Part 2

Kasvi-ihmisten johtaja alkoi juuri ahdistaa pientä ryhmää, ja hänen hyökkäystapansa oli yhtä merkillinen kuin tehoisakin. Juuri outoutensa johdosta se oli sitäkin tepsivämpi, sillä vihreiden kansojen sotataito ei neuvonut minkäänlaisia puolustustemppuja tällaista hyökkäystapaa vastaan, johon, kuten pian huomasin, he olivat yhtä vähän tutustuneet kuin vastassaan oleviin hirviöihinkin.

Kasvimies juoksi noin kolmen ja puolen metrin päähän ryhmästä ja ponnahti sitten ilmaan ikäänkuin aikoen hypätä suoraan heidän ylitsensä. Voimakas häntä oli kohotettuna toiselle kupeelle, ja lentäessään vihreiden marsilaisten päällitse otus antoi sillä hirvittävän sivalluksen, joka musersi erään vihreän sotilaan pään, ikäänkuin se olisi ollut munankuori.

Koko kammottava lauma kierteli nyt vikkelästi ja huimaavan nopeasti pienen uhrijoukon ympärillä. Niiden peloittavat hypyt ja kummallisista suista lähtevä kimeä, kirskuva surina olivat omiaan hämmentämään ja kauhistuttamaan saalista. Ja kun niistä taaskin kaksi hyppäsi samalla kertaa eri puolilta, eivät hirvittävien häntien voimakkaat sivallukset kohdanneet minkäänlaista vastustusta, ja kaksi vihreätä marsilaista sortui taaskin surkeaan kuolemaan.

Jäljellä oli enää vain yksi soturi ja kaksi naista, ja näytti siltä, että muutamissa sekunneissa nämäkin viruisivat vainajina tulipunaisella nurmikolla.

Kun vihreä soturi näki viimeistenkin toveriensa sortuneen ja koko lauman käyvän nyt yhtaikaa hänen kimppuunsa, hän hyökkäsi rohkeasti sitä vastaan, pelottavasti heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten olin niin usein nähnyt vihreitten marsilaisten tekevän hurjissa ja melkein alituisissa keskinäisissä taisteluissaan.

Antaen iskuja oikealle ja vasemmalle hän raivasi tien suoraan kasvimiesten keskitse ja lähti sitten rajusti juoksemaan metsään päin, ilmeisesti toivoen sen suojasta löytävänsä turvapaikan.

Hän oli kääntynyt kallioiden kupeella olevaa metsän osaa kohti, joten koko hurjasti kiitävä lauma joutui yhä kauemmaksi kivestä, jolla minä olin piilossa.

Katsellessani vihreän soturin kaunista miekan käyttelyä niin kovin epätasaisessa taistelussa oli ihailu paisuttanut rintaani, ja toimien kuten tapani on, enemmän hetkellisen vaikutelman kuin kypsän harkinnan mukaan, hyppäsin ripeästi suojaavalta kiveltäni ja harppasin vinhasti kaatuneiden vihreiden marsilaisten luokse, varma toimintaohjelma jo valmiina mielessäni.

Puolellakymmenellä pitkällä loikkauksella pääsin ruumiiden luokse ja seuraavalla hetkellä kiidin jo kauheiden hirviöiden jäljessä, jotka nopeasti saavuttivat pakenevaa soturia. Mutta nyt puristi käteni pitkän miekan kahvaa, ja rinnassani hehkui entinen soturille ominainen taistelunhaluni, samalla kun silmieni edessä leijaili punaista utua ja tunsin, että vastaukseksi sydämeni sykintään huulilleni levisi sama hymy, joka aina on ollut luonteenomaisena piirteenä taistelun telmeessä.

Vaikka liikuinkin vikkelästi, en kuitenkaan ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin, sillä ahdistajat olivat tavoittaneet vihreän miehen, ennenkuin hän oli vielä päässyt puoliväliin metsää kohti juostessaan. Nyt hän seisoi selkä isoa kiveä vasten, toistaiseksi torjutun lauman puhkuessa ja kirkuessa hänen ympärillään.

Kun näillä otuksilla on vain yksi ainoa silmä keskellä päätä ja ne kaikki katselivat saalistaan, eivät ne huomanneet äänetöntä tuloani, joten olin pitkine miekkoineni niiden kimpussa ja ennätin kaataa niistä neljä tanterelle ennenkuin ne aavistivatkaan minun läsnäoloani.

Aluksi otukset hieman peräytyivät peloittavan hyökkäykseni tieltä, ja sillä aikaa vihreä soturi tajusi tilanteen. Hän hyppäsi vierelleni ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle. Vain yhden miehen olin milloinkaan nähnyt heiluttavan miekkaa sillä tavoin, pitkissä kaarroksissa, jotka piirsivät kahdeksikon hänen ympärilleen eivätkä keskeytyneet, ennenkuin hänen vastassaan ei ollut enää ainoatakaan elävää vihollista, terävän säilän halkaistessa lihakset, luut ja metallikoristukset, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa.

Meidän taistellessamme kuului kaukaa yläpuoleltamme sama kimeä, kammottava huuto, jonka olin kuullut jo aikaisemmin ja joka oli kutsunut lauman hyökkäämään uhriensa kimppuun. Ääni toistui yhä uudelleen, mutta meillä oli liiaksi työtä ympärillämme häärivistä hurjista ja voimakkaista otuksista, yrittääksemme edes yhdellä silmäyksellä ottaa selkoa tämän kaamean huudon aiheuttajasta.

Vankat hännät viuhuivat peloittavan raivoisasti ympärillämme, veitsimäiset kynnet viiltelivät raajojamme ja vartaloamme, vihreää, tahmaista nestettä, samanlaista kuin se, jota tihkuu puristetusta kaalimadosta, pirskui päällemme, sillä joka kerta kun annoimme iskun tai piston, suihkusi sitä meitä kohti kasvimiesten katkenneista suonista, joissa sitä verkkaisen jäykästi virtaa veren asemasta.

Kerran tunsin raskaan hirviön painon selässäni, ja samalla kun terävät kynnet upposivat lihaani, imivät kamalat, kosteat huulet elinnestettä haavoista, joissa kynnet vielä olivat kiinni.

Minulla oli täysi työ torjuessani hurjaa vintiötä, joka edestä päin yritti päästä käsiksi kurkkuuni, samalla kun kaksi muuta sivalteli minua uhkaavasti hännällään kupeilta käsin.

Vihreä sotilas oli hyvin tiukalla pidellessään puoliansa omasta kohdastaan, ja minusta tuntui, että epätasainen taistelu saattaisi kestää enää vain lyhyen hetkisen, kun kookas toverini oivalsi vaikean asemani. Riistäytyen irti häntä ympäröivistä ahdistajista hän vapautti minut niskaani tarrautuneesta hirviöstä yhdellä sivalluksella, minkä jälkeen minun oli varsin helppo suoriutua toisista.

Päästyämme kerran yhteen seisoimme melkein kylki kyljessä ison kivimöhkäleen vieressä. Siten eivät ahdistajamme päässeet hyppimään yläpuolellemme antaakseen hirveitä iskujaan, ja kun me kykenimme helposti pitämään puolemme, niin kauan kun ne pysyivät maassa, lähetimme lauman tähteitä nopeasti tuonelaan; sitten yläpuoleltamme kuuluvan huutajan valittava kirkuna taaskin herätti huomiotamme.

Tällä kertaa silmäsin ylöspäin, ja korkealla pienellä luonnon muodostamalla kallioseinän ulkonemalla näin seisovan kummallisen näköisen miehen, joka kiljui kimeitä merkkihuutoja, samalla heiluttaen toista kättään joen suuhun päin ikäänkuin viittoillen joillekin siellä oleville olennoille, toisella kädellään taas osoitellen meitä kohti.

Katsahdin siihen suuntaan, johon hänkin katsoi, ja se riitti selittämään minulle, mikä tarkoitus hänellä oli ja samalla herättämään minussa kaameita, pelokkaita aavistuksia, sillä joka suunnalta, metsästä ja joen toisella puolen olevilta kaukaisilta tasangoilta, näin niittyjä pitkin meitä kohti rajusti kiitävän ahdistajiemme kaltaisia otuksia ja niiden joukossa joitakin uusia, outoja hirviöitä, jotka juoksivat hyvin joutuisasti, milloin pystyssä, milloin nelin kontin.

"Kuolema saa suuren sadon", sanoin toverilleni. "Katsos tuonne!"

Hän loi nopean silmäyksen osoittamaani suuntaan ja hymyili.

"Saamme ainakin kuolla taistellen niin kuin kelpo sotilaiden pitääkin, John Carter", hän vastasi.

Olimme hänen puhuessaan juuri tehneet lopun viimeisistä kimpussamme olleista vastustajistamme, ja hämmästyneenä käännyin häneen päin kuullessani nimeni.

Ja ällistyneiden silmieni edessä oli Barsoomin vihreän kansan suurin mies, taitavin valtiomies, mahtavin sotapäällikkö, hyvä ja uskollinen ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas.

TOINEN LUKU

Taistelu metsässä

Tars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme kokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien ahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä kohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan kummallisen huutajan omituiseen kutsuun.

"Tule", huudahti Tars Tarkas, "meidän on pyrittävä kallioiden suojaan. Vain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa. Kenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota voimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta laumaa vastaan."

Syöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä hillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli juostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota kallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme vastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.

Takaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle, kehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa. Ehdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja, ja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin loppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden juurella.

Vuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne ei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat muodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä varten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden kupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui nurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä siitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle kohoavaa kallioseinämää.

Tarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä jyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa, lukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen kimeitä kehoituksiaan.

Oikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön. Metsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli kolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan vasten.

Vasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson poikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa joka suunnalta.

Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti, suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.

Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi myöskin valkeita kvartsiläikkiä.

Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä, etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä tarkastaessani.

Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.

Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti häntä takaa-ajava, kammottava lauma.

Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan, säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta, hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen -- komeampaa ja viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.

Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti, niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia, missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista, joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.

Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.

melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien himmeitä aukkoja -- kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja, jos vain pääsisimme sinne.

Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä. Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.

Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä oleviin luoliin.

Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.

Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista, enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja, kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena rakkaus -- jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää -- nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.

Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan kintereillämme juoksi nopein vainoojamme -- jättiläiskokoinen kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa ihoomme.

Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme, joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille, ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon mahdollisuudet.

Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden juostessa meitä kohti.

Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen kummastakin kiemurtelevasta kädestä.

Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.

Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja -- Barsoomin isoja valkeita apinoita.

Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.

Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.

Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten. Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä tukka.

Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana, haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten olivat kimpussani -- ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta kamalimmalta.

Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten. Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.

Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.

Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui, välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.

Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen, kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun tyven ympäri.

Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän ihastuksen huudahduksen.

"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin laajuisen aukon.

"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli, selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään, mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.

"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä kaikilta puolin."

"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään! Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he ennättävät estää."

Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein, jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.

Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa laaksoa.

"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."

Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta saapuneen olennon käskyjä -- miehen, jonka vartalo ei ollut puoleksikaan niin kookas kuin hänen.

"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."

"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä; minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani, sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai voitetulle viholliselle.

"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."

Kun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan jonkun villin sydämen elinnestettä.

Sillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa ylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset saattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti rimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.

Vainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin ne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden kuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni, saivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana päivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien painautuvan ihooni.

Mutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini, alkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää kilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut rintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja voimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.

Koko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista makasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa aukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.

Tunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään muutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa hirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät kauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan säestäminä.