Part 13

Tällä matkallani sain ensi kertaa Maasta lähdettyäni maistaa lihaa -- suuria, meheviä paisteja ja kyljyksiä maatilojen hyvin ruokittujen kotieläinten lihasta. Myöskin sain nauttia herkullisia hedelmiä ja kasviksia, mutta en mitään samanlaista ruokaa kuin Maassa käytetään. Kaikki kasvit, vihannekset ja eläimet olivat aikakausia kestäneen huolellisen tieteellisen viljelyksen ja jalostuksen vaikutuksesta siihen määrin muuttuneet, että niiden yhteiset piirteet vastaavien Maassa tavattavien muotojen kanssa olivat supistuneet aivan mitättömiksi ja merkityksettömiksi.

Eräässä pysähdyspaikassani kohtasin korkeasti sivistynyttä, yläluokkaan kuuluvaa väkeä, ja keskustellessamme tuli sattumalta puhe Heliumista. Heistä oli eräs vanhahko mies muutamia vuosia sitten ollut diplomaattisella lähetystoimella tässä kaupungissa, ja hän puhui surkutellen olosuhteista, joiden johdosta nämä molemmat kansat näyttivät olevan määrätyt pysymään alituisesti sotakannalla keskenään.

"Helium", hän sanoi, "ylpeilee täysin oikeutetusti Barsoomin kauneimmista naisista, ja sen kaikista aarteista on Mors Kajakin ihailtava tytär Dejah Thoris suurenmoisin loistonäyte.

"-- Siksipä", hän lisäsi, "kansa suorastaan palvoo hänen polkemaansa maata, ja sen jälkeen kun hän katosi onnettomalla retkellä, on koko Helium ollut surupuvussa.

"-- Se, että meidän hallitsijamme antoi ahdistaa surkeassa tilassa olevaa laivastoa sen palatessa Heliumiin, oli vain yksi hänen kauheita erehdyksiään, joiden tähden, pelkään, Zodangan täytyy ennemmin tai myöhemmin korottaa viisaampi mies hänen paikalleen.

"-- Nytkin, jolloin voittoisa sotajoukkomme piirittää Heliumia, ilmaisee Zodangan kansa äänekkäästi tyytymättömyyttään, sillä kansa ei hyväksy tätä sotaa, koska sen syyt eivät ole oikeuden ja kohtuuden mukaisia. Meidän sotajoukkomme ovat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että Heliumin laivaston päävoimat ovat olleet prinsessaa etsimässä, ja siten on meille ollut helppoa saattaa kaupunki surkeaan tilaan. Kerrotaan, että kaupunki kukistuu kaukaisemman kuun ensi kierrosten aikana."

"Ja miten luulette käyneen prinsessa Dejah Thorisille?" kysyin muka aivan ohimennen.

"Hän on kuollut", vastasi mies. "Se saatiin tietää eräältä vihreältä sotilaalta, joka äskettäin joutui etelän puolella joukkojemme vangiksi. Hän pääsi tharkien kynsistä karkaamaan erään oudon, toisesta maailmasta olevan otuksen kanssa, mutta vain joutuakseen warhoonien käsiin. Heidän thoatinsa oli löydetty kuljeksimasta meren pohjalta ja löytöpaikan läheisyydessä oli ollut merkkejä verisestä taistelusta."

Tämä tieto ei antanut minulle minkäänlaista varmuutta eikä liioin todistanut, että Dejah Thoris olisi todella ollut kuollut. Päätin senvuoksi pyrkiä Heliumiin mahdollisimman nopeasti kertoakseni Tardos Morsille hänen tyttärentyttärensä olinpaikasta kaiken sen, minkä tiesin.

Kymmenen päivää sen jälkeen kun olin eronnut kolmesta Ptor-veljeksestä, saavuin Zodangaan. Siitä alkaen kun olin joutunut kosketuksiin punaisten marsilaisten kanssa, olin havainnut, että Woolan tähden sain osakseni kiusallista huomiota, sillä tämä suurikokoinen eläin kuului rotuun, jota punainen kansa ei milloinkaan pidä kesynä. Jos joku kulkisi pitkin Broadwayta numidialainen leijona kintereillään, niin vaikutus olisi jotakuinkin samanlainen kuin se, jonka minä olisin tehnyt, jos olisin marssinut Zodangaan Woola mukanani.

Pelkkä ajatuskin siitä, että minun oli erottava tästä uskollisesta eläimestä, oli minusta niin vaikea ja tuskallinen, että lykkäsin eroamme, kunnes olimme saapumaisillamme kaupungin porteille. Mutta silloin meidän oli välttämättä erottava. Jos kysymyksessä ei olisi ollut muuta kuin oma turvallisuuteni tai huvini, niin eivät mitkään perustelut olisi saaneet minua lähettämään luotani ainoata Barsoomilla tapaamaani olentoa, jonka kiintymys ja uskollisuus ei ollut kertaakaan pettänyt. Mutta olisin mielelläni uhrannut henkeni palvellessani häntä, jota etsiessäni nyt aioin uhmata tämän minusta salaperäisen kaupungin vaaroja, enkä liioin voinut sallia myöskään Woolan hengen uhata yritykseni onnistumista, vielä vähemmän Woolan hetkellisen onnentunteen, sillä pidin varmana, että se pian unohtaisi minut. Sanoin senvuoksi eläin-paralle ystävälliset jäähyväiset, luvaten sille kuitenkin, että jos ehein nahoin selviydyn seikkailustani, koetan keksiä jonkun keinon löytääkseni sen jälleen.

Eläin näytti ymmärtävän minua täydelleen, ja kun osoitin taaksemme Tharkiin päin, kääntyi se lähtien luotani surkean näköisenä. En minäkään voinut jäädä katsomaan sen poistumista, vaan pyörsin päättävästi Zodangaa kohti, lähestyen sen uhkaavia muureja, ahdistava tunne rinnassani.

Ptor-veljeksiltä saamani kirjeen nojalla pääsin viipymättä suuren kaupungin sisälle. Oli aikainen aamuhetki, ja kadut olivat melkein tyhjät. Korkeiden metallipatsaiden päässä olevat asunnot muistuttivat hirveän suuria linnunpesiä ja itse patsaat teräksisiä puunrunkoja. Varastohuoneet olivat yleensä maan pinnalla, eivätkä niiden ovet olleet teljettyjä eivätkä lukittuja, sillä varkaus on Barsoomissa jokseenkin tuntematon. Murhaa saavat kaikki barsoomilaiset aina pelätä, ja vain senvuoksi heidän asuntonsa öisin ja vaarallisina aikoina nostetaan korkealle maasta.

Ptor-veljekset olivat antaneet minulle tarkat ohjeet, millä kohdalla kaupunkia voisin saada asunnon ja samalla olla lähellä niiden virkamiesten toimistoja, joille heidän kirjeensä olivat osoitetut. Kävellessäni jouduin kaupungin keskusaukiolle eli torille, joka on Marsin kaikkien kaupunkien luonteenomainen piirre.

Zodangan aukio on neliö, jonka kukin sivu on runsaasti puolitoista kilometriä, ja sitä reunustavat jeddakin, jedien sekä Zodangan hallitsijasuvun muiden jäsenten ja ylimysten palatsit, tärkeimmät julkiset rakennukset, kahvilat ja kaupat.

Astellessani suuren aukion poikki, vaipuneena ihmettelemään ja ihailemaan suurenmoista rakennustaitoa ja laajoja pihoja peittävää loistavaa, punahohtoista kasvullisuutta, huomasin punaisen marsilaisen, joka käveli reippaasti minua kohti eräältä kadulta. Hän ei kiinnittänyt minuun huomiota lainkaan, mutta kun hän tuli vierelleni, tunsin hänet ja käännähtäen ympäri laskin käteni hänen olalleen lausuen:

"Kaor, Kantos Kan!"

Salamannopeasti hän pyörähti minuun päin, ja ennenkuin edes käteni ennätti painua alas, oli hänen pitkän miekkansa kärki rinnallani.

"Ken olet?" hän ärähti, mutta kun hypähdin taaksepäin viidentoista metrin päähän, laski hän miekkansa kärjen maahan ja huudahti naurahtaen:

"Parempaa vastausta en tarvitse, koko Barsoomissa on vain yksi mies, joka ponnahtelee kuin kumipallo. Kaukaisemman kuun äidin nimessä, John Carter, kuinka olet tullut tänne, ja onko sinusta tullut _darseen_, kun voit vaihtaa väriä mielesi mukaan?

"Valmistit minulle ilkeän puoliminuuttisen, ystäväni", hän jatkoi, kun olin lyhykäisesti kertonut hänelle seikkailut, jotka olin kokenut erottuani hänestä Warhoonin areenalla. "Jos nimeni ja kotikaupunkini tunnettaisiin Zodangassa, istuisin hyvin pian kaukaisen Korusjärven rannoilla kunnianarvoisten esi-isä-vainajieni luona. Olen täällä Heliumin jeddakin Tardos Morsin lähettinä ottamassa selkoa prinsessamme Dejah Thorisin olinpaikasta. Zodangan prinssi Sab Than pitää häntä kätkettynä tässä kaupungissa ja on mielipuolisesti rakastunut häneen. Prinssin isä, Zodangan jeddak Than Kosis, on esittänyt rauhan ehdoksi sen, että Dejah Thoris menee naimisiin hänen poikansa kanssa. Mutta Tardos Mors ei suostu tähän vaatimukseen, vaan on lähettänyt sanan, että hän ja hänen kansansa näkevät prinsessan mieluummin kuolleena kuin vihittynä johonkin muuhun kuin omaan valitsemaansa mieheen. Ja omasta puolestaan Tardos Mors mieluummin hautautuu tuhotun ja palavan Heliumin raunioihin kuin liittää oman sukunsa merkin Than Kosisin suvun merkkiin. Tämä vastaus oli pahin solvaus, minkä hän saattoi heittää Than Kosisille ja zodangalaisille, mutta hänen kansansa pitää hänestä sitäkin enemmän, ja hänen valtansa on Heliumissa nyt suurempi kuin milloinkaan.

"-- Olen ollut täällä kolme päivää", jatkoi Kantos Kan, "mutta en ole vielä löytänyt Dejah Thorisin vankilaa. Tänään liityin Zodangan laivastoon lentopartiolaisena ja toivon sitä tietä saavuttavani prinssi Sab Thanin luottamuksen, joka on tämän laivasto-osaston komentaja, ja siten saavani tietää Dejah Thorisin olinpaikan. Olen iloinen siitä, että sinä, John Carter, olet täällä, sillä tunnen sinun kiintymyksesi prinsessaan, ja yhdessä toimien meidän kahden pitäisi kyetä tekemään paljon."

Aukio alkoi täyttyä ihmisistä, jotka hyörivät jokapäiväisissä puuhissaan. Kauppoja avattiin ja kahvilat saivat aikaiset aamuvieraansa. Kantos Kan vei minut yhteen näistä uhkeista ruokailupaikoista, joissa tarjoilu kävi täysin koneellisesti. Ei ainoakaan käsi koskenut ruokaan siitä asti, kun se valmistumattomana saapui rakennukseen, siihen asti, kun se lämpimänä ja herkullisena ilmestyi pöydälle vieraan eteen tämän kosketettua jotakin pientä nappulaa osoittaakseen mitä halusi.

Aterian jälkeen Kantos Kan otti minut mukaansa lentopartiolaisten päämajaan, esitti minut päällikölleen ja pyysi, että minut merkittäisiin tämän joukko-osaston jäseneksi. Vallitsevan tavan mukaan oli minun suoritettava pääsytutkinto, mutta Kantos Kan oli huomauttanut minulle, ettei minun tarvitsisi sitä lainkaan pelätä, sillä hän kyllä järjestäisi asian. Sen hän tekikin vieden itse tutkintomääräykseni tutkivalle upseerille ja esitellen itsensä John Carteriksi.

"Kepposemme paljastuu kyllä myöhemmin", hän selitti nauraen, "kun painoa, ruumiin mittoja ja muita henkilökohtaisia tuntomerkkejä verrataan, mutta siihen kuluu useita kuukausia, ja tehtävämme on suoritettu tai epäonnistunut jo paljon ennen sitä."

Seuraavat päivät Kantos Kan käytti opettaen minulle lentämistä ja marsilaisten pienten, heikonnäköisten lentokoneiden korjaamista. Yhden miehen koneen runko on lähes viisi metriä pitkä, vähän toista metriä leveä ja kahdeksan sentimetriä paksu, suipeten kärjeksi kummastakin päästä. Ohjaaja istuu tason päällä istuimella, joka on sovitettu lentokonetta käyttävän pienen, meluttoman radiumkoneen verhoksi. Keveysaine on rungon ohkaisten metalliseinien sisällä ja siinä käytetään kahdeksatta Barsoomin valosädettä eli työntelevää sädettä, kuten sitä ominaisuuksiensa nojalla voisi nimittää.

Tämä, samoin kuin yhdeksäs säde, on Maassa tuntematon, mutta marsilaiset ovat keksineet, että se sisältyy olennaisena osana jokaiseen valoon, mistä valolähteestä se sitten saakin alkunsa. He tietävät, että juuri auringon kahdeksas säde ajaa auringonvalon eri kiertotähtiin ja että juuri kunkin kiertotähden oma kahdeksas säde "heijastaa" eli karkoittaa näin saapuneen valon uudelleen avaruuteen. Auringon kahdeksannet säteet imeytyisivät Barsoomin pintaan, mutta Barsoomin kahdeksannet säteet, jotka pyrkivät karkoittamaan valoa Marsista avaruuteen, virtaavat jatkuvasti poispäin tähdestä, muodostaen painovoimaa vastustavan voiman, joka talteen otettuna kykenee kohottamaan tavattomia painoja korkeuteen.

Juuri näitä säteitä käyttämällä marsilaiset ovat saaneet ilmapurjehdustekniikkansa niin täydelliseksi, että taistelulaivat, joiden paino on paljoa suurempi kuin mitä Maassa tunnetaan, purjehtivat Barsoomin ohuessa ilmassa yhtä herkästi ja keveästi kuin leikki-ilmapallo Maan tiheässä ilmakehässä.

Ensimmäisinä vuosina, sen jälkeen kun nämä säteet oli keksitty, tapahtui lukuisasti kummallisia onnettomuuksia, ennenkuin marsilaiset oppivat oikein arvioimaan ja käsittelemään keksimäänsä ihmeellistä voimaa. Eräässä tällaisessa tapauksessa, noin yhdeksänsataa vuotta sitten, oli ensimmäiseen suureen taistelulaivaan, johon oli sovitettu säiliöt näitä säteitä varten, varattu niitä liian suuri määrä, ja laiva oli noussut Heliumista ilmoihin mukanaan viisisataa upseeria ja miestä, tulematta milloinkaan takaisin.

Sitä Marsista poispäin työntävä voima oli niin suuri, että se oli kiitänyt kauas avaruuteen, mistä sen vieläkin saattaa voimakkaalla kaukoputkella nähdä. Yli kuudentoistatuhannen kilometrin etäisyydellä Marsista se kiertää taivaalla tämän tähden pienenä seuralaisena aikojen loppuun saakka.

Neljäntenä päivänä Zodangaan saapumiseni jälkeen tein ensimmäisen lentomatkani, ja sen tuloksena sain arvonkorotuksen ja asunnon Than Kosisin palatsissa.

Noustessani ilmaan kaupungin kohdalla tein joitakuita kierroksia, kuten olin nähnyt Kantos Kanin menettelevän. Sitten panin koneen täyteen vauhtiin ja kiidin huimaa vauhtia etelää kohti erään suuren, sieltäpäin Zodangaan saapuvan vesiväylän suuntaan.

Olin lentänyt yli kolmesataa kilometriä vajaassa tunnissa, kun huomasin kaukana allani kolmimiehisen ryhmän vihreitä marsilaisia sotilaita ajamassa hurjasti takaa pienikokoista olentoa, joka näytti koettavan päästä turvaan erään pellon muurien sisäpuolelle.

Annoin koneeni nopeasti laskeutua, ja kierrettyäni sotilaiden selkäpuolelle huomasin pian, että heidän takaa-ajamansa mies oli punainen marsilainen ja että tällä oli saman lento-osaston merkit kuin minullakin. Vähän matkan päässä oli hänen koneensa maassa ja sen ympärillä kaikki välineet, joilla hän ilmeisesti oli parhaillaan ollut korjaamassa jotakin vikaa, kun vihreät marsilaiset hänet yllättivät.

Nämä olivat jo aivan hänen kintereillään. Heidän nelistävät ratsunsa kiitivät hirveää vauhtia verrattain pientä pakenijaa kohti, kun taas sotilaat itse kallistuivat kauaksi oikealle, ojentaen pitkiä metallikärkisiä keihäitään. He näyttivät kilvan pyrkivän keihästämään zodangalais-parkaa, ja seuraavassa hetkessä hänen kohtalonsa olisi ratkaistu, jollen minä olisi saapunut juuri parhaaseen aikaan.

Annoin koneelleni sen kovimman vauhdin ja ohjasin sen suoraan vihreitä sotilaita kohti. Saavutin heidät pian ja hiljentämättä vähääkään nopeuttani annoin pienen koneeni keulan syöksyä lähimmän vihollisen olkapäiden väliin. Isku oli siksi ankara, että se olisi riittänyt murtamaan useita tuumia paksun teräslevyn, ja ratsastajan päätön ruumis lennähti ilmaan thoatin pään ylitse, pudoten sätkyttelevänä sammalelle. Molempien toisten ratsastajain thoatit kääntyivät pillastuneina kirkuen laukkaamaan vastakkaisiin suuntiin.

Hiljensin vauhtia ja laskeuduin kaartaen maahan hämmästyneen zodangalaisen vierelle. Hän kiitti minua lämpimästi tervetulleesta avusta ja lupasi, että saisin teostani ansaitun palkkion, sillä pelastamani henkilö ei ollut kukaan muu kuin Zodangan jeddakin serkku.

Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, sillä tiesimme, että vihollisemme varmasti palaisivat, niin pian kun olisivat saaneet ratsunsa hillityiksi. Kiiruhdimme hänen vahingoittuneen koneensa luo ja koetimme mahdollisimman nopeasti saada sen korjatuksi. Olimme jo suorittaneet korjauksen melkein loppuun, kun näimme vihreiden hirviöiden kummankin suunnaltaan laskettavan täyttä laukkaa meitä kohti. Kun he olivat saapuneet noin sadan askeleen päähän, eivät heidän thoatinsa taaskaan totelleet ohjausta, eivätkä he mitenkään saaneet niitä tulemaan lähemmäksi lentokonetta, joka oli niitä säikähdyttänyt.

Lopuksi sotilaat hyppäsivät satulasta ja sidottuaan ratsujensa jalat yhteen lähtivät jalkaisin meitä kohti pitkät miekat käsissään. Valitsin osalleni kookkaamman ja kehoitin zodangalaista koettamaan parhaansa mukaan selviytyä toisesta. Tein vastustajastani lopun melkein vaivattomasti, sillä harjoituksen kautta olin nyt siihen tottunut, ja kiiruhdin auttamaan uutta tuttavaani, jonka asema olikin varsin toivoton.

Hän virui haavoittuneena maassa vastustajansa iso jalka kaulallaan ja pitkä miekka kohotettuna viimeistä iskua varten. Yhdellä hyppäyksellä lensin viidentoista metrin pituisen välimatkan ja upotin miekkani vihreän sotilaan ruumiiseen. Hänen miekkansa putosi vahinkoa tekemättä maahan ja hän itse vaipui velttona maassa viruvan zodangalaisen päälle.

Nopea tarkastus osoitti, ettei viimemainittu ollut saanut vaarallisia haavoja, ja lyhyen lepohetken kuluttua hän vakuutti kykenevänsä lähtemään paluumatkalle. Hänen täytyi kuitenkin lentää omalla koneellaan, sillä nämä pienet laitokset ovat suunnitellut vain yhtä henkilöä varten.

Lopetimme senvuoksi reippaasti korjauksen ja kohosimme yhdessä Marsin hiljaiselle, pilvettömälle taivaalle. Kovaa vauhtia ja ilman enempiä kommelluksia palasimme Zodangaan.

Kaupunkia lähestyessämme näimme, että sen edustalla olevalle kentälle oli kerääntynyt valtavia joukkoja sekä siviili- että sotaväkeä. Ilma oli mustanaan taistelualuksia ja yksityisiä sekä julkisia huvilaivoja, joista liehui pitkiä, kirkasvärisiä silkkiviirejä ja omituisen kauniisti kirjailtuja lippuja.

Toverini antoi minulle merkin laskeutua alemmaksi ja ohjaten koneensa viereeni ehdotti, että menisimme katsomaan juhlallisuuksia. Hän selitti, että siellä jaettiin upseereille ja sotilaille palkintoja urhoollisuudesta ja kunnostautumisesta. Sitten hän päästi liehumaan pienen lipun, joka osoitti, että hänen koneessaan oli Zodangan kuninkaallisen suvun jäsen, ja pujottauduimme yhdessä ilmalaivojen välitse, kunnes olimme aivan Zodangan jeddakin ja tämän esikunnan yläpuolella. Kaikki ratsastivat punaisten marsilaisten pienillä kesyillä ori-thoateilla, ja heidän hihnoissaan ja koristuksissaan oli upeanvärisiä höyheniä niin runsaasti, että minua pakostakin hämmästytti tämän seurueen ja omalla maapallollani näkemieni punaisten intiaanijoukkojen tavaton yhdennäköisyys.

Eräs esikunnan jäsen huomautti Than Kosisille ilmassa olevasta toveristani, ja hallitsija viittasi tätä laskeutumaan maahan. Sillä aikaa kun joukot marssivat asemiinsa jeddakin eteen, puhelivat he vakavasti keskenään, samalla kun jeddak ja esikunnan jäsenet silloin tällöin katsahtivat minuun päin. En saattanut kuulla keskustelua, ja pian se lakkasikin kaikkien laskeutuessa satulasta, kun viimeinenkin joukko-osasto oli sijoittunut asemaansa hallitsijan eteen. Eräs esikunnan jäsen astui joukkojen eteen, lausui jonkun sotilaan nimen ja komensi hänet esille. Sitten upseeri selosti sankarityötä, jonka johdosta jeddak tahtoi antaa sotilaalle tunnustuksen, Senjälkeen jeddak kiinnitti metallisen kunniamerkin onnellisen sotilaan vasempaan käsivarteen.

Kymmenen miestä oli saanut merkkinsä, kun airut lausui:

"John Carter, lentopartiolainen!"

En milloinkaan eläissäni ole hämmästynyt niin kovasti, mutta olen tottunut ankaraan sotilaskuriin ja annoin pienen koneeni laskeutua kevyesti maahan, astuen sitten esiin, samoin kuin olin nähnyt toisten tekevän. Kun olin pysähtynyt upseerin eteen, puhutteli hän minua sellaisella äänellä, että kaikki sotajoukot ja katselijat kuulivat hänen sanansa.

"Tunnustukseksi siitä huomattavasta rohkeudesta ja taidosta", hän lausui, "jota sinä, John Carter, osoitit puolustaessasi jeddak Than Kosisin serkun henkeä, yksin voittaen kolme vihreätä sotilasta, näkee jeddakimme hyväksi antaa sinulle merkin suopeudestaan."

Than Kosis astui sitten luokseni ja kiinnitettyään kunniamerkin käsivarteeni lausui:

"Serkkuni on yksityiskohtaisesti kuvannut minulle huomattavan tekosi, joka tuntuu melkein ihmeeltä, ja jos kerran voit niin hyvin puolustaa jeddakin serkkua, niin kuinka paljon paremmin voisitkaan suojella itse jeddakin henkeä. Sinut on senvuoksi nimitetty henkivartioväen padwariksi, ja sinut majoitetaan tästä lähtien minun palatsiini."

Kiitin häntä ja sijoituin hänen määräyksestään esikunnan jäsenten joukkoon. Juhlallisuuksien päätyttyä vein koneeni takaisin lentopartiolaisten parakeille, minkä jälkeen menin lähetin saattamana ilmoittautumaan palatsin vartioston komentajalle.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Löydän Dejahin

Palatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen sijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä salamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä ohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista.

Senvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis parhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin ja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin seinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat katseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti oli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden säilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen alapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen tila.

Oppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri verhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli minun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen poistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli varjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin mahdollista.

Minut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin komentaja jätti minut yksin.

Seinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät paksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä olisikaan ollut verhoja.

Tuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen vastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä henkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia sotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta, kauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris.

Zodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten astuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja kohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia.

"Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi, Heliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin hellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän tharkin Tal Hajusin kuin minun poikani."

Dejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä hänen suupielissään hän vastasi:

"Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että he saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen asioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten poikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että hän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua unohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin prinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon Sab Thanin, Zodangan prinssin kanssa."

"Olen iloinen tästä päätöksestäsi", vastasi Than Kosis. "En millään muotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi otetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni."

"Olisi parempi, Than Kosis", keskeytti Dejah Thoris, "että kihlaus julkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin kuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä maansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa."

"Eikö sotaa voida lopettaa heti?" puhkesi Sab Than puhumaan. "Tarvitaan vain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana, joka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan."

"Saamme nähdä", vastasi Than Kosis, "kuinka halukkaita heliumilaiset ovat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille."

Lausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja poistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana.

Niin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet, romahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin pannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin kuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut olemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle vihamiehelle.

Vaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä uskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan tämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen vuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten ovelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta ja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja polvittelivat kaikkiin suuntiin.