Part 16

Tyrkkäsin Sab Thanin suin päin alas korokkeelta ja vedin Dejah Thorisin kupeelleni. Valtaistuimen takana oli kapea oviaukko, jossa nyt seisoi Than Kosis paljastettu miekka kädessään. Heti oli ottelu välillämme käynnissä, enkä saanutkaan huonoa vastustajaa.

Taistellessamme laajalla korokkeella näin Sab Thanin syöksyvän portaita ylös auttamaan isäänsä, mutta kun hän nosti kätensä iskeäkseen, juoksi Dejah Thoris hänen eteensä, ja sitten sattui miekkani maaliinsa, tehden Sab Thanista Zodangan jeddakin. Kun hänen isänsä vaipui kuoliaana lattialle, riistäytyi uusi jeddak irti Dejah Thorisin otteesta, ja vielä kerran jouduimme vastakkain, Minun täytyi ankarasti puolustautua, mutta samalla varoa surmaamasta Sab Thania ja siten murskaamasta kaikkia toiveita saada rakastamani nainen omakseni. Miekkani heilui salamannopeasti torjuessani vastustajien iskuja ja pistoja. Kahdelta olin iskenyt aseet pois ja yksi virui lattialla, kun hallitsijan avuksi ja entisen kuolemaa kostamaan riensi lukuisia muita.

Heidän hyökätessään luoksemme kuului huutoja: "Nainen! Nainen! Surmatkaa hänet! Hän on koko juonen takana. Surmatkaa hänet! Kuolema hänelle!"

Käskin Dejah Thorisin pysytellä takanani ja ponnistelin päästäkseni valtaistuimen toisella puolella olevalle pienelle oviaukolle, mutta upseerit huomasivat aikomukseni ja kolme heistä juoksi taakseni estäen minua pääsemästä sellaiseen asemaan, jossa olisin voinut suojelle Dejah Thorisia kokonaista miekkailija-armeijaa vastaan.

Tharkilaisilla oli huoneen keskustassa tiukat paikat, ja minä aloin ymmärtää, että vain ihme saattaisi pelastaa Dejah Thorisin ja minut, kun näin Tars Tarkasin rotevan vartalon häntä ympäröivien kääpiöiden keskeltä. Valtaisen miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella hän kaatoi tusinan vastustajiaan ja raivasi itselleen tietä, kunnes hän seuraavalla hetkellä seisoi korokkeella vieressäni, levittäen hävitystä ja kuolemaa oikealle ja vasemmalle.

Zodangalaisten urhoollisuus oli ihmeteltävä; ei yksikään heistä koettanut paeta, ja taistelu päättyi vasta sitten, kun suuressa salissa paitsi Dejah Thorisia ja minua oli elossa vain tharkilaisia.

Sab Than virui kuolleena isänsä vieressä, ja Zodangan ylimystön ja upseeriston parhaat jäsenet peittivät verisen teurastussalin lattian.

Taistelun päätyttyä ajattelin ensimmäiseksi Kantos Kania. Jätin Dejah Thorisin Tars Tarkasin hoiviin ja kiiruhdin kahdentoista sotilaan etunenässä palatsin alla oleviin vankiluoliin. Vartijat olivat kaikki taistelun aikana kiiruhtaneet valtaistuinsaliin, joten emme sokkeloisissa vankilakäytävissä kohdanneet ensinkään vastarintaa.

Jokaisessa uudessa käytävässä ja osastossa huusin Kantos Kania ja kuulin vihdoin heikon vastauksen. Äänen ohjaamina löysimme hänet pian virumassa avuttomana pimeässä onkalossa.

Hän oli kovin mielissään nähdessään minut ja kuullessaan, mitä merkitsi taistelu, josta oli heikkoja ääniä kuulunut hänenkin koppiinsa. Hän kertoi, että hänet oli lentopatrulli vanginnut, ennenkuin hän ehti palatsin korkealle tornille, joten hän ei ollut edes nähnyt Sab Thania.

Pian huomasimme, että olisi turhaa koettaa murtaa hänen koppinsa telkeitä ja hänen kahleitaan, joten hänen kehoituksestaan riensimme takaisin saliin tarkastamaan ruumiita, löytääksemme lukkojen avaimet.

Ensimmäisten tarkastamieni joukosta löysin onneksi hänen vartijansa, ja pian oli Kantos Kan luonamme valtaistuinsalissa.

Ankaraa ammuntaa, johon sekaantui kiljahduksia ja huutoja, kuului kaupungin kaduilta, ja Tars Tarkas lähti pian johtamaan siellä käytävää taistelua. Kantos Kan meni hänen oppaakseen, vihreiden sotilaiden ryhtyessä perinpohjin tarkastamaan palatsia löytääkseen siellä mahdollisesti vielä olevat zodangalaiset ja kootakseen saalista. Dejah Thoris ja minä jäimme kahden.

Hän oli vaipunut toiselle kultaiselle valtaistuimelle, ja kun käännyin häneen päin, tervehti hän minua heikosti hymyillen.

"Onko milloinkaan ennen ollut tuollaista miestä!" hän huudahti. "Tiedän, ettei Barsoomissa ole ennen nähty sinun kaltaistasi. Saattaisivatko kaikki Maan miehet olla sinun laisiasi? Yksin, muukalaisena, vainottuna, uhattuna, takaa-ajettuna olet muutamissa lyhyissä kuukausissa tehnyt, mihin koko Barsoomin historian aikana kukaan ei ole kyennyt: liittänyt merenpohjien villit heimot yhteen ja saattanut heidät taistelemaan punaisen marsilaiskansan liittolaisina."

"Vastaus on helppo, Dejah Thoris", selitin hymyillen. "Sen suorittaja en ole minä, vaan rakkaus -- rakkaus Dejah Thorisiin --- voima, joka kykenee saamaan aikaan suurempiakin ihmeitä kuin nyt näkemäsi."

Kaunis puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän vastasi:

"Nyt saat sen sanoa, John Carter, ja minä saan kuunnella, sillä olen vapaa."

"Ja minulla on paljoa enemmän sanottavaa, ennenkuin se taaskin on myöhäistä", huomautin. "Olen tehnyt elämäni aikana monia omituisia tekoja, joita viisaammat miehet eivät olisi tohtineet, mutta en hurjimmissa unissanikaan ole toivonut voittavani Dejah Thorisia omakseni -- sillä en milloinkaan ollut uneksinut, että koko avaruudessa olisi sellaista naista kuin Heliumin prinsessa. Se, että olet prinsessa, ei minua hämmästytä, mutta se, että olet juuri sinä, saa minut epäilemään järkeäni, kun pyysin sinua, prinsessani, tulemaan omakseni."

"Sellaisen miehen ei tarvitse empiä, joka tietää vastauksen niin hyvin jo ennenkuin kysymys on tehtykään", vastasi hän nousten seisomaan ja laskien rakkaat kätensä olkapäilleni, ja silloin otin hänet syliini ja suutelin häntä.

Ja keskellä rajun taistelun myllertämää kaupunkia, sodan melskeessä, kuoleman ja hävityksen niittäessä uhrejaan Heliumin prinsessa Dejah Thoris, sodan jumalan Marsin oikea tytär, lupautui virginialaisen herrasmiehen John Carterin puolisoksi.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Verilöylyn kautta riemuun

Vähän ajan kuluttua saapuivat Tars Tarkas ja Kantos Kan ilmoittaen, että Zodanga oli täydellisesti kukistettu. Sen sotajoukot oli kaikki tuhottu tai otettu vangiksi, eikä vastustusta tarvinnut enää pelätä kaupungin sisäpuolelta. Useita taistelulaivoja oli päässyt pakenemaan, mutta tuhansia sota- ja kauppa-aluksia oli tharkilaisten sotilaiden hallussa.

Pienemmät heimot olivat alkaneet ryöstää ja riidellä keskenään, jonkavuoksi päätimme koota sotilaista niin paljon kuin voisimme, miehittää zodangalaisilla sotavangeilla mahdollisimman monta laivaa ja lähteä Heliumia kohti, tuhlaamatta enempää aikaa.

Neljän tunnin kuluttua lähdimme telakkarakennusten katoilta purjehtimaan sadan viidenkymmenen taistelulaivan suuruisella laivastolla, jossa oli lähes satatuhatta vihreätä sotilasta ja jota seurasi kuljetuslaivasto, tuoden thoatimme.

Taaksemme jäi kukistunut kaupunki noin neljänkymmenentuhannen pienempiin heimoihin kuuluvan hurjan ja armottoman sotilaan käsiin. He ryöstivät, murhasivat ja tappelivat keskenään. Ainakin sataan eri kohtaan he olivat sytyttäneet tulipalon, ja sakeita savupatsaita kohosi ilmoille ikäänkuin peittämään taivaan silmiltä alhaalla olevaa kammottavaa näkyä.

Iltapäivän puolivälissä ilmestyivät Heliumin tulipunainen ja keltainen torni näkyviimme, ja kohta sen jälkeen nousi piirittäjien leiristä suuri laivasto zodangalaisten taistelulaivoja, purjehtien meitä kohti.

Jokaisessa suuressa aluksessamme liehuivat keulasta perään ulottuvat Heliumin liput, mutta zodangalaiset eivät tarvinneet tätä merkkiä tietääkseen, että olimme vihollisia, sillä vihreät sotilaamme olivat alottaneet tulen heitä vastaan melkein heti heidän noustuaan maasta. Kaamean tarkasti tähdäten he lähettivät hyökkäävään laivastoon yhteislaukauksen toisensa jälkeen.

Kun Heliumin kaksoiskaupungissa huomattiin, että olimme ystäviä, lähetettiin sieltä satoja aluksia avuksemme, ja sitten alkoi ensimmäinen näkemäni todellinen ilmataistelu.

Vihreitä sotilaitamme kuljettavat aluksemme pidettiin risteilemässä Heliumin ja Zodangan taistelevien laivastojen yläpuolella, sillä niiden tykkipatterit olivat hyödyttömiä tharkilaisten käsissä, jotka eivät osanneet käyttää laivatykkejä, koska heillä ei itsellään ollut laivastoa. Mutta heidän pienet pyssynsä olivat hyvin tehokkaita, ja taistelun tulokseen vaikuttivat tharkilaiset hyvin suuresti, jollei kokonaan ratkaisevasti.

Aluksi molemmat laivastot risteilivät yhtä korkealla, lähettäen toisilleen yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Yksi zodangalaisten valtavan suuri taistelulaiva sai leveän aukon runkoonsa; se heilahti, kääntyi nurin ja miehistön pienet ruumiit putosivat sätkytellen ja tempoillen maahan, joka oli kolmesataa metriä alempana; hirvittävää vauhtia alus sitten putosi miesten jälkeen, hautautuen melkein täydelleen muinaisen merenpohjan pehmeään saveen.

Heliumilaiset päästivät rajun riemuhuudon ja entistä hurjemmin he ahdistivat zodangalaisten laivastoa. Nokkelalla liikkeellä kaksi heliumilaista alusta pääsi vastustajien yläpuolelle, syytäen sieltä näiden niskaan tulvanaan räjähdyspommeja alusten pohjassa olevista pattereista.

Toisen toisensa jälkeen onnistui sitten Heliumin taistelulaivain kohota zodangalaisten yläpuolelle, ja lyhyessä ajassa oli useita piirittäjien aluksia auttamattomasti hylkyinä, ajautuen suuremman Heliumin korkeata tulipunaista tornia kohti. Monet laivat koettivat paeta, mutta heti oli niiden jokaisen ympärillä tuhansia pieniä yhden miehen lentokoneita ja yläpuolella valtava laivahirviö laskien hyökkäysjoukkoja zodangalaisten aluksen kannelle.

Vähän enemmän kuin tunti senjälkeen, kun voittoisat zodangalaiset olivat kohonneet leiristään ilmoille meitä vastaan, oli taistelu päättynyt ja voitettujen zodangalaisten jälelläolevat laivat ohjattiin Heliumin kaupunkeja kohti valtausmiehistöjen hoitamina.

Näiden lentohirviöiden antautumisessa oli tavattoman järkyttävänä puolena se, että vuosisatoja vanhan tavan mukaan oli voitetun aluksen komentajan antautumisen merkiksi vapaaehtoisesti hypättävä maahan. Toinen toisensa jälkeen nämä urhoolliset miehet hyppäsivät valtavien alustensa korkealle kohoavista keuloista kamalaan kuolemaan, pitäen viirejään korkealla päänsä päällä.

Vasta sitten kun koko laivaston komentaja teki tämän hirveän hypyn, ilmaisten siten, että jäljelläolevat laivat antautuivat, lakkasi taistelu ja urhoollisten miesten hyödytön surmaaminen päättyi.

Merkin avulla pyysimme sitten Heliumin laivaston lippulaivaa lähestymään, ja kun se oli tullut äänenkantaman päähän, huusin, että prinsessa Dejah Thoris oli laivallamme ja että halusimme siirtää hänet lippulaivaan, joten hän pääsisi kaupunkiin heti.

Kun heliumilaiset pääsivät täysin selville ilmoitukseni sisällöstä, kohosi lippulaivan kannelta ilmoille voimakas huuto ja seuraavalla hetkellä liehuivat Heliumin prinsessan värit sadoista kohdista sen taklauksesta. Kun muista laivoista huomattiin niille annetut merkit, yhtyivät niidenkin miehistöt riemuhuutoon ja Dejah Thorisin viirit päästettiin niistä hulmuamaan auringon hohteessa.

Lippulaiva ohjattiin luoksemme, ja kun se juhlallisesti kääntyi ja kosketti aluksemme kylkeä, hyppäsi kymmenkunta upseeria laivamme kannelle. Kun heidän hämmästyneet katseensa sattuivat satoihin vihreihin sotilaihin, jotka nyt tulivat esille taistelusuojuksista, he pysähtyivät kauhistuneina, mutta nähdessään heitä kohti astelevan Kantos Kanin etenivät hekin tunkeutuen hänen ympärilleen.

Sitten astuimme Dejah Thoris ja minä esille, jolloin heliumilaisten katseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä ystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen isoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten hän tunsi heidät hyvin.

"Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle", hän lausui heille ja jatkoi minuun päin kääntyen: "Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan ja tämänpäiväisestä voitostaan."

He olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja imartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin saanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin vapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi.

"Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä", puutuin minä puheeseen; "ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin suurimpia sotilaita ja valtiomiehiä."

Yhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat tervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei jäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa sanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat tharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla ihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti.

Dejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin mukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain voitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten maavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne olisi voitettu.

Heliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin armeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme. Sitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin isoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin.

Taampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit oli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen tarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet avoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi aluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme toimeen.

Eläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului loppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten ratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän tultua vihollisemme vetäytyivät takaisin.

Niin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas hyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä kohti pohjoisesta, etelästä ja idästä.

Noin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme zodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti pidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti huutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa syöksyimme zodangalaisia vastaan.

Emme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin järjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin takaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta.

Zodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta toiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli vajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät olleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa.

Juuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja kaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut.

Taaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat valtavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti. Samalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten vastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin. Uljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa.

Kaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi, ennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly loppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena me, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista.

Leveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet, joiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi. Meitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi kultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli hulluna ilosta.

Hurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei koskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin kaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja liittolaisina.

Se, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin tehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin yhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain koruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan näköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni.

Kun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan muutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät, että Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa jeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme heidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa hänelle tekemistämme palveluksista.

Palatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella oli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille, astui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden näyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja käyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa, että hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak.

Ensimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen ensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen välisen uuden liiton.

"Se, että Tardos Mors", hän lausui vakavasti, "saattaa tavata Barsoomin suurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että hän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa suurempi onni."

"Heliumin jeddak", vastasi Tars Tarkas, "on tarvittu toisesta maailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille, mitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset heimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi tunteet ja vastata niihin."

Sitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen heille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja.

Kun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni.

"Tervetuloa, poikani", hän sanoi; "se, että sinut ilomielin, ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko Barsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos minulta."

Sitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille ja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja häntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen isäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa minulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän voinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean ja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa Barsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä hän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä oli pelastunut.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Riemusta kuolemaan

Kymmenen päivää juhlittiin tharkilaisjoukkoja ja heidän hurjia liittolaisiaan, ja sitten he lähtivät palaamaan omaan maahansa, vieden mukanaan runsaasti arvokkaita lahjoja, Mors Kajakin komentamien kymmenentuhannen heliumilaissotilaan saattamina. Pienemmän Heliumin jed ja ryhmä ylimyksiä seurasi heitä aina Tharkiin saakka, iujittaakseen entistä tiukemmiksi äsken solmitut rauhan ja ystävyyden siteet.

Myöskin Sola seurasi isäänsä Tars Tarkasia, joka oli kaikkien päällikköjensä läsnäollessa tunnustanut hänet tyttärekseen.

Kolme viikkoa myöhemmin Mors Kajak palasi upseereineen, muassaan Tars Tarkas ja Sola, taistelulaivalla, joka oli lähetetty Tharkiin noutamaan heitä hyvissä ajoin juhlalliseen tilaisuuteen, jolloin Dejah Thoris ja John Carter liitettiin yhdeksi.

Yhdeksän vuotta olin Heliumin neuvostoissa ja taistelin sen armeijoissa Tardos Morsin suvun prinssinä. Kansa ei näyttänyt milloinkaan väsyvän osoittamaan minulle suosiotaan, eikä kulunut ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta todistusta heidän rakkaudestaan prinsessaani, verratonta Dejah Thorisia kohtaan.

Palatsimme katolle sijoitetussa kultaisessa hautomalaitoksessa oli lumivalkea muna. Lähes viisi vuotta oli kymmenen, jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa sotilasta alituisesti valvonut sen vierellä, ja joka päivä, jolloin olin kaupungissa, Dejah Thoris ja minä seisoimme käsi kädessä pienen aarteemme vieressä puhellen tulevaisuudesta, jolloin hento kuori murtuisi.

Hyvin elävästi on muistissani viimeinen ilta, jolloin istuimme siellä keskustellen kummallisesta romaanista, joka oli punonut elämämme yhteen, ja siitä ihmeellisestä olennosta, joka lisäisi onneamme ja täyttäisi toiveemme.

Kaukaa näimme lähestyvän ilmalaivan kirkkaat valot, mutta emme kiinnittäneet erikoista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn. Salamannopeasti se lähestyi Heliumia, kunnes juuri sen nopeus pani arvaamaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.

Valomerkeillään se ilmoitti, että sillä oli sanoma jeddakille, ja risteili kärsimättömästi odottaen vitkastelevaa vartioalusta, jonka oli saatettava se palatsin telakalle.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun se oli laskeutunut katolle, saapui lähetti kutsumaan minua neuvostoon, jossa kohtasin kaikki jäsenet jo koolla.

Valtaistuinkorokkeella asteli Tardos Mors edestakaisin otsa syvissä rypyissä. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, puhutteli hän meitä.

"Tänä aamuna", hän lausui, "saivat Barsoomin eri hallitukset sanan, että ilmatehtaan hoitaja ei ole lähettänyt langattomia tietojaan kahteen päivään eikä melkein yhtämittaisiin, hänelle paristakymmenestä pääkaupungista osoitettuihin tiedusteluihin ole saatu vastauksen merkkiäkään.

"-- Muiden kansojen lähettiläät ovat pyytäneet meitä käymään asiaan käsiksi ja kiireesti toimittamaan apulaisen tehtaalle. Koko päivän on tuhat risteilijää ollut häntä etsimässä, kunnes juuri äsken yksi niistä palasi tuoden mukanaan hänen kuolleen ruumiinsa, joka oli löydetty hänen asuntonsa alla olevista kellareista jonkun salamurhaajan hirveästi raatelemana.

"-- Minun ei tarvitse sanoa teille, mitä se merkitsee Barsoomille. Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin voitaisiin tunkeutua ilmatehtaan valtavien muurien läpi -- itse asiassa on työhön jo ryhdytty, eikä meillä olisi paljoa pelättävää, jos pumppukoneisto toimisi, kuten sen pitäisi ja kuten se on toiminut satoja vuosia; mutta on pelättävissä, että pahinta on tapahtunut. Mittauskoneet osoittavat ilmanpaineen vähenevän nopeasti koko Barsoomilla -- koneet ovat pysähtyneet.

"-- Hyvät herrat", hän lopetti, "meillä on enintään kolme päivää elinaikaa jäljellä."

Muutamia minuutteja vallitsi haudanhiljaisuus; sitten nousi eräs nuori ylimys seisomaan ja nostaen paljastetun miekkansa päänsä yläpuolelle puhutteli Tardos Morsia.

"Heliumilaiset ovat ylpeilleet siitä, että he ovat aina näyttäneet barsoomilaisille, miten punaisen kansan on elettävä. Nyt on meillä tilaisuus näyttää heille, miten on kuoltava. Menkäämme tehtäviimme, ikäänkuin meillä olisi vielä tuhatvuotinen hedelmällinen työaika edessämme."

Huone kaikui suosionosoituksista, ja koska emme voineet tehdä mitään parempaa kuin koettaa lieventää väestön pelkoa esimerkillämme, poistuimme kokouksesta hymy huulilla ja kalvava tuska sydämessä.

Saavuttuani takaisin palatsiini huomasin, että huhu oli jo saapunut Dejah Thorisin korviin. Kerroin senvuoksi hänelle kaiken kuulemani.

"Olemme olleet hyvin onnellisia, John Carter", sanoi hän "ja mikä hyvänsä lieneekin osamme, kiitän kohtaloa siitä, että se sallii meidän kuolla yhdessä."

Seuraavana kahtena päivänä ei ilmavaroissa tapahtunut huomattavampaa muutosta, mutta kolmannen päivän aamulla kävi hengittäminen vaikeaksi rakennuksien katoilla. Väestö tungeksi kaupungin kaduilla ja toreilla. Liike-elämä oli täydelleen pysähtynyt. Enimmäkseen katsoi kansa rohkeasti silmiin vääjäämätöntä tuhoaan. Silloin tällöin kuitenkin sekä miehet että naiset antautuivat jäytävän tuskan valtaan.

Keskipäivän lähetessä alkoivat monet heikommat sortua, ja tunnin kuluttua olivat kaikki barsoomilaiset vaipumassa tiedottomaan tilaan, joka tulee ennen tukehtumiskuolemaa.