Part 10

Kun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se oli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja kiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin päättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää hänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen asti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin turhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea reuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin Woolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman kadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua ja vielä lähempänä aukiota.

Odottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen kerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan huoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi suurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka oli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen nielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen ja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat.

Rauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen sitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä nähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin hänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen vastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään. Hän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan muinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin odotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan silmiin lausui:

"Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?"

"Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään nimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin toivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi, jos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan karkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on määräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä minulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen minä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua."

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen vihansa lauhtui.

"Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat", hän vastasi, "mutta sinua itseäsi en ymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta ja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi ajatukset."

"Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on ollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes kuolema sen vaimentaa."

Hän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä eteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen.

"Mitä tarkoitat, John Carter?" hän kuiskasi. "Mitä sanot minulle?"

"Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen asti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi johdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin arvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että olen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella puolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi, sitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai hyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi keskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa tunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa teenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä vaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla palvelematta sinua."

"Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden vaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin alistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt ajatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi."

Emme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä huoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin hänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa.

"Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla", hän huudahti, "ja mikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita."

"Mitä he puhuvat?" kysyi Dejah Thoris.

"Että teidät heitetään villien _calotien_ (koirien) raadeltaviksi suurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille juhlille."

"Sola", sanoin, "olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä paljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma siitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa keskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen täytyy täällä aina olla."

"Niin", huudahti Dejah Thoris, "tule kanssamme, Sola! Sinulla on parempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin luvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta ja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta aina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua, mutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä. Tiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta me tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan, sellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja kiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!"

"Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin päässä etelässä", mumisi Sola puolittain itsekseen. "Nopea thoat juoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa kilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä ja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan vähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset. He ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja levittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä."

"Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?" kysyin. "Etkö voi piirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on mentävä, Dejah Thoris?"

"Kyllä", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi marmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin koskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja, jotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta ympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät olivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä, Helium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä mennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä suhteissa Heliumin kanssa.

Tarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi huoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä, joka myöskin näkyi vievän Heliumiin.

"Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?" kysyin.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä meistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin tullessamme."

"He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle vesiväylälle", sanoin, "ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana pakotienä."

Sola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana yönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi. Solan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin meistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä ratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla.

Käskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua pitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni niin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä silkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse hiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa eläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne, ennenkuin asettuivat yölevolle.

Rakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä, liikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen matalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen kimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen olotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä ei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne rauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli vaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä. Ensinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia sotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri ori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada päähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan.

Minulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa tällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja nopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä hetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon. Sillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan takaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa ratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla siksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien eläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin kahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden lihavuorien lomitse.

Ne tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien ruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi. Aukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä jälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin.

En satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin hiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten pääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle. Äänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita katuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan kentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja Dejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta kohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut ensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat kaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle ratsastusmatkalle lähdettäessä.

Pääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris ja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren rakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen samassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa siten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani, ennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt merkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla hyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin ihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla vapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun kohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä ratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja, jotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun.

"Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin laidassa, ja senvuoksi --" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä; mutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja karkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes kauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni joutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen kohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret thoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt kaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni.

Äkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten kaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä oli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi, kutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista oviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla olevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini kiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi sisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen sammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes minun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne pysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla hyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne keksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti autioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden luulen herättäneen heissä pelkoa -- Barsoomin isoja valkeita apinoita.

Irroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka kautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin pihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle. Odotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä, kiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen rakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin ilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni, pääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle.

Täällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien sotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa kohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua toiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse ylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin, missä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut rakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria voimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni toisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon takaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen etuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä kuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä.

En syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella saadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi vaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen, sillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat, jotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen. Puhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle sotilaalleen.

"Ja kun hän palaa huoneeseensa", sanoi puhuja, "kuten hän varmasti tekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan, hyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen tarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia koskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte hänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin kahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää salliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän huoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään vaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin käsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei tunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt, ja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne heitettäviksi Issin kylmään helmaan."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Taistelu ja tappio

Kun puhuja oli antanut määräyksensä, kääntyi hän poistuakseen huoneesta sen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta odottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua. Hiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin. Toimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan kadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla.

Ensimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle, mistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin sisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa kuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä sotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että kolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä. Yhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja pian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan varjoon.

Onneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi käytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa. Päästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se avautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui rakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen kupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran ympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia. Toisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen hirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden marsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne olivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden eläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo vuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut jälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton ruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri mustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän ja hämmästyttävän sattuvaksi.

Mutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun näin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen pirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah Thorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan, mutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa vastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää ylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja ylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli Tal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui koko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin pieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden rinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat mitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti uskon, että he tunsivat sen.

Nyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit jätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset katosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah Thoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä.

Vain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren patsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan kahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista silmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon ilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli seisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä voinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi olisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä, että hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon armoille.

Tal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä kiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen. Ei ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään huomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli juuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan.

"Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos vain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa mieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen tuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi aivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi. Kauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina aikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä kertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin voimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää sinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin jeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa suruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet Tal Hajusin; tule!"

Hän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin käsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä jo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani, terävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen sydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun kohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja kuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä sitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut niin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan nyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin kuollut.

Saman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja viitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen kerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan luokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah Thorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein heidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä jatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin etäisestä laidasta.

Vihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt. Satuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana olevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen selkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien kukkuloiden yli.

Sensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet luoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme kaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka toisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen kilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni.

Emme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas taaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen nyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään olkaani.

"Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri -- suurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu", hän jatkoi, "niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä, sillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin kuolemasta."

En vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä ja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni minusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme eteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä vaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin riemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja huolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi ylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään Heliumin porteista.