Part 8

"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja, jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin olette antaneet toisten kärsiä?"

"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua. Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"

"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"

"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi itseänsä ryhtymällä työhön?"

"On siis totta, että syötte ihmislihaa?" kysyin kauhuissani.

Hän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.

"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?"

"Eläinten lihaa kyllä", vastasin, "mutta emme ihmisen."

"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."

Minua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.

"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja --" hän empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme -- yhtenä meistä."

Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.

"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti", vastasin, "sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi sijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan harhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin elämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja heidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat."

"Ei, ei", huudahti hän, "et saa puhua noin kamalan herjaavasti -- et saa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien temppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia, niin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun --" Taaskin hän punastui ja alkoi sitten uudelleen. "En edes minä voisi pelastaa sinua."

En virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään hyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin ulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä tulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat hirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä omien vainajiensa sielujen asuinmajoina.

Samassa vankilamme ovi aukesi ja Xodar astui sisään.

Hän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat ystävälliset -- kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.

"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon", sanoi hän, "niin en ymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä täällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte nähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa ulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä tähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa -- maanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.

"-- Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle", hän lisäsi, "sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee häntä."

Phaidor oikaisi niskansa.

"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?" huudahti hän. "Issus tuhoaisi koko sukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin."

"Sinulla on paljon oppimista, thern", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen, "enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan."

Kun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren lumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei millään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.

Tälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme etelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain navoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme ilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet, joiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.

Katselin nojaten laivan kaiteeseen ja Xodar oli vierelläni.

"Mikä on suuntamme?" kysyin.

"Hieman lounaaseen etelästä", vastasi hän. "Kohta näkyy Otz-laakso. Lennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.

"Otz-laakso!" huudahdin. "Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken karkasin, ole juuri siellä?"

"Kyllä", vastasi Xodar. "Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän ajojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan laajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä alemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää maljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen pohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin sisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän järven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa. Sinne olemme matkalla."

Katsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain yksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli hänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin tämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.

"Vain lentokoneella on se matka mahdollinen", lopetin mietteeni ääneen.

"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta ei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä", selitti Xodar äänen värähtäessä ylpeydestä.

Olimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se päättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän juurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät matalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin juurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.

Kerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka alkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin kauas kuin silmä kantoi. "Se on Iss-virran uoma", selitti Xodar. "Se juoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta tässä sen cañon on avonainen."

Samassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin häneltä, mikä se oli.

"Se on kadotettujen sielujen kylä", vastasi hän nauraen. "Tätä jäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana alueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät Iss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne asumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee tänne.

"-- Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta laaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten vartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.

"-- Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja, sillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on liian vähän, että saisimme kunnolleen taistella -- niinpä annammekin heidän olla rauhassa.

"-- Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän lukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään lakkaamatta."

Nyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen laakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta tumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta. Se ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.

Xodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja seisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.

"Ovatko hänen puheensa todenmukaisia?" kysyin tytöltä.

"Osittain ovat", vastasi tämä. "Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta laaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka muka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta --" hän empi. "Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat lukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme rääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet ihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on meidän varallemme."

"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia barsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset hyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon", huomautin. "Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta oikeudenmukainen."

"Minä en voi sitä uskoa", sanoi hän.

"Saamme nähdä", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä lähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin selittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien kysymysten ratkaisun kanssa.

Likellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme vähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme vuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan, pyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.

Tämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä. Sen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista kalliota.

Hetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen sitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui, kunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja jättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä kajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin uumeniin.

Laskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi suurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat luolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia laivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän oudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.

Hitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se lepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme irroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät, mutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti uudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja turvallisesti kuin äsken ilmassa.

Phaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei ollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli sellainen maailma.

Melkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia kuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa, sellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien välistä liikennettä.

"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama", lausui joku takanamme. Kun käännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen huvitettuna.

"Tämä järvi", hän jatkoi, "on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee tänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on neljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi pohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa kastelulaitoksiin."

Tämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina pitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä vankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella, Marsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.

Heidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville näiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat yksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja lakanneet pohtimasta sen syitä.

Sivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä, ilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli pieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen ne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että aseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla penkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.

Näistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan edessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme päämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.

Xodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja sotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata rakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.

"Saat pian nähdä Issuksen", virkkoi Xodar Phaidorille. "Harvalukuiset vankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä orjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele Issusta yli yhden vuoden." Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea hymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille sanoilleen.

Vaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa tämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja pelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman herran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien vihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.

Rakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen keskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella, samanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä kellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden maanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en voinut ensi silmäyksellä saada selville.

Pian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle juuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä. Heti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin kummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.

"Vie upseerillesi", hän lausui, "dator Xodarin määräykset. Sano hänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka saattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen temppelin luokse."

"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin dator", vastasi mies. "Tapahtuu kuten sanoit." Ja nostaen ylös molemmat kätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on yhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan uumeniin.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean loistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin tervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten alukseen ja alas luukusta.

Kajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen. Siinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti kun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden mukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen koneiden rytmillisen surinan tahdissa.

"Minne voimme mennä näin pienessä vesialtaassa?" kysyi Phaidor.

'"Emme ylöspäin", vastasin, "sillä panin merkille, että vaikkakin tämä rakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko."

"Minne sitten?" hän kysyi taaskin.

"Aluksen ulkonäöstä päättäen luulen, että menemme alaspäin", selitin.

Phaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja sitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä tämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan jäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa kauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.

Tuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti. Saatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä himmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.

Phaidor tarttui käsivarteeni.

"Pelasta minut!" hän kuiskasi. "Pelasta minut, ja jokainen toiveesi täyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor --" hän sekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa "Phaidor on jo sinun."

Lapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka lepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin, sillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme kahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin omia kasvojaan kohti.

YHDEKSÄS LUKU

Issus, ikuisen elämän jumalatar

Rakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta, liikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä minusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai teolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen kiintymykseensä.

Milloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut taistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet paremmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan tuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai suudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä olinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa mieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia villejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon katseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.

Mutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin kömpelösti, pelkään.

Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.

Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.

"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor, Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?

"-- Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman. Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.

"-- Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta, jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään, kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa armonosoitukseksi.

"-- Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat repivät sinua kappaleiksi."

Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.

Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.

Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä Marsin pinnan alapuolella.

Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.

Muutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä. Pysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi ulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui kajuuttaan.

"Tulkaa!" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi merimiehistä oli aukaissut.

Huomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli lammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi kerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.

Lammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät pystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan katon keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät himmeästi valaistuihin käytäviin.

Yhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn jälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran tunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi nähdä.

Häkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt Barsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän kiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla säännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.

Pitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin mentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus ylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.

Tuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin ja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin nopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.

Kun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää sijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata. Maapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi selittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.

Saatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista puista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista käytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla, turkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on kokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä kuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita Maan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat käsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä, joita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?

Minunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet marsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän maiseman ihanuus.

Phaidorin silmät olivat levällään hämmästyksestä.

"Issuksen temppeli", hän kuiskasi puolittain itsekseen.

Xodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain huvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.

Puutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän joukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän kaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli ryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.

Tällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän edustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui muutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä he sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.

Palattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin tyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka oli ollut prinssinä Heliumissa.