Part 9

Hitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia käytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien. Vihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan huoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa päässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen merkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies ilmestyi.

Sitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme ja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli mentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman uhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään Issuksen eteen.

En koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain rakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä hänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren eteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani vastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.

Kun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa metriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.

"Antakaa heidän nousta", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni, joka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut käskemään.

"Nouskaa ylös!" sanoi saattajamme. "Mutta älkää kääntäkö kasvojanne Issukseen päin."

"Nainen miellyttää minua", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Hän palvelkoon minua määräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven pohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan vuoden!"

Silmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät aavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri ikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman pakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen paljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi kasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.

En saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä kertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen käsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.

-- Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, -- kun hän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin Matai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.

"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!" Näin puhui Issus, ja upseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin taaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen käyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta -- lukuunottamatta harmia siitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.

Jouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin nousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä takaisin puutarhaan.

"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata", hän sanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, "ja tahtoisin auttaa sinua, jos voisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi, mutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan takaisin ulkomaailmaan."

"Mikä on kohtaloni?" tiedustin.

"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua noutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin lievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään."

"Miksi hän lähettäisi noutamaan minua?" kysyin.

"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin huvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä olisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien näytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja vastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä varten."

"Syökö hän ihmislihaa?" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä senjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin valmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy oli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin määräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen suvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki laajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli aikaisemmin saattanut olla.

Tämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita asukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä. Miksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden elämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme jokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia ja tunteita.

"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten lihaa", selitti Xodar. "Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet jäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja."

En silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli mitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa jo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä, kuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa käyttelijänsä.

Olimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan päähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.

"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä", hän sanoi. "Tyttö on kertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen taistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä ja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla varustushihnoillaan."

Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.

Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle ovelle.

Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus. Jumalatar arvosteli minua katseillaan.

Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet tuomion lukemattomille uhreille.

"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"

Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.

Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."

Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa Phaidor, kalpeana ja vapisevana.

"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.

"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni seisova upseeri.

"Tuokaa dator Xodar esiin!" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä huoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen pahaenteisesti.

"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!" hän kiljaisi. "Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan halvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi ajoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa palvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset! Raukat ja orjat eivät niitä kanna."

Xodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen voimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas raa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.

"Tiehesi!" kirkui raivostunut akankäpys. "Tiehesi! Mutta et saa oleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava orjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin saaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!"

Hitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus nousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.

Minulle hän lausui: "Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin. Myöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!" Sitten hän katosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun lähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten perässäni.

"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!" hän rukoili. "Anna anteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut sitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!" Hän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten pulppuamiselta. "Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin. Thernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien olentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää yhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja kuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi yhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!"

"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor", vastasin, "niin etkö sinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä vaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua? En tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän minulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua. Huolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten ensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan kun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle -- verrattomalle Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa sydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä suhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra Matai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus."

Phaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei hänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton suru.

"En ymmärrä", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta Issus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut näkyvistäni.

KYMMENES LUKU

Shadorin vankilasaari

Ulommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin Xodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja sadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät hänen silmilleen.

Meidän saapuessamme joukon huomio kiintyi minuun.

"Kas!" huudahti joku. "Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren Xodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi."

"Sitokoon hän Thuridin", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. "Thurid on ylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua tekemisiin todellisen miehen kanssa."

"Niin, Thurid! Thurid!" kaikui kymmenkunnasta kurkusta.

"Tuolla hän on", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen osoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla oli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään keikailevasti meitä kohti.

"Mikä hätänä?" hän kysyi. "Mitä minusta tahdotte?"

Yhteen ääneen selitettiin hänelle nopeasti asia.

Thurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi kiiluviksi raoiksi.

"Calot!" hän sähähti. "Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin sydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen salaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen kunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko maailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni." Näin sanoen hän yritti potkaista Xodaria.

Vereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen mahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen epäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti pitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista joutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen sumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen tekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.

Olin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen raukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi vaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja sättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.

Mutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle kipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen vallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien kurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella. Tulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun hänen leukaansa.

Vankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui maahan jalkojeni juureen.

Mustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka virui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa silmiään.

"Kehoititte minua sitomaan Thuridin", huudahdin. "Katsokaa sitten!" Kumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin lujasti hänen kätensä ja jalkansa.

"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen eteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että keskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!"

"Ken olet?" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi koettaa sitoa Thurid.

"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."

"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä myöskin!"

Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.

Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.

Omeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista. Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään ihmeelliseen käytävään.

Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella, astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa pyhien thernien puutarhojen alla.

Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.

Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani, sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta. Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.

Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella ympärilleni.

Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun Issus oli riistänyt häneltä arvon.

Rakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian ja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista ikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin korkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja viereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen näistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien läpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa kivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.

Hän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan hänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä kuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset ja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja sopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen vaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun täydellinen esikuva.

En herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas siunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun joku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.

Palatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin poistuessani.

"Mies", huudahdin, "tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään hyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut. Näit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen jo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme toveriasi."

"Soisin, että olisit silloin surmannut minutkin", sanoi hän.

"Nouse ylös!" rohkaisin; "kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan meistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa itsellemme tietä vapauteen?"

Hän katseli minua hämmästyneenä.

"Et tiedä, mitä puhut", vastasi hän. "Issus on kaikkivaltias. Issus on kaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On pyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä rikkomisesta."

"Pötyä, Xodar", tokaisin kärsimättömästi.

Hän hypähti kauhistuneena pystyyn.

"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."

"Uskotko sellaista, Xodar?" kysyin.

"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?"

"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin. "Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.

"-- Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan, kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."

"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa että tuskin kuulin.

"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."

Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen: "Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.

Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen lanteilleni.

Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä, jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.

"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies, joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet jumaluuteensa.

"-- Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin joku jumala.

"-- Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi tehdä sinulle mitään pahaa.

"-- Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin -- nimitäpä häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi -- määräyksestä."

Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan oli tuntikausia syvissä mietteissä.

Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.

"Kaor!" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.

"Kaor!" tervehti hän. "Mitä varten olet täällä?"

"Odotan kuolemaani, luullakseni", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.

Myöskin hän hymyili, rohkeata, miellyttävää hymyä.

"Niin minäkin", hän sanoi. "Minulle se tulee pian. Näin Issuksen säteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti ihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen kammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni nimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa. Menee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät ikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun äidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä nimitystä."

"Miten olet tänne joutunut?" kysyin.