Part 17

Dejah Thoris, minä ja muut kuningasperheen jäsenet olimme kokoontuneet alavaan puutarhaan yhdelle palatsin pihoista. Puhelimme hiljaa, milloin jotakin sanoimme, sillä julman kuoleman kaamea varjo hiipi ympärillämme. Yksin Woolakin näytti tuntevan meitä uhkaavan onnettomuuden suuruuden, sillä se painautui lujasti Dejah Thorisiin ja minuun, vinkuen surkeasti.

Dejah Thorisin pyynnöstä oli pieni hautomalaitos tuotu palatsimme katolta tänne, ja hän istui tuijottaen haaveksivasti pieneen, vielä tuntemattomaan olentoon, jota hän -- ei nyt saisikaan nähdä.

Kun hengitys kävi hyvin vaikeaksi, nousi Tardos Mors sanoen:

"Sanokaamme jäähyväiset toisillemme. Barsoomin suuruuden päivät ovat menneet. Huomispäivän aurinko katselee kuollutta maailmaa, jonka täytyy aikojen loppuun saakka kiitää avaruudessa menetettyään asukkaittensa muistonkin. Loppu on tullut."

Hän kumartui suutelemaan perheensä naisia ja laski vankan kätensä miesten olkapäille.

Kun surumielin käännyin poispäin hänestä, sattui katseeni Dejah Thorisiin. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän näytti kuolleelta. Huudahtaen hypähdin hänen luokseen ja nostin hänet syliini.

Hän aukaisi silmänsä katsoen minua.

"Suutele minua, John Carter", hän mumisi. "Rakastan sinua! Rakastan sinua! On julmaa, että meidät riistetään toisiltamme, juuri kun elämä hymyili meille niin täynnä rakkautta ja onnea."

Kun painoin hänen rakkaat huulensa omiani vasten, heräsi minussa entinen tunne sortumattomasta voimasta ja kyvystä. Virginialainen sotilasveri alkoi taaskin sykkiä suonissani.

"Niin ei saa käydä, prinsessani!" huudahdin. "On, täytyy olla, joku keino, ja John Carter, joka rakkaudesta sinuun on taistellen raivannut itselleen tien oudon maailman lävitse, keksii sen."

Juuri kun olin tämän sanonut, hiipi tajuisen muistini kynnykselle yhdeksän aikoja sitten unohdetun äänen muodostama sarja. Kuin salama pimeydessä selvisi niiden koko merkitys minulle -- ilmatehtaan kolmen suuren oven avain!

Kääntyen äkkiä Tardos Morsiin päin ja pidellen vielä kuolevaa rakkaintani sylissäni huusin:

"Lentokone, jeddak! Nopeasti! Käske viedä nopein koneesi palatsin katolle. Voin vieläkin pelastaa Barsoomin."

Hän ei tuhlannut aikaa kysymyksiin, ja samalla hetkellä kiiruhti eräs sotilas lähimmälle telakalle. Vaikka ilma olikin telakan katolla ohutta, melkeinpä olematonta, onnistui heidän kuitenkin tuoda sieltä nopein yhden miehen lentokone, jonka Barsoomin nero milloinkaan oli rakentanut.

Suudeltuani Dejah Thorisia ainakin kymmenen kertaa ja käskettyäni Woolan, joka olisi tahtonut seurata minua, jäädä hänen suojakseen, syöksyin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin ennenkin ylöspäin palatsin korkeita portaita ja seuraavalla hetkellä kiidin sitä paikkaa kohti, johon koko Barsoomin toiveet keskittyivät.

Minun oli lennettävä alhaalla saadakseni tarpeeksi ilmaa hengittääkseni, mutta kun ohjasin suoraa päätä erään kuivuneen meren ylitse, ei minun tarvinnut pysytellä kuin joitakuita metrejä maan yläpuolella.

Annoin koneelleni hirvittävän vauhdin, sillä minun oli lennettävä kilpaa ajan ja kuoleman kanssa. Näin aina edessäni Dejah Thorisin kasvot. Kun palatsin puutarhasta poistuessani viimeisen kerran käännyin häntä katsomaan, näin hänen horjuvan ja sitten vaipuvan pienen hautomakoneen viereen. Tiesin hyvin, että häntä oli kohdannut viimeinen pyörtymys, joka päättyisi kuolemaan, jollei ilmaa saataisi lisää. Annoin senvuoksi kaiken varovaisuuden mennä menojaan, heitin lentokoneestani maahan kaiken muun paitsi konetta ja kompassia, jopa omat merkkinikin, ja maaten pitkälläni koneeni kannella, toinen käsi ohjausrattaassa, toisen painaessa vauhtivipua viimeiseen pykälään, halkaisin kuolevan Marsin ohutta ilmaa nopeasti kuin meteori.

Tuntia ennen pimeän tuloa kohosivat ilmatehtaan jykevät muurit äkkiä eteeni ja kauheasti tärähtäen laskeuduin maahan pienen oven eteen, joka erotti kokonaisen kiertotähden asukkaat elämän kipunasta.

Oven vieressä oli puuhannut suuri joukko miehiä koettaen murtaa aukkoa seinään, mutta he olivat saaneet vain tuskin näkyviä jälkiä piikivimäiseen pintaan, ja useimmat heistä lepäsivät nyt viimeistä untaan, josta ei edes ilmakaan heitä herättäisi.

Täällä tuntuivat olosuhteet olevan vielä paljoa huonommat kuin Heliumissa, ja hengittäminen oli perin työlästä. Joitakuita miehiä oli vielä tajussaan, ja yhdelle heistä puhuin.

"Jos minä saan nuo ovet auki, niin onko täällä joku, joka osaa panna koneet käyntiin?" kysyin.

"Minä osaan", hän vastasi, "jos avaat nopeasti. Kestän enää vain muutamia silmänräpäyksiä. Mutta se on hyödytöntä; valvojat ovat molemmat kuolleet, eikä Barsoomilla kukaan muu tunne noiden hirveiden lukkojen salaisuutta. Kolme päivää ovat ihmiset mielipuolina pelosta tunkeilleet oven ympärillä turhaan koettaen selvittää salaisuutta."

Minulla ei ollut aika puheihin; olin jo hyvin heikko ja vain vaivoin kykenin hallitsemaan ajatuksiani.

Mutta vaipuneena polvilleni ponnistin viimeiset voimani ja lähetin tuntemani yhdeksän ajatusaaltoa edessäni olevaa kammottavaa rakennusta kohti. Marsilainen oli ryöminyt viereeni ja katseli tuijottavin silmin edessämme olevaa ovea, jonka aukeamista odotimme kuoleman hiljaisuuden vallitessa.

Hitaasti peräytyi valtava ovi tieltämme. Koetin nousta ja astua eteenpäin, mutta olin liian heikko.

"Eteenpäin!" huusin toverilleni. "Ja jos pääset pumppuhuoneeseen, niin pane kaikki pumput käyntiin! Vain siten voi Barsoomissa vielä huomenna olla elämää!"

Maaten paikallani aukaisin toisen oven ja sitten kolmannen. Näin Barsoomin ainoan toivon ryömivän nelin kontin viimeisestä oviaukosta, kun vaivuin tajuttomana maahan.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Arizonalaisessa luolassa

Ympärilläni oli pimeätä, kun aukaisin taaskin silmäni. Ruumistani verhosivat kummalliset, jäykät vaatteet, jotka rasahdellen raukesivat pölyksi, kun nousin istumaan.

Tunnustelin ruumistani päästä jalkoihin saakka, ja ylt'yleensä olin pukimissa, vaikkakin, vaipuessani pyörryksiin pienen oven edessä, olin ollut alasti. Edessäni olevasta rosoisesta aukosta näin palasen kuutamoista taivasta.

Tunnustellessani itseäni sattuivat käteni taskuihin ja yhdessä niistä oli pieni nippu öljyttyyn paperiin käärittyjä tulitikkuja. Raapaisin tulta, ja tikun himmeässä valossa näin suuren luolan, jonka perällä huomasin omituisen, liikkumattoman olennon istumassa kumarassa pienellä penkillä. Kun menin olennon luokse, näin että se oli pieni, vanha, kuollut ja muumioitunut akka, jolla oli pitkä, musta tukka. Muumio oli kumarruksissa pienen puuhiilipolttimon yli, jonka päällä oli pyöreä, kuparinen astia. Astiassa oli vähän vihertävää pulveria.

Akan takana oli katosta riippuvien raakanahkaisten hihnojen varassa koko luolan poikki ulottuva rivi ihmisenluurankoja. Niitä kannattavasta hihnasta lähti toinen pienen akan käteen. Kun kosketin hihnaa, heiluivat luurangot synnyttäen äänen, joka muistutti kuivaneiden lehtien kahinaa.

Näky oli hyvin kamala, luonnottoman kaamea, ja kiiruhdin ulkoilmaan, ollen iloinen päästessäni pois niin hirveästä paikasta.

Mutta se, mitä näin astuessani luolasta sen edustalla olevalle kapealle ulkonemalle, sai minut jähmettymään säikähdyksestä.

Katseeni kohtasi uuden taivaan, uuden maiseman. Kaukaiset, hopealta välkkyvät vuoret, melkein liikkumattomana taivaalla kumottava kuu, allani oleva kaktuksia kasvava laakso, mikään se ei ollut Marsia. Saatoin tuskin uskoa silmiäni, mutta vähitellen selkeni minulle totuus -- katselin Arizonaa samalta ulkonemalta, jolta kymmenen vuotta sitten olin kaivaten katsellut Marsia.

Puristaen päätäni käsillä käännyin murtunein mielin ja suru sydämessä, lähtien astelemaan luolasta vievää polkua alaspäin.

Pääni päällä loisti Marsin punainen silmä, säilyttäen suuret salaisuutensa, runsaasti seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.

Pääsikö marsilainen pumppuhuoneeseen? Saivatko tuon kaukaisen tähden asukkaat elämää antavaa ilmaa kyllin ajoissa pysyäkseen hengissä? Oliko Dejah Thorisini hengissä vai viruuko hänen ihana ruumiinsa kylmänä pienen kultaisen hautomakoneen vieressä Heliumin jeddakin Tardos Morsin palatsin sisäpihalla olevassa puutarhassa?

Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut vastausta kysymyksiini. Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut, että minut otettaisiin takaisin menetetyn rakkauteni maailmaan. Tahtoisin mieluummin maata kuolleena rakkaimpani vieressä kuin elää Maassa miljoonien hirvittävien penikulmien päässä hänestä.

Vanha kaivos, jonka löysin koskemattomana, on tehnyt minut satumaisen rikkaaksi. Mutta mitä välitän rikkaudesta!

Kun istun nyt illalla pienessä työhuoneessani, josta näkee Hudson-virralle, on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta siitä ajasta, jolloin ensi kerran aukaisin silmäni Marsissa.

Pöytäni vieressä olevasta pienestä ikkunasta näen sen välkkyvän taivaalla, ja tänä yönä se näyttää taaskin kutsuvan minua niin, kuin se ei milloinkaan ole kutsunut tuon pitkän kuoleman yön jälkeen. Minusta tuntuu, että hirvittävän avaruuskuilun ylitse voin nähdä tummatukkaisen, kauniin naisen seisovan palatsin puutarhassa ja hänen vierellään pienen pojan, joka kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kun hän osoittaa taivaalle toista kiertotähteä, Maata, kohti. Ja heidän jalkojensa juuressa on pelottavan suuri, kammottavan näköinen otus, jolla on kultainen sydän.

Uskon, että he odottavat minua, ja joku ääni sanoo minulle, että pian saan tietää.

* * * * *

John Carterin merkillisiä seikkailuja kuvailee edelleen romaani

MARSIN JUMALAT.

Taaskin on hän joutunut tuon kummallisen taivaankappaleen kamaralle seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päähän Maasta. Kuinka hän voittaa takaisin vaimonsa ja poikansa, taistelee suuria valkoisia apinoita ja "kasvimiehiä" vastaan, ja uhmaa itse Issusta, kauheaa Kuoleman jumalatarta, jota kaikki Mars palvoo, sellaisia jännittäviä vaiheita esittää tämä toinen huimasävyinen kertoelma.