Part 11

Aikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla. Senvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi väsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan päämäärää.

Ratsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman levähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen uupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi tuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään seuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet nähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien vesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus -- olimme eksyksissä.

Ilmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme kaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan, sillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet yöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme jokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä. Kaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia vuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta näkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle saapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja nälästä laskeuduimme lepäämään.

Varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui kiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen Woolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon halki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin käsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä häpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet kihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta senjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä lähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista kilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja hoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa edellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti toiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä lennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta eläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me emme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys yhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en tappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta jättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat, heitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman onnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin voimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin vastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin puolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah Thoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän näki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien kilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia sotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat joutuneet yhä kauemmaksi meistä.

Epäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty ottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden ratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta, komensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme mahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi meihin.

Ratsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten sitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen hyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin tuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen sotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti pienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen merenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä vihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen viimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi sydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini jokaisesta huokosesta.

Nyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja -- se pysähtyi. Hermomme olivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä yksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten hän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen sotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa ympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti.

Meillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli turvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni poskelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä paukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti nelistävän ratsunsa selästä maahan.

Hypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa Dejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille, ennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he löytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka he kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin tharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat revolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi, jonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä varmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah Thorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan oli jo noussut thoatin selkään.

"Hyvästi, prinsessani", kuiskasin, "kenties vielä näemme toisemme Heliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on." Valehtelin, mutta koetin hymyillä.

"Mitä", huusi hän, "etkö tule mukanamme?"

"Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita vintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin me kaikki kolme yhdessä."

Hän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani sanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: "Pakene, Sola! Dejah Thoris jää kuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa."

Nuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni uhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran. Mutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä hurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen, kohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen viimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä. Sitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin rimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta.

Kääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja etsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti senjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua maaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata panosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä mittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta harjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan.

Tämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi kimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa nelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä minua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja Sola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin hyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt.

Jos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin saivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta vaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut heitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut.

He kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani ulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun katsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän säiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin kaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin, kaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kahleissa Warhoonissa

Oli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin tajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi huomatessani, etten ollutkaan kuollut.

Viruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen huoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja minuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka.

Kun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin lausuen: "Hän jää eloon, oi jed."

"Se on hyvä", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen vuodettani. "Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme."

Kun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä hänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli tavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi torahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa riippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä.

Hänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon tharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta allikkoon.

Vaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet uskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät thoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä.

Minut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin ikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua kantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa takaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti olivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut ja paikannut vammani.

Juuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut leiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka osoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi.

Samoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen rinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka näyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä, samalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse tharkitkin jäävät varjoon.

Jeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti hänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut vanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan etsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään.

Hän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta tervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti minut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti:

"Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua huvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla juhlilla."

"Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi määrätä, jos hän kuolee ollenkaan", vastasi nuori hallitsija ponnekkaasti ja arvokkaasti.

"Josko ollenkaan?" mylvi Dak Kova. "Kaulassani olevien kuivien käsien nimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä pelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak eikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin voisi paljain käsin riistää arvomerkit!"

Bar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja hänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa. Sitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi herjaajan kurkkuun.

En koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan taistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen rohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi sommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja viiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli pelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka.

Bar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi, vikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli ratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas liukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä tilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin kimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja viilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että torahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu kierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana raadeltuna ja verisenä lihaläjänä.

Bar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset ponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää senjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka tavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen hallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen.

Kaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan koristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti nauraen polttivat jäännökset.

Dak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että luovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki erääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen tuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja koko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin Warhooniin.

Ensimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa olivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla melkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa pienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut päivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien jäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan kuolemaan päättynyttä kaksintaistelua.

Saavuimme Warhoonin kaupunkiin kolmipäiväisen marssin jälkeen, ja minut heitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla kiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta kun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä, viikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä nytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden hirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin pitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin tällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät. Ulkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani suonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä kysymyksillä.

Lopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut tähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja inho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön, vartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi.

Olin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan ruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia lattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi kuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti kuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja saaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle odotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän kumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja iskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena permannolle.

Nauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani, heittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen kurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui avaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin ajatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan selväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen tarvittavat välineet käsissään.

Kun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin katsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä, jotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja hitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean hirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen käsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat silmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne taaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen, ja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Taistelu areenalla

Hitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa avaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä hapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi minulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat riistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan syötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko sen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina, odottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen.

Kahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi vartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut kamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin.

Kohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja kahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän oli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista päästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet häipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan "kaor."

"Ken puhuu pimeydestä?" vastasi hän.

"John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä."

"Olen Heliumista", hän sanoi, "mutta en muista nimeäsi."

Kerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä esittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän oli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja piti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan sieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa kysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta warhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he aina marssiessaan etelään päin.

"Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin päässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa", hän vakuutti minulle.

Vankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston _padwar_ (luutnantti). Hän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut tharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän selosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia.

Pahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat hitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan kaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen rodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän kimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten kaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului, olivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen alustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta lopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä.

Kolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli hänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä alkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja sotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta laivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin oli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien kadonnutta prinsessaa, mutta turhaan.

Kostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden marsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah Thorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten heimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu etelään.

Kantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja onnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli näiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti kunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli laskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota rajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut warhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa, mutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua saatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina.

Vankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme ja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta päivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin vankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät vietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu maan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä täyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut. Mutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat, yhteensä kaksikymmentätuhatta.

Areena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa. Sen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen kaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja pääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa uhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea kuolema areenalla.

Kantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli villejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden heimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin villieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta, mylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja ylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla hänen nähdessään minkä hyvänsä niistä.

Kantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa, olisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut viruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina vastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun voittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin. Seuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin jatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä.

Kohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri täyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä. Dak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan laitetulla laajalla korokkeella.