Part 7

Vastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt sellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten lukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti, että tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä hetkessä.

Kaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut peräytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani olevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi liikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti miekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli pudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa myöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen selästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.

Olin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka miekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven pohjassa.

Tämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili tyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään paljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat vankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä oli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa vetää tikaria esille.

Annoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen käsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle jalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui selälleen kuin iskun saanut härkä.

Hiljainen, hopealta helkkyvä nauru kuului takaani.

"Sinä et ole thern", sanoi kaunisääninen toverini, "vaikkakin sinulla on kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole Barsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin sinä tänä yönä. Ken olet?"

"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi", vastasin. "Entä ketä", lisäsin, "on minulla ollut kunnia palvella?"

Hän empi hetkisen, ennenkuin virkkoi mitään. Sitten hän kysyi:

"Et ole thern. Oletko thernien vihollinen?"

"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on henkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu. Aseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen minulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko sinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen puhunut."

Hän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi. Tuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään saadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja noudattamani ritarillisuusohjeet.

Nähtävästi tarkastuksen tulokset tyydyttivät häntä.

"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhä _hekkador_, thernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen elämän prinsessan, veli."

Juuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut nyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen. Irroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti selän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen raskaaseen tykinalustaan.

"Miksi et menettele yksinkertaisemmin?" kysyi Phaidor.

"En ymmärrä. Miten 'yksinkertaisemmin'?" vastasin.

Kohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi heittänyt jotakin aluksen laidan yli.

"En ole murhaaja", sanoin. "Surmaan vain puolustaessani itseäni."

Hän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia kulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.

Niin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni vihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta. Barsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema merkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista jakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.

Mutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista, olivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka huokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta vääjäämättömästä pakosta.

Luulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen, jonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että menettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.

Mies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi, viruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja voimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin olisi häntä kadehtinut.

Alus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli mielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso sijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista tähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin summittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia karttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin laskenut ohjaamani laivan aseman.

Se seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin asutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme. Käänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin työntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme kohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen pykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi kaameasta kuolemanlaaksosta.

Kun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen, puhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä kammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta. Taistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä olimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää ääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.

Oli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo tuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.

"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä", hän sanoi rauhallisesti. "Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa aluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin."

Hänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi sanonut: "Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa sataa."

Annoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme oli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään tahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee kestämään enimmin.

Nyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten lämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten minua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän senjälkeen tytön avaavan silmänsä.

"Olimmepa lähellä kuolemaa", huomautti Phaidor.

"Opin siitä kuitenkin kaksi seikkaa", vastasin.

"Mitkä sitten?"

"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on kuolevainen", sanoin hymyillen.

"Vain Issus yksin on kuolematon", vastasi hän. "Ja Issus edustaa thernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon."

Näin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän kuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti. Myöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin puhujakin.

"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut", jatkoi tyttö, "on johtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat tietosi varsin vähän entisestään karttuneet."

"Toinen seikka", vastasin, "on se, että tämä tumma ystävämme ei ole peräisin lähemmästä kuusta -- hän näytti melkein vainajalta parin kolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme kohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme Thuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto jäljellä."

Phaidor katsahti ilmeisesti hämmästyneenä mustaihoiseen.

"Jos et ole Thuriasta, niin mistä sitten olet?" hän kysyi,

Mies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta mitään.

Tyttö polkaisi käskevästi pientä jalkaansa.

"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä jäävät vastaamatta", hän sanoi. "Alemman olennon pitäisi ylpeillä siitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen suvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet."

Taaskin musta rosvo hymyili ilkeää, tietävää hymyään.

"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä eikä niitä saamaan", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen: "Mitä aiot minulle tehdä?"

"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin", sanoin. "Teille ei tapahdu mitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on ystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani, niin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten, ja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista lähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen."

"Oletko Heliumista?" kysäisi rosvo.

"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi", vastasin, "mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta taivaankappaleesta."

Xodar katsoi minua kiinteästi muutamia minuutteja.

"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista", hän sanoi vihdoin. "Ei yksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan kahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin kultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?" Hän painosti pilkallisesti sanaa "pyhä."

"Ne olin jo unohtanut", selitin. "Ne ovat voittosaalista." Yhdellä tempaisulla riisuin naamion päästäni.

Kun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen silmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut näkevänsä thernin kaljun pään.

"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta", hän sanoi kunnioituksen väre äänessään. "Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja kahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä tunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi", hän lisäsi, "jos olisit barsoornilainen."

"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni", keskeytin hänen puheensa. "Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat ensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos joku barsoomilainen sinut voittaisi?"

"Barsoomin ensisyntyiset", selitti hän, "ovat mustaihoinen ihmisrotu, jonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset sanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu keskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa kaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.

"-- Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen kehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja eläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky liikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun yhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen edelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat ja liikkuivat yksilöinä.

"-- Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja; tehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat Barsoomissa järki ja harkitsemiskyky.

"-- Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta ja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä eripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen pieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina jäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa päälakeensa liittyvästä varresta.

"-- Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja pähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi väliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi kasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa valkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen mustaihoinen ihminen.

"-- Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta kolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät kaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa päästäkseen vapauteen.

"-- Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli koko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista elämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden laajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten yhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.

"-- Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen mustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon. Uteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin kansoittuminen alkoi.

"-- Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin olentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun. Mutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta ja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot syntyneet.

"-- Thernit", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, "ovat pitkien ajanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä valkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin. Barsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on mustien ihmisten rotu.

"-- Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset oppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen emon muiden lapsien keskuudessa.

"-- Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin peloittavia vastustajia taistelussa."

Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.

Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.

Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.

En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä, joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme, ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki minussa jo heränneet vapauden toiveet.

Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä, häämöitti aivan likellä aluksemme perää.

KAHDEKSAS LUKU

Omeanin uumenissa

Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen, tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.

Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.

Yläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan taistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin jyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.

Kuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula edellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita kohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva olisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi taaskin mahdollinen.

Samalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin satakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen kaiteen ylitse.

Kun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta. Määräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo myöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.

Heti yhteentörmäyksen jälkeen käänsin koneet käymään takaperin, mutta aluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään puhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten pääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille heidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.

Taistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista varten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun sitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.

"Tehkää heidät vaarattomiksi", hän sanoi, "mutta älkää vahingoittako heitä!"

Jotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän henkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin kunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin olisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin nauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi, niin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet puuvillalankaa.

He sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin he olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle, ja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.

Runsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen miehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle kuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.

Tytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja laskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset olivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä käytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.

Lyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini herättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen taistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä ympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.

Se seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman thernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän perinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan minua suopeammin.

Poikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä. Upseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset, loistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan, hopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden alle.

Komentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen timanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen loistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet; heidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen kansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät, joihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita metalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset kaiteet; tykkien välkkyvä metalli.

Phaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen sidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna. Poistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.

Saatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja korjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää kohti.

Vähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani ajattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian kohtalo.

Jos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi joutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin laaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa kuin nopea ja kauhea kuolema.

Kuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta tuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan ymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli heihin istuttanut.

Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus, mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.

Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.

Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien kynsistä.

Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.

Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä, läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa käytetään hyvin paljon.

Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.

Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.

"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?" kysyin nauraen.

Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla keventyneesti.

"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä katsoen noin erinomaisen komeat."

Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui, että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen nauruunsa.

"Tiedätkö, minne olemme matkalla?" kysyi hän.

"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen", vastasin.

"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se", selitti hän vavahtaen.

"Mitä tarkoitat?"

"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."

"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?" kysyin tahtomattanikin.

"Mitä tarkoitat?"