymismerkin. Nämä ryntäsivät meitä kohti hurjaa vauhtia, mutta hän hillitsi heitä viittauksella. Hän nähtävästi pelkäsi, että jos minä uudelleen toden perästä pelästyisin, saattaisin hypätä pois koko seudulta.