Part 5

"Mutta me koetamme", huudahdin, "ja sinä tulet kanssamme, jos haluat."

"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni häpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä pitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista."

Tars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua jännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty odottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.

Neuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä jos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen, olisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa kuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.

"Meillä on oikeus karata, jos voimme", vastasin. "Jos se meille onnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä tiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta elämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä laakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä, vaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä todellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.

"-- Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä täältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa peräytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse osanamme olisi halveksiminen ja kidutus.

"-- Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville, ja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että kertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti kuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti olisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta selvää velvollisuutta.

"-- Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme uskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi, että lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa."

Sekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun aikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.

"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa", hän sanoi. "Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes yhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa paikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin pitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä."

Loin tharkilaiseen kysyvän katseen.

"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan", lausui vihreä sotilas, "lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter johtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut."

"Tulkaa sitten", huudahdin, "meidän on lähdettävä, sillä missään emme voi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän kuolemankammion seinien sisällä."

"Lähtekäämme sitten", sanoi tyttö, "mutta älkää tuudittautuko sellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen pahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette."

Näin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa olin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien luokse.

Siellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia, ja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he liittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä ryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä taikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi, että koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.

Thuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut toisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta therneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria, punaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.

Mikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen ampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.

Viimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin holveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden läpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä vieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme lähenevien askelten ääniä.

Päämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme aseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät kallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että valtaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien linnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.

"Ja sittenkin, oi prinssi", huudahti hän, "pyhien thernien käsivarsi on pitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia temppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme minne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt ennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa ilmaa herjauksillamme."

Olimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja Thuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä päämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme miehen, joka ilmeisesti oli thern.

Nahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli otsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman iso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt riippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

Se oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin olevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä molemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan valtaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien koneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien avaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa kokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.

Vastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen kuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli sentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä, maapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi kahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta ei voi sanoin kuvata.

Kun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi viiruksi.

"Seis!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee, Thuvia?"

Vastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti. Ääntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.

"Peto!" sähisi Thuvia. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin saanut kostaa."

Kun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat huulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja päästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.

"Oi, prinssi", hän huusi, "kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on yhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät ulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette, sinä ja tuo pyhä thern?"

Mies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja piirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea, keltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani, kun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.

"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?" kysyin Thuvialta. "Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän hornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?"

Hän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi polvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja sitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan, kuin hatun.

Noustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle tukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.

"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi", hän sanoi, "niin saat liikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli kymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa keskuudessa."

Kun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan, huomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli sileä kuin muna.

"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka", selitti Thuvia huomaten hämmästykseni. "Heidän kantarodullaan oli upeat kullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu ollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän puvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä syvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä."

Seuraavalla hetkellä olin puettuna pyhän thernin tamineihin.

Thuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin olkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme varastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.

Vankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka Thuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä kaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.

Tällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa. Heittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään samoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.

Sitten vaivuin heti uneen.

VIIDES LUKU

Vaarallisissa käytävissä

En tiedä, kuinka kauan nukuin varastohuoneen lattialla, mutta monia tunteja olin varmaankin unessa.

Heräsin hälytyshuutoihin, ja tuskin olin saanut silmäni auki, kykenemättä unenpöpperössä vielä kunnolleen oivaltamaan missä olin, kun pamahti sarja laukauksia, jotka kajahtelivat korvia huumaavasti maanalaisissa käytävissä.

Samalla olin jalkeilla. Vastassamme oli kymmenkunta alempaa therniä seisoen leveässä oviaukossa vastapäätä sitä ovea, josta me olimme tulleet.

Ympärilläni viruivat kuolleina kaikki seuralaiseni paitsi Thuvia ja Tars Tarkas, jotka olivat samoin kuin minäkin nukkuneet lattialla ja siten välttäneet ensimmäiset tuhoisat laukaukset.

Kun nousin seisomaan, laskivat thernit alas kauheat aseensa, samalla kun heidän kasvonsa vääntyivät sekavaan ilmeeseen, josta kuvastui kiukkua, hölmistystä ja levottomuutta.

Olin heti tilanteen tasalla.

"Mitä tämä merkitsee?" huusin raivoisan ankarasti. "Aikovatko Sator Throgin alamaiset murhata hänet?"

"Armoa, oi kymmenennen arvoluokan mestari!" huudahti yksi miehistä toisten hiipiessä oviaukkoon ikäänkuin koettaen salaa luikkia tiehensä niin mahtavan miehen näkyvistä.

"Kysy heiltä, mitä asiaa heillä on tänne", kuiskasi Thuvia olkani takaa.

"Mitä tekemistä teillä on täällä, miehet?" huusin.

"Kaksi ulkomaailmasta saapunutta miestä on valloillaan thernien alueella. Olemme thernien isän määräyksestä etsimässä heitä. Toinen heistä on valkoihoinen ja mustatukkainen, toinen taas tavattoman kookas vihreä sotilas", selitti mies luoden epäluuloisen katseen Tars Tarkasiin.

"No tässä on heistä toinen", puhkesi Thuvia puhumaan osoittaen tharkilaista, "ja jos silmäätte tuolla ovella olevaa ruumista, niin kenties tunnette toisen. Sator Throgin ja hänen halpojen orjiensa oli tehtävä mihin vartioivat alemmat thernit eivät kyenneet -- olemme surmanneet toisen ja vanginneet toisen. Palkkioksi on Sator Throg lahjoittanut meille vapauden. Ja nyt olette te tyhmyydessänne tappaneet kaikki muut paitsi minua ja olittepa vähällä surmata itse mahtavan Sator Throginkin."

Miehet näyttivät typertyneiltä ja hyvin säikähtäneiltä.

"Eikö olisi parasta, että he heittäisivät nämä ruumiit kasvi-ihmisille ja sitten palaisivat majapaikkoihinsa, oi mahtava Sator Throg?" kysyi Thuvia minulta.

"Kyllä; tehkää kuten Thuvia sanoi!" säestin.

Kun miehet kokosivat ruumiita lattialta, huomasin, että se heistä, joka kumartui nostamaan Sator Throgin ruumista, säpsähti lähemmin silmätessään vainajan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja loi sitten silmäkulmastaan salavihkaa nopean silmäyksen minuun päin.

Olisin voinut vannoa, että hän hieman aavisteli, kuinka asiat todella olivat; mutta hänen vaikenemisensa osoitti, että se oli pelkkä epäluulo, jota hän ei rohjennut lausua ääneen.

Kantaessaan ruumista pois huoneesta hän taaskin vilkaisi minuun nopeasti, mutta tutkivasti, ja sitten hänen katseensa uudelleen kiintyi käsivarsillaan olevan ruumiin kaljuun, kiiltävään päälakeen. Kun vielä, juuri hänen poistuessaan huoneesta, ohimennen silmäsin hänen kasvojaan syrjästä päin, väreili hänen huulillaan ovela, voitonriemuinen hymy.

Tars Tarkas, Thuvia ja minä jäimme kolmisin. Tuhoisan tarkasti tähtäävät thernit olivat riistäneet seuralaisiltamme viimeisetkin vähäiset toiveet päästä ulkomaailman vaaralliseen vapauteen.

Niin pian kun kaamea kulkue oli täydelleen häipynyt näkyvistämme, kehoitti Thuvia meitä heti lähtemään uudelleen liikkeelle.

Myöskin hän oli pannut merkille Sator Throgia kantavan thernin epäilevät eleet.

"Se ei ennusta meille hyvää, oi prinssi", hän sanoi. "Sillä joskaan tuo vintiö ei uskaltanut ryhtyä sinua syyttämään, niin on hänen yläpuolellaan sellaisia miehiä, joilla on kyllin valtaa vaatiakseen tarkempaa tutkimusta, ja se, prinssi, olisi varmasti tuhoisa."

Kohautin olkapäitäni. Minusta näytti vaikean asemamme lopputuloksena joka tapauksessa olevan kuolema. Uni oli minua virkistänyt, mutta verenvuodosta olin yhä vieläkin heikko. Haavojani kirveli. Hoitoa ja lääkkeitä ei ollut vielä saatavissa. Kuinka kaipasinkaan vihreiden marsilaisnaisten melkein ihmeellisesti parantavia omituisia voiteitä ja lääkkeitä. Yhdessä tunnissa ne olisivat tehnee minusta uuden miehen.

Rohkeuteni oli lamassa. En milloinkaan ennen ollut tuntenut niin äärimmäistä toivottomuutta vaaran uhatessa. Mutta samassa häilytti ilmanveto pyhän thernin pitkää, aaltoilevaa keltaista tukkaa, niin että se hulmahti kasvoilleni.

Eivätkö nuo hiukset vieläkin saattaisi aukaista vapauteen vievää ovea? Jos toimisimme ripeästi, niin emmekö vieläkin voisi pelastua, ennenkuin yleinen hälytys tehtäisiin? Voisimmehan ainakin koettaa.

"Mihin se mies ensinnä ryhtyy, Thuvia?" kysyin. "Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin palataan meitä etsimään?"

"Hän menee suoraan thernien isän, Matai Shang-vanhuksen luo. Hänen on odotettava puheillepääsyä, mutta kun hänellä on varsin korkea asema alempien thernien keskuudessa -- hän on alempien thernien _thorian_ -- ei Matai Shang anna hänen kovinkaan kauan odottaa.

"-- Jos siis thernien isä pitää hänen kertomustaan uskottavana, niin tunnin kuluttua käytävät ja huoneet, pihat ja puutarhat vilisevät etsijöitä."

"Meidän on siis tunnissa tehtävä mitä teemme. Mikä on paras tie, Thuvia, lyhin tie pois tästä taivaan manalasta?"

"Suoraan kukkuloiden laelle, prinssi", vastasi hän, "ja sitten puutarhojen läpi sisäpihoille. Sieltä vie tiemme thernien temppeleihin ja niiden läpi ulkopihoihin. Sitten varustukset -- oi, prinssi, se on toivotonta. Kymmenentuhatta sotilasta ei kykenisi raivaamaan tietä vapauteen tästä hirveästä paikasta.

"-- Aikojen alusta lähtien ovat thernit lujittaneet linnoitustaan, vähitellen, kiven kiveltä. Valloittamattomat varustukset ympäröivät yhtämittaisesti jatkuen Otz-vuorten ulkorinteitä.

"-- Suojamuurien takana olevissa temppeleissä on miljoona sotilasta aina valmiina. Pihat ja puutarhat ovat täynnä orjia, naisia ja lapsia.

"-- Siellä on mahdotonta päästä huomaamatta edes kivenheiton matkaa."

"Jos kerran muuta tietä ei ole, Thuvia, niin miksipä vitkastella pohtimalla tämän tien vaikeutta? Meidän on koetettava selviytyä siitä."

"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?" kysyi Tars Tarkas. "Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia."

"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta varustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin päivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä", sanoi Thuvia.

"Kuinka paljon on kello?" tiedustin.

"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista", selitti Thuvia. "Kaksi tuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista tuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme katsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!"

Näin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin, kunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka avautui Dorin laaksoon päin.

Oikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena pallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä alapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla. Tulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen varoiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon laskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain hyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina tavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä myöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa. Marsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu taivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta valaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa kaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä, Marsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien tavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.

Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa, punaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä laitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä varpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki lehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui puiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran aukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni sivistyneitten ihmisten asumasijoille.

Maisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden juurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui vuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä oli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle kehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.

Ulkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin mekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa alustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan huutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget hyökkäykseen.

Hetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne syöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin hyppäyksin.

Seurue oli laskenut maihin ja seisoi nurmikolla kammottavan lauman tullessa näkyviin. Toivotonta puolustautumista ei kestänyt kauan. Sitten oli kaikki hiljaista isojen, inhoittavien otuksien laskeutuessa uhriensa päälle ja imusuiden kiintyessä saaliin ihoon.

Kammoten käänsin katseeni toisaalle.

"Heidän osansa on pian näytetty loppuun", virkkoi Thuvia. "Isot valkeat apinat saavat lihan, kun kasvi-ihmiset ovat imeneet verisuonet kuiviin. Katsokaa! Tuolta ne jo tulevat!"

Kun silmäsin hänen osoittamaansa suuntaan, näin kaksitoista isoa valkeata hirviötä juoksemassa laakson poikki joen äyrästä kohti. Juuri silloin laski aurinko ja meidät verhosi sankka pimeys.

Vitkastelematta Thuvia opasti meidät käytävään, joka edestakaisin kaarrellen vei kallion läpi vuoren laelle monia satoja metrejä sen paikan yläpuolelle, missä olimme olleet.

Kahdesti sulkivat tiemme isot, käytävissä vapaina kuljeksivat banthit, mutta kummallakin kerralla Thuvia lausui hiljaisen komentosanan, ja murahtelevat pedot hiipivät juroina tiehensä.

"Jos osaat selviytyä kaikista esteistä yhtä hyvin kuin hillitset nuo rajut otukset, niin enpä ymmärrä, mitä vaikeuksia meillä voisi olla", sanoin hymyillen tytölle. "Miten menettelet siinä?"

Hän naurahti ja vavahti sitten.

"En oikein tiedä itsekään", hän sanoi. "Kun tulin tänne, sain Sator Throgin raivostumaan hylkäämällä hänet. Hän määräsi minut heitettäväksi yhteen sisäpihan avarista luolista. Se oli täynnä bantheja. Omassa maassani olin tottunut käskemään. Äänessäni oli jotakin, en tiedä mitä, joka lannisti pedot, kun ne karkasivat kimppuuni.

"-- Sensijaan, että olisivat repineet minut palasiksi, kuten Sator Throg oli toivonut, ne ryömivät jaloissani. Tämä huvitti Sator Throgia ja hänen ystäviään niin suuresti, että minut säilytettiin elossa opettamaan ja hoitelemaan näitä pelottavia otuksia. Tunnen ne kaikki nimeltä. Niitä kuljeksii paljon täällä alemmissa kerroksissa. Ne huolehtivat puhtaanapidosta. Vankeja kuolee paljon kahleisiin. Banthit toimittavat terveyspoliisin tehtävät, ainakin tässä suhteessa.

"-- Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään luolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin harvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä pakottamina."

Thuvian sanojen johdosta pälkähti päähäni ajatus.

"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun pääsemme maan pinnalle?" kysyin.

Thuvia nauroi.

"Se johtaisi huomion pois meistä, siitä olen varma", hän sanoi.

Hän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain kehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme sokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.

Kohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin taakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä pimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti koukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä kuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto toisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.

Hän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin opetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni kiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin ilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.

Pian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli Thuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät kyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli omituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja pehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät; pitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon kiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot, matalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot; kookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas; minä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi; ja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.

Sitä en pian unohda.

Lähestyimme avaraa huonetta, joka oli valaistu kirkkaammin kuin käytävät. Thuvia pysähdytti meidät. Ääneti hän hiipi ovelle ja vilkaisi huoneeseen. Sitten hän viittasi meitä tulemaan perässään.

Huone oli täynnä näiden maanalaisten onkaloiden outoja asukkaita. Siellä oli sekava kokoelma sekasikiöitä -- ulkonaisesta maailmasta kotoisin olevien vankien, punaisten ja vihreiden marsilaisten, ja thernien valkean rodun jälkeläisiä.

Alituinen vankeus maan alla oli tehnyt heidän ihonsa kaamean näköiseksi. He muistuttivat enemmän ruumiita kuin eläviä olentoja. Monet heistä olivat epämuodostumia, toiset rujoja ja useimmat, kuten Thuvia selitti, sokeita.

Kun he viruivat sätkytellen lattialla, joskus päällekkäin tai useita yhdessä läjässä, johtui heidät nähdessäni heti mieleeni kaameat kuvat, joita olin nähnyt Danten _Helvetin_ korupainoksissa. Ja voisiko ollakaan sattuvampaa vertausta? Eikö tämä ollut todellinen horna, jossa asui kadotettuja sieluja, toivottomia, tuomittuja vainajia?

Varovasti astellen pujottelehdimme huoneen poikki, isojen banthien nälkäisesti nuuhkiessa himottavaa saalista, jota niin runsaasti ja viekoittelevasti oli ilman minkäänlaista suojaa levitettynä niiden eteen.

Sivuutimme vielä monien huoneiden ovia, joissa oli samanlaisia asukkaita, ja vielä kahdesti oli meidän pakko kulkea niiden läpikin. Eräissä toisissa oli vankeja ja petoja kahleissa.