Marsin jumalat: Seikkailuromaani
Part 4
Tars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä pukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää vastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni, suunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää hartioiden ja vyötäisten puolivälissä.
Kun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin sattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky, jonka johdosta kuiskasin:
"Älä liikahda, Tars Tarkas! Älä hievahda paikaltasi!"
Hän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun minä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin suuri merkitys.
Näin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä olevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä olevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti syrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että kortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.
Kortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa. Liitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen himmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.
Kun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla lattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi liikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää -- se oli perin yksinkertaista.
Mutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan jättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone, jossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän edessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa, ilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen kansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten minä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.
Hänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän joukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli usutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.
Kun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista keveämpi.
"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas", varoitin. "Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista." Olin hyvin lähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi tietää, että tunsin heidän salaisuutensa.
Niin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä huoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta oli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin ulkopuolelta pitää silmällä.
Ajan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni aivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten ja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni päähän.
Kun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä ehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa olevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen edellään.
Kun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin toverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin sovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi melkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän, tuhoaennustavan silmäyksen.
Nopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla pidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset olivat tulleet kimppuumme.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta nopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars Tarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta kohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin tulevan puoliskon tekemälle aukolle.
Yksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani oli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli suunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa suhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.
Hänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa radiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.
Minulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla Barsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan vastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai sitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän tempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta säiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä laukaista.
Samassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden tiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.
Vastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä harjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan kymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.
Mutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja muutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut ainakin vertaisensa.
Hänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman varmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta kymmenkunnasta pikku haavasta!
"Ken olet, valkoinen mies?" hän sähisi. "Värisi nojalla on ilmeistä, ettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole."
Hänen viimeinen lauseensa kuulosti melkein kysymykseltä.
"Entä jos olisinkin Issuksen temppelistä?" sanoa tokaisin umpimähkään.
"Kohtalo varjelkoon!" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren peittämät kasvonsa kalpenivat.
En osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen huolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun asianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen _tietämänsä_ mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli ilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita taikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että vapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän oli yhdelle heistä tuottanut.
Mutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi vaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen kylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien aikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
Kahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien säiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat kuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse jatkaessamme rajua miekkailuamme.
Mutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi yksi naisvangeista varoitushuudon.
"Ympäri! käänny! Takanasi!" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti hänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen samanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.
Hän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla melkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt jälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.
Kuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin taistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja seikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen voimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes kahteenkymmeneenneljään tuntiin.
Olin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi mielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu ei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja rohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada hänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin -- en voinut toivoa pystyväni voittamaan, jos taistelu pitkästyisi.
Mutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset, sillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin melkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet surmatuksi.
Hän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin edellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti minulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan virittämäänsä paulaan -- ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.
Tunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat esineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja silloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa henkeni.
Hän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen kaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten minun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa liikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja lensin selälleni ruumiin ylitse.
Pääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan kiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni kuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään vastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että olisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa kädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.
Samoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi joutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa. Niinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli kaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen hänen kädestään.
Saatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi minua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän purskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut salaperäisessä huoneessa.
Ja siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun, kaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.
Hänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen miekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis lysähti päälleni, menin tajuttomaksi.
NELJÄS LUKU
Thuvia
Minut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu. Vähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet äänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus, petojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas läähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.
Nousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri olin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat kahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista kuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä ja toivoa.
Viimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen marsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto oli pelastanut henkeni.
Hän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun, jonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä jumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle kehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun hänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut edes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa oli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki tai orja.
Kului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat äänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne todennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden aiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa villipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.
Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten, mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan. Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.
"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten, kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä -- älä pirsto sitä elottomaan metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön sormen keveätä kosketusta."
"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?" kysyin.
"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan loukkoon on päästetty?"
"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan ruumiilta.
Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.
Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen, jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.
Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat, mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.
Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa, käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä, olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä voittaa."
Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja hämmentynyt ulkomuotoni.
Kun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin hennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni, että nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.
"Odota", hän kuiskasi, "anna minun pitää huolta pedoista." Sitten hän astui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja turvattomana.
Tultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan hiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät häneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi, ennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset ryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat koiranpennut.
Hän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja sitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan hirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti salaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut salista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän hymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.
Hetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas puhumaan:
"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta en ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin pamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä, joka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta laukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla ollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi."
Täytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta juuri olin tullut huoneeseen -- toisessa päässä huonetta kuin se, josta tyttö oli vienyt villit seuralaisensa.
Harmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin olisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän onnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.
Se seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai meidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten voisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden kynsistä.
Yhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa päässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle samanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.
Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.
"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne kuoleman kynsistä?"
"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota, jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.
"-- Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne sisäpuolelle."
Hän hymyili.
"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten. Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko Barsoomista."
"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki, vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"
"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."
Hän vapisi.
"Minkälaiseen kuolemaan?" kysyin.
"Pyhät thernit syövät ihmislihaa", vastasi hän, "mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina -- sellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja tällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua muutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi sekoittanut heidän suunnitelmiaan."
"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka raskas John Carterin käsi on?" kysyin.
"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit asustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta maailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.
"-- Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin palatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan alempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän auringottoman maailman julmia asukkaita.
"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen lukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat syntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan nähneet päivän valoa -- eivätkä saakaan nähdä.
"-- Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa heille sekä huvituksia että elintarpeita.
"-- Silloin tällöin joku onneton pyhiinvaeltaja, joka ajautuu Iss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien kasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu sydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle käydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan vartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki purkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen unohdettuun Korus-järveen.
"-- Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan kasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän aseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa muutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden kynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva pyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen, niin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja anastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.
"-- Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat joskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka väijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan maan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja pääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät edes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa, sillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien sisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista, jotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.
"-- Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen maailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen rauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän elämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden aistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän henkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun."
"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas", sanoin. "Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he ovat täällä mitanneet toisille."
"Kukapa tietää?" mumisi tyttö.
"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja kuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja kunnioittaen kuten jumalista."
"Thernit ovat kuolevaisia", vastasi hän. "He kuolevat samoista syistä kuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille sallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan mukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän tunnelin kautta.
"-- Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput sallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä pitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen näistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern."
"Entä jos kasvi-ihminen kuolee?" kysyin.
"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin syntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy isoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen vuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi ajoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee ja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon laskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa."
"Lähetimme tänään pyhiä thernejä silianeiksi", sanoi Tars Tarkas nauraen.
"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee", selitti tyttö. "Ja se tulee -- te ette voi pelastua."
"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten", huomautin minä. "Ja mikä on tapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin."
"On hyödytöntä koettaakaan", vastasi hän toivottomasti.