Part 14

Juoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani auttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään. Samassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen sitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin puhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en voinut erehtyä.

Astuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli ovi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen etuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi heistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli.

"Tulen Than Kosisin luota", vastasin, "ja haluan puhutella Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken."

"Entä määräyksesi?" jatkoi kyselijä.

En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin vartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen vastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah Thorisin puhelu.

Mutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien sanoen:

"Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa. Minun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään."

"Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu kupeellani", vastasin hapuillen pitkää säilääni. "Annatko minun mennä rauhassa vai etkö?"

Vastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä samoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien.

"Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä", huusi heistä se, joka oli minua ensiksi puhutellut. "Sinä et pääse Heliumin prinsessan asuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin luokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi; toivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää", hän lisäsi julmasti hymyillen.

Vastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain kolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani. Silmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä taistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa minua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs kaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä huoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla.

Telmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja seisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa yli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja arvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua.

Vihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten oli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän kimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin monta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen jälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä lattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua suretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut valmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi päässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse.

Pistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti, joka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan tuntemisen merkkiä.

"Kuka olet, zodangalainen?" hän kuiskasi. "Vieläkö yksi vihollinen lisäämään surkeuttani?"

"Olen ystävä", vastasin, "aikoinaan suosittu ystävä."

"Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä", hän huomautti, "ja kuitenkin -- tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole -- se ei voi olla -- ei, sillä hän on kuollut."

"Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter", sanoin, "etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi sydäntä?"

Kun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet ojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän vavahtaen ja äännähtäen surkeasti.

"Liian myöhään, liian myöhään", hän valitti. "Oi, entinen päällikköni, jota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin -- nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä."

"Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?" huudahdin. "Sitäkö, ettet olisi lupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?"

"Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen sinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi kanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään luvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan armeijan hävitykseltä."

"Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua omakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään."

"Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja Barsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat pelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään varmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto varmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää et saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni."

"Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta sen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta viimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi kimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen. Tarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano, ajattelethan!"

"Totta tarkoitin, John Carter", kuiskasi hän. "Nyt en voi enää toistaa niitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit tuntenut tapamme", hän jatkoi puolittain itsekseen, "olisit saanut sen lupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen kaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta olisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni."

Sitten hän jatkoi ääneen: "Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua? Nimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten kerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi pitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa sinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen kansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet taistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he myös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun mies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai käyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä nimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut pyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua prinsessaksesi, näetkö", hän empi, "minä loukkauduin. Mutta en sittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi pitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla minua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona."

"Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris", huudahdin. "Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui perehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin tekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja vastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja suonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee vaimoni."

"Ei, John Carter, se on hyödytöntä", huudahti hän toivottomasti. "En koskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää."

"Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than kuolee."

"Ei sekään auta", ehätti hän selittämään. "En saa tulla sen miehen puolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin. Sellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa on ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen ainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona viettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää milloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni."

Murtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten menettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah Thorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu.

Astellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä perinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse tuloani.

Tiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan kaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja koska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani, alettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta palatsissa ilman päämäärää.

Sattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja niitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka vei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon kuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja minä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta.

Miesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani, ennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan Heliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta oikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin olivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä syöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet toverinsa teurastettuina etuhuoneesta.

Seuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita, upseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin käytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien murhamiehen jälkiä.

Silloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni näyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse, liityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes kulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon tulvivan sisään useista suurista ikkunoista.

Tällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään pakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella oli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen metriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin korkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen muuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt mahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja vikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut keksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta kirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella puolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia.

Etsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen sattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin kolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen vehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua, kun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät piilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa.

"Se on heliumilaisten työtä", lausui yksi heistä.

"Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa, että yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin vartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai kahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on minusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa saapuu hallitsijan sielunlukija."

Ryhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen tervehdyksen sanoi:

"Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten henkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt sotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja."

Hän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän tiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli todistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä huudahdus:

"Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?"

"Se on silkkaa totuutta, jeddakini", vastasi psykologi. "Nämä vaikutelmat olivat itse asiassa hyvin selvästi näkyvissä kaikkien neljän vartiosotilaan aivoissa. Heidän ahdistajansa oli hyvin kookas mies, hänellä oli sinun oman henkivartiostosi merkki, ja hänen taistelukykynsä lähenteli ihmettä, sillä hän taisteli avoimesti kaikkia neljää vastaan ja voitti heidät ylivoimaisen taitonsa sekä tavattomien voimiensa ja kestävyytensä avulla. Vaikka hänellä olikin Zodangan merkki, jeddakini, ei sellaista miestä ole milloinkaan ennen nähty tässä eikä missään muussakaan Barsoomin maassa. Tutkin ja kuulustelin myöskin Heliumin prinsessaa, mutta hänen ajatuksistaan en saanut vähääkään selvää; hän voi hillitä itsensä täydelleen, enkä minä kyennyt lukemaan mitään. Hän kertoi nähneensä osan taistelusta, ja silloin kun hän oli sitä katsellut, oli vartiosotilaita vastassa ollut vain yksi mies, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä."

"Missä on äskeinen pelastajani?" kysyi toinen, jonka tunsin äänestä vihreiden marsilaisten kynsistä pelastamakseni Than Kosisin serkuksi. "Ensimmäisen esi-isäni merkin nimessä", hän jatkoi, "kuvaus sopii häneen tarkalleen, erittäinkin taistelukelpoisuuteen nähden."

"Missä se mies on?" huudahti Than Kosis. "Tuotakoon hänet eteeni heti paikalla! Mitä tiedät hänestä, serkku? Kun nyt muistelen, tuntui minusta kummalliselta, että Zodangassa olisi ollut sellainen sotilas, jonka nimeä emme edes me tunteneet aikaisemmin. Entä hänen nimensä sitten, John Carter, kuka on koskaan kuullut sellaista nimeä Barsoomissa!"

Pian tuotiin sana, ettei minua löytynyt mistään, ei palatsista eikä aikaisemmasta majapaikastani, lentopartiolaisten parakeilta. Kantos Kan oli tavattu ja häntä oli kuulusteltu, mutta hän ei tuntenut olinpaikkaani, ja menneisyydestäni hän oli sanonut tietävänsä varsin vähän, sillä hän oli vasta äskettäin tavannut minut ollessamme warhoonien vankeina.

"Pitäkää silmällä sitä toista miestä", komensi Than Kosis. "Myöskin hän on muukalainen, ja he molemmat saattavat yhtä hyvin olla kotoisin Heliumista kuin jostakin muualta. Toisen luota löydämme ennemmin tai myöhemmin myöskin toisen. Tehkää ilmapatrullit nelinkertaisiksi, ja antakaa tutkia mitä tarkimmin jokainen henkilö, joka poistuu kaupungista joko ilmoitse tai maitse."

Nyt saapui toinen sanantuoja ilmoittaen, että minä olin vielä palatsin muurien sisällä.

"On tutkittu tarkoin kaikkien niiden henkilöiden tuntomerkit, jotka ovat tänään saapuneet palatsin alueelle tai poistuneet sieltä", lopetti mies puheensa, "mutta mitkään niistä eivät lähimainkaan sovi tähän uuteen henkivartioston padwariin, paitsi ne, jotka on mainittu silloin, kun hän saapui."

"Silloin saamme hänet kiinni ennen pitkää", huomautti Than Kosis tyytyväisenä, "ja sillä välin menemme taaskin Heliumin prinsessan asuntoon ja kuulustelemme häntä. Hän tietää luultavasti enemmän, kuin häntä halutti ilmaista sinulle, Notan. Tulkaa."

He poistuivat salista, ja kun ulkona oli jo tullut pimeä, hypähdin keveästi alas piilopaikastani ja kiiruhdin parvekkeelle. Vain vähän väkeä oli liikkeellä, ja valiten hetken, jolloin ketään ei ollut läheisyydessä, hyppäsin vikkelästi lasisen muurin harjalle ja sieltä kadulle palatsin alueen ulkopuolelle.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Harhailemassa ilmassa

Koettamatta piileskellä kiiruhdin majoituspaikkojemme läheisyyteen, sillä olin varma, että löytäisin Kantos Kanin sieltä. Tullessani likemmäksi rakennusta olin varovampi, koska, ja varsin oikein, arvelin, että niitä seutuja pidettäisiin silmällä. Pääkäytävän ympärillä vetelehti useita miehiä, joilla oli siviilimerkit, ja takalistolla oli niitä lisää. Yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsivat, saatoin kenenkään huomaamatta pyrkiä vain viereisen talon kautta, ja vaivaloisten yrityksien jälkeen onnistui minun päästä jonkun matkan päässä olevan varastohuoneen katolle.

Hyppien katolta toiselle olin pian senjälkeen eräässä sen rakennuksen avoimessa ikkunassa, jossa toivoin tapaavani heliumilaisen, ja seuraavalla hetkellä seisoin hänen edessään huoneessa. Hän oli yksin eikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän saapumisestani, sillä hän sanoi odottaneensa minua jo paljoa aikaisemmin, kun vartiovuoroni oli täytynyt päättyä joku aika sitten.

Huomasin, ettei hän tiennyt mitään siitä, mitä palatsissa tällä välin oli tapahtunut, ja kertomani uutiset saivat hänet ankaran kiihkon valtaan. Kun kerroin, että Dejah Thoris oli luvannut kätensä Sab Thanille, suuttui hän kovasti.

"Se ei voi olla totta", hän huudahti. "Se on mahdotonta! Mieluummin jokainen heliumilainen toki kuolisi kuin suostuisi myymään rakkaan prinsessamme Zodangan hallitsevalle suvulle. Hänen on täytynyt menettää järkensä suostuessaan niin vihattuun sopimukseen. Et tiedä, kuinka me heliumilaiset rakastamme hallitsijasukumme jäseniä, etkä senvuoksi voi käsittää sitä kammoa, jota tunnen tällaista herjaavaa liittoa kohtaan.

"-- Mitä on tehtävä, John Carter?" hän jatkoi. "Olet keinokas mies. Etkö voi keksiä jotakin tapaa Heliumin pelastamiseksi tästä häpeästä?"

"Jos pääsen miekan ulottumiin Sab Thanista", vastasin, "niin voin selvittää tämän pulman, mikäli se koskee Heliumia, mutta omasta puolestani näkisin mieluummin jonkun toisen lyövän sen iskun, joka vapauttaa Dejah Thorisin."

Kantos Kan silmäili minua kiinteästi ennenkuin virkkoi mitään.

"Sinä rakastat häntä", hän sanoi sitten. "Tietääkö hän sen?"

"Kyllä hän tietää, Kantos Kan, ja torjuu minut luotaan vain sentähden, että hän on lupautunut Sab Thanille."

Kelpo veikko ponnahti seisaalleen ja tarttuen olkapäähäni nosti miekkansa pystyyn huudahtaen:

"Ja jos olisin itse saanut valita, niin en olisi voinut löytää sopivampaa puolisoa Heliumin ensimmäiselle prinsessalle. Kas tässä käteni olallesi, John Carter, ja sanani, että Sab Than saa surmansa minun miekastani, sillä minä rakastan Heliumia, Dejah Thorisia ja sinua. Vielä tänä yönä koetan pujahtaa hänen asuntoonsa palatsiin."

"Mutta miten?" kysyin. "Sinua pidetään tarkoin silmällä, ja lentovartiosto on tehty nelinkertaiseksi."

Hän taivutti päänsä ja mietti hetkisen; kohotti sen sitten pystyyn, kasvoillaan luottava ilme.

"Kun vain selviydyn täkäläisistä vahdeista, niin se onnistuu", hän selitti. "Tunnen korkeimman tornin kautta palatsiin vievän salaisen käytävän. Huomasin sen sattumalta lentäessäni eräänä päivänä vahtivuorollani palatsin ylitse. Tällaisissa puuhissa täytyy tutkia kaikkia tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joita satumme näkemään, ja kun näin kasvot tirkistämässä palatsin korkean tornin huipusta, oli se minusta perin tavatonta. Lensin senvuoksi kasvoja kohti ja näin, että tirkistelijä ei ollut kukaan muu kuin Sab Than. Hän joutui hieman hämilleen siitä, että olin nähnyt hänet, ja komensi minua pitämään asian omina tietoinani, selittäen, että tornista vei käytävä suoraan hänen asuntoonsa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin hän. Jos vain pääsisin lentokasarmin katolle ja saisin koneeni, niin viidessä minuutissa olisin Sab Thanin asunnossa. Mutta miten pääsen tästä talosta, joka sanojesi mukaan on vartioitu?"

"Kuinka tarkoin kasarmin lentokonevajoja vartioidaan?" kysyin.

"Tavallisesti on katolla öisin vain yksi mies."

"Mene tämän rakennuksen katolle, Kantos Kan, ja odota minua siellä!"

Pysähtymättä selittämään suunnitelmiani palasin kadulle samaa tietä kuin olin tullut ja kiiruhdin kasarmille. En uskaltanut mennä rakennukseen, sillä se oli täynnä lentopartiolaisia, jotka kuten koko Zodanga etsivät minua.

Rakennus oli tavattoman iso, ja sen lakea katto oli hyvinkin kolmensadan metrin korkeudella maasta. Zodangassa oli vain harvoja rakennuksia, jotka olivat korkeampia kuin nämä parakit, vaikka eräät rakennukset olivat toistasataa metriä niitä korkeammat. Niinpä kohosivat suurien taistelulaivojen telakat noin neljänsadanviidenkymmenen metrin korkeuteen ja kauppalaivaston tavara- ja matkustaja-asemat lähes yhtä korkealle.

Kiipeäminen rakennuksen etusivua myöten katolle oli vaivaloinen ja perin vaarallinen tehtävä, mutta muuta keinoa ei ollut, ja päätin senvuoksi yrittää. Kun barsoomilaisten rakennustapa on hyvin koristeellista, oli kiipeäminen helpompaa kuin olin luullut, sillä ulkonevat koristukset muodostivat suoranaiset portaat aina rakennuksen räystäälle saakka. Vasta sitten kohtasin ensimmäisen todellisen esteen. Räystäs ulkoni lähes kuusi metriä seinästä, johon olin tarrautunut kiinni, ja vaikka kiersin koko suuren rakennuksen ympäri, en löytänyt räystäästä ainoatakaan aukkoa.

Ylin kerros oli valaistu ja täynnä sotilaita, jotka huvittelivat omalla tavallaan; en senvuoksi voinut sitä kautta päästä rakennuksen katolle.

Oli yksi, epätoivoinen keino, ja päätin yrittää sitä -- tapahtuihan kaikki Dejah Thorisin tähden, eikä sellaista miestä ole elänyt, joka ei panisi hänen kaltaisensa naisen tähden henkeänsä vaaraan vaikka tuhannesti.

Pitäen kiinni seinästä toisella kädelläni ja jaloillani irroitin varustuksiini kuuluvan pitkän nahkahihnan, jonka päässä oli iso koukku. Sen varassa riippuvat lentäjät koneittensa kupeista ja pohjista suorittaessaan erinäisiä korjaustöitä, ja näiden hihnojen avulla myöskin laskeudutaan maihin taistelulaivoista.

Varovaisesti heilautin koukun katolle, ja monien yritysten jälkeen se tarttui kiinni. Vedin hiljaa hihnasta saadakseni koukun tarttumaan lujemmin, mutta mahdotonta oli minun tietää, kestäisikö se ruumiini painoa vai ei. Olihan se saattanut tarttua vain räystään äärimmäiseen reunaan, joten se luiskahtaisi irti, kun laskisin itseni heilumaan hihnan varaan, ja minä syöksyisin kolmensadan metrin päässä allani olevalle kivitykselle.

Emmin hetkisen, mutta sitten päästin irti otteeni seinäkoristeista, ja heilahdin ilmaan hihnan varassa. Syvällä allani oli kirkkaasti valaistu katu, kiveys ja kuolema. Minua kannattavasta räystäästä tuntui pieni täräys, ja kuului ilkeätä, raapivaa luikumisen ääntä, joka sai selkääni kylmät väreet. Mutta sitten tarttui koukku kiinni, ja minä olin turvassa.

Kiipesin ripeästi ylös ja tarttuen räystään reunaan vedin itseni katolle. Noustuani seisaalleni olin vastakkain vahtisotilaan kanssa, tuijottaen suoraan hänen revolverinsa piippuun.

"Kuka olet ja mistä tulet?" hän huudahti.

"Olen lentopartiolainen, ystävä, ja olin hyvin lähellä kuolemaa, sillä vain pelkkä sattuma pelasti minut putoamasta kadulle", vastasin.

"Mutta kuinka tulit katolle, mies? Ketään ei ole laskeutunut tänne eikä kohonnut lentoon kokonaiseen tuntiin. Pian, selitä puuhasi, tai teen hälytyksen."

"Katsopa tänne, vahti, niin näet, miten tulin ja kuinka heikon hiuskarvan varassa tuloni oli", vastasin kääntyen räystään reunalle, josta kaikki aseeni riippuivat hihnan nenässä kuusi metriä alempana.

Uteliaisuuden kannustamana mies tuli viereeni. Se oli hänen onnettomuutensa, sillä kun hän kumartui tirkistämään räystäältä, tartuin häntä kurkusta ja pistoolikädestä, paiskaten hänet rajusti katolle. Ase kimposi hänen kädestään, ja sormeni tukehduttivat hänen avunhuutonsa. Kapuloin miehen suun ja sidoin hänet, minkä jälkeen laskin hänet riippumaan räystään varaan, samoin kuin itse olin riippunut vähää aikaisemmin. Tiesin, että hänet löydettäisiin vasta aamulla, ja tarvitsin kaiken ajan, minkä suinkin voin saada.

Puettuani hihnat ja aseet ylleni kiiruhdin lentokonevajoille ottaen esille sekä omani että Kantos Kanin koneen. Kiinnitin hänen koneensa omani perään, panin koneeni käyntiin ja liukuen räystään ylitse sukelsin kaupungin kaduille paljoa alemmaksi sitä tasoa, jossa lentopatrullit tavallisesti liikkuivat. Vajaassa minuutissa laskeuduin kommelluksitta majoitusrakennuksemme katolle hämmästyneen Kantos Kanin viereen.