Part 3

Vihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka ilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti päättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin nälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua livahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä laaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?

Kun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet omituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä tarkemmin.

Onkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta, kovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein oleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli, näin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.

Ylhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme toivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä välin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani tarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.

Nousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden päätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty puunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen laitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat täydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.

Laskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille. Tämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin turvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää mahdollisten hyökkäysten varalta.

Lähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että vaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin saattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä häämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.

Kiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin rungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä laaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän oksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä oli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois. En uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin ja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin nopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen jälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa aukkoa kohti.

Tars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin tikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä kolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden tangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat tangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun sisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen saakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.

Kuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät vaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä pelastumisestamme.

Saavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin ulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin sopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.

Oksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni lähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella kapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.

Kun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se, nuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi kalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.

Sadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen nurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava, upeasti hohtava kallioseinämä.

Edessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta ja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin päässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän tarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi aukolle noutamaan Tars Tarkasia.

Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.

Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin, jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.

Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.

Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta tylystä seudusta.

Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin on silein pihanurmikko.

Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin, päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne, mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.

Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli. Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin, pitelimme toisiamme kädestä.

En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.

Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.

Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.

Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan ikäänkuin näkymättömän käden painamana.

Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden uumenissa.

Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme päässeet sisään.

Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt julma, pilkallinen nauru.

KOLMAS LUKU

Salaperäisten arvoitusten kammio

Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.

Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.

Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi Kisoiksi.

Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.

"Mitä arvelet kaikesta tästä?" kysyin. "Missä tulimmaisessa olemme?"

Hän silmäili minua hämmästyneenä.

"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä missä olet?"

"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani, sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän kuin syntymätähteäni. -- EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."

"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa, olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty, vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua etsimään.

"-- Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.

"-- Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä prinsessasi oli yhä elossa --"

"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä -- hän oli kovin menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"

"Kyllä hän elää, John Carter."

"Et ole sanonut minulle, missä olemme", muistutin.

"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John Carter -- ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen naisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on kasvatettu vihaamaan, -- joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka julmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti hänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.

"-- Hän, arvelin, odotti minua unohdetun Korus-järven rannoilla.

"-- Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies, sinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä ystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin laaksossa.

"-- Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän pyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja kun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä kerran saavansa sinut rinnalleen, -- sillä hän on aina koettanut uskoa, että sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi -- oli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja lähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään nähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?"

"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan unohdettuun Korus-järveen?" kysyin.

"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen barsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja verenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen", vastasi hän. "Tämä, John Carter, on taivas."

Hänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti hänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden raukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten sortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi riittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä paljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.

Laskin käteni hänen olalleen.

"Se surettaa minua", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin voinut sanoa.

"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia, jotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen pyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen niiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään hätyyttivät.

"-- Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.

"-- Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä, niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar -- kummaltakaan emme voi pelastua."

"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.

"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla kertaa."

En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.

"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut? Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"

"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan, jossa olen syntynyt.

"-- Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä uudelleen prinsessani tässä elämässä -- ja tänään olet nähnyt, kuinka surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.

"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"

"Uskon", vastasi Tars Tarkas, "vaikkakaan en ymmärrä."

Keskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties noin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä seinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin olevan ovi.

Huone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä kultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva pieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä täällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua seinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin kovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi. Mainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa merkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän oli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.

Kun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja pilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että tahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani kahvaan.

Ja sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava ääni: "Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet eivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä toivo, sillä kaikki toivo on mennyttä."

Vaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui kuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet hiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se öisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.

Astuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin ennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä ja läpitunkeva ääni:

"Hullu! Hullu!" se kiljaisi. "Luuletko voivasi kumota elämän ja kuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta, salaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen valtava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi kantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?

"-- Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko pääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa sielu on paennut?

"-- Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai isojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä loppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa aikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden sokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten varustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan -- niin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä elämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta näkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia kiljahduksia.

"-- Palaa, oi hullu, samaa tietä, jota tulit!"

Ja sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.

"Perin kaameata", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen, mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."

"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan, Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä liioin sinuakaan, tharkilainen."

"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista, jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.

"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä, jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas, että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"

Olin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti lopun.

Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää, hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin ison, monijalkaisen _banthin_ ryömivän selkä koukussa kimppuuni.

Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa on tuuhea, jäykkä harja.

Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa; mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.

Ryömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla hännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan mylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä lopullisen hyppynsä.

Se syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei ollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen pehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.

Hetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan pysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin hämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.

Tuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin minua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden samanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.

Melkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi tuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.

Tars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa, jota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on minun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin näkymättömien huulien kaameat äänet.

Siitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään yliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat tuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja oikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä henkensä.

Tämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja ilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat käännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta, eikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä määrin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin jonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.