Part 15

Ensimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli kohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama kelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan puutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat etsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.

Silloin olin ollut tuntematon vaeltaja oudolla kiertotähdellä, ja hän pelkkä padwar Heliumin laivastossa. Nyt hän komensi Heliumin kaikkia isoja ilmahirviöitä, ja minä olin Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi.

Hän ei kysynyt, missä olin ollut. Samoin kuin Hor Vastusta peloitti häntäkin, eikä hän tahtonut puristaa minulta totuutta. Joskus se kyllä tulisi ilmi, sen hän tiesi, mutta siihen asti hän näytti tyytyvän siihen, että olin taaskin hänen seurassaan. Hän tervehti Carthorisia ja Tars Tarkasia vilpittömän iloisesti, mutta ei liioin kysynyt, missä he olivat olleet. Töin tuskin hän malttoi vetää kättään irti nuorukaisesta.

"Et tiedä, John Carter", hän sanoi minulle, "kuinka me heliumilaiset rakastamme tätä poikaasi. Tuntuu siltä kuin kaikki se rakkaus, jota tunsimme hänen ylevää isäänsä ja onnetonta äitiään kohtaan, olisi keskittynyt häneen. Kun levisi tieto, että hän oli kadonnut, niin kymmenen miljoonaa ihmistä itki."

"Mitä tarkoitat, Kantos Kan", kuiskasin, "kun sanot 'hänen onneton äitinsä'?" sillä näissä sanoissa tuntui minusta piilevän jotakin synkkää, jota en käsittänyt.

Hän vei minut syrjään.

"Vuoden ajan", hän sanoi, "siitä lähtien kun Carthoris hävisi, Dejah Thoris on surrut ja murehtinut kadotettua poikaansa. Iskua, jonka hän sai vuosia sitten, kun sinä et palannut ilmatehtaalta, lievensivät äitiyspuuhat jonkun verran, sillä poikanne mursi valkean kuorensa juuri sinä yönä.

"-- Koko Helium tiesi, että hän kärsi silloin hirveästi, sillä eikö koko Helium surrut hänen kanssaan hänen puolisonsa menetystä! Mutta kun poika katosi, ei jäljelle jäänyt mitään, ja kun etsijäretkikunta toisensa jälkeen palasi tuoden aina saman lohduttoman sanoman, ettei ollut saanut vihiäkään pojan olinpaikasta, lannistui rakas prinsessamme yhä enemmän, kunnes kaikki, jotka näkivät hänet, tunsivat mielessään, ettei voinut kulua kuin päiviä, ennenkuin hän lähtisi yhtyäkseen rakkaihinsa Dorin laaksossa.

"-- Viimeisenä keinona hänen isänsä Mors Kajak ja hänen isoisänsä Tardos Mors lähtivät etsimään kahden mahtavan laivaston komentajina. Kuukausi takaperin he purjehtivat pois aikoen tutkia jokaisen neliömetrin Barsoomin pohjoisella puoliskolla. Kahteen viikkoon ei heistä ole saapunut minkäänlaista tietoa, mutta huhuja on liikkunut, että heitä on kohdannut kauhea onnettomuus ja että retkikuntien kaikki jäsenet ovat kuolleet.

"-- Samoihin aikoihin Zat Arras aloitti uudelleen tunkeilevan kiihkeän kosiskelunsa. Hän on aina juossut Dejah Thorisin jäljessä sinun katoamisestasi saakka. Dejah Thoris vihasi häntä ja pelkäsi häntä, mutta kun sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat poissa, niin Zat Arras oli hyvin mahtava, sillä hän on vieläkin Zodangan jed, joksi, kuten muistat, Tardos Mors määräsi hänet, kun sinä olit kieltäytynyt tästä kunniasta.

"-- Zat Arrasilla oli salainen keskustelu Dejah Thorisin kanssa kuusi päivää sitten. Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta seuraavana päivänä Dejah Thoris oli kadonnut, ja hänen kanssaan oli mennyt kymmenkunta hänen henkivartijaansa ja kamaripalvelijaansa, muiden muassa Sola, vihreä nainen -- Tars Tarkasin tytär, muistathan. He eivät jättäneet mitään tietoa aikeistaan, mutta niinhän aina kaikki menettelevät lähtiessään sille vapaaehtoiselle toivioretkelle, jolta ei kukaan palaa. Emme osaa uskoa muuta kuin että Dejah Thoris on mennyt Issin jäiseen helmaan ja että häneen hartaasti kiintyneet palvelijat ovat tahtoneet seurata häntä.

"-- Zat Arras oli Heliumissa, kun hän katosi. Hän komentaa tätä laivastoa, joka siitä lähtein on ollut Dejah Thorisia etsimässä. Emme ole löytäneet hänestä jälkeäkään, ja pelkään, että yrityksemme on turha."

Meidän keskustellessamme Hor Vastuksen lentäjät palasivat _Xavarianille_. Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt merkkiäkään Thuviasta. Olin hyvin masennuksissani kuultuani, että Dejah Thoris oli kadonnut, ja nyt sain lisäksi huolestumisen Thuvian kohtalosta. Tunsin ankaraa vastuunalaisuutta tämän tytön hengestä, sillä uskoin hänen olevan jonkun ylhäisen barsoomilaissuvun jäsen ja olin päättänyt ponnistaa kaikki voimani palauttaakseni hänet kansansa keskuuteen.

Olin juuri aikeissa pyytää Kantos Kania lähettämään uudelleen lentäjiä häntä etsimään, kun laivaston lippulaivasta saapui _Xavarianille_ lentokone, jonka upseeri toi Kantos Kanille sanoman Arrasilta.

Ystäväni luki määräyksen ja kääntyi minuun päin.

"Zat Arras käskee minun viedä 'vankimme' hänen luokseen. Määräystä on noudatettava. Hän on Heliumin ylin mies, mutta paremmin olisi ritarillisuuden ja hyvien tapojen mukaista, jos hän saapuisi tänne lausumaan Barsoomin pelastajan tervetulleeksi asianomaisin kunnianosoituksin."

"Tiedät varsin hyvin, ystäväni", sanoin, "että Zat Arrasilla on hyvät syynsä vihata minua. Hänestä ei mikään olisi mieluisampaa kuin nöyryyttää minua ja sitten surmata minut. Kun hänellä nyt on niin hyvä aihe, niin menkäämme katsomaan, onko hänellä rohkeutta käyttää sitä hyväkseen."

Kutsuttuamme Tars Tarkasin, Carthorisin ja Xodarin mukaamme astuimme Zat Arrasin upseerin seurassa pieneen alukseen ja hetkistä myöhemmin laskeuduimme Zat Arrasin lippulaivan kannelle.

Kun lähestyimme Zodangan jediä, ei hänen kasvoillaan näkynyt tervehdyksen tai tuntemisen merkkiäkään; hän ei suonut edes Carthorisille ystävällistä sanaa. Hänen käyttäytymisensä oli kylmää, pöyhkeää ja jäykkää.

"Kaor, Zat Arras!" lausuin tervehdykseksi, mutta hän ei vastannut.

"Miksi näiltä vangeilta ei ole riisuttu aseita?" hän kysyi Kantos Kanilta.

"He eivät ole vankeja, Zat Arras", vastasi upseeri. "Kaksi heistä kuuluu Heliumin jaloimpaan sukuun. Tharkin jeddak Tars Tarkas on Tardos Morsin rakkain liittolainen. Viides on Heliumin prinssin ystävä ja seuralainen -- se riittää minusta."

"Mutta minusta se ei riitä", tokaisi Zat Arras. "Minun on tiedettävä enemmän kuin nimet niistä, jotka ovat lähteneet toivioretkelle. Missä olet ollut, John Carter?"

"Olen juuri tullut Dorin laaksosta ja ensisyntyisten maasta, Zat Arras", vastasin.

"Ah", huudahti hän ilmeisesti mielissään. "Et siis kielläkään sitä. Olet palannut Iss-virran helmasta?"

"Olen tullut takaisin pettävien toiveiden maasta, kidutusten ja kuoleman laaksosta. Seuralaisteni kanssa olen pelastunut valehtelevien pahojenhenkien kauheista kynsistä. Olen tullut takaisin Barsoomiin, jonka pelastin tuskattomasta kuolemasta, pelastaakseni sen uudelleen, mutta tällä kertaa mitä hirveimmässä muodossa uhkaavasta kuolemasta."

"Vaikene, herjaaja!" kiljaisi Zat Arras. "Älä toivokaan voivasi pelastaa pelkurimaista henkeäsi sepittelemällä kamalia valheita, joilla --" Hän ei päässyt pitemmälle. Niin keveästi ei John Carteria saanut nimitellä "pelkuriksi" ja se olisi Zat Arrasin pitänyt tietää. Ennenkuin kukaan ehti nostaa kättäänkään estämään minua, olin hänen vieressään ja käteni kouristi hänen kurkkuaan.

"Tulenpa taivaasta tai helvetistä, Zat Arras, niin saat nähdä, että olen yhä sama John Carter, joka olen aina ollut. Ei ikinä ole kukaan, joka on käyttänyt minusta tuollaisia nimityksiä, jäänyt henkiin -- pyytämättä anteeksi." Niin sanoen aloin painaa hänen selkäänsä koukkuun polveani vasten ja puristin tiukemmin hänen kurkkuaan.

"Vangitkaa hänet!" kiljaisi Zat Arras, ja kymmenkunta upseeria kiiruhti hänen avukseen.

Kantos Kan tuli luokseni ja kuiskasi:

"Päästä hänet, pyydän sinua! Me vain sekaantuisimme kaikki leikkiin, sillä en voisi nähdä noiden miesten käyvän sinuun käsiksi auttamatta sinua. Upseerini ja mieheni liittyisivät minuun, ja silloin meillä olisi kapina, joka kehittyisi vallankumoukseksi. Tardos Morsin ja Heliumin tähden, hellitä!"

Hänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle selkäni ja menin laivan reunalle.

"Tule, Kantos Kan!" sanoin. "Heliumin prinssi tahtoo palata _Xavarianille."_

Meitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten upseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät minua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin uskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:

"Saat varmasti huomata minun merkkini soturiesi joukossa, John Carter."

Kiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja pian olimme jälleen _Xavarianin_ kannella. Viidentoista minuutin kuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.

Matkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina synkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä lisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi noudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson karkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä menetystä. Vain Xodar oli huoleton -- maanpakolainen ja lainsuojaton kun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä muualla hyvänsä. "Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen veren tippuessa säilästämme", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive, ja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, että _Xavarianin_ upseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin saavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun ympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas jokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He käyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta ilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista, Issuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka lujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla muuten järkevissä ihmisissä.

Palaamalla Dorin laaksosta olimme tehneet itsemme syypäiksi pyhyyden häpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla tosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän isäinsä uskontoa. Olimme herjaajia -- valehtelevia kerettiläisiä. Luulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen pysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään epäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä uuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon lupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana saamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään kansalta voidaan pyytää.

Kantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen keskuudessa kokemistamme elämyksistä.

"Riittää se", sanoi hän, "että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että tämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua raskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina opetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!"

Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli pakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi tilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä palannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren merkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta. Ryhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen enemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet vaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet liittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia vastaan.

Toisaalta taas väestön enemmistö varmasti vaatisi, että meidän oli kärsittävä pyhyyden häpäisemisestä koituva rangaistus. Tulevaisuudentoiveet olivat synkät, miltä näkökannalta niitä tarkastelinkin, mutta ajatellessani Dejah Thorisia raateli mieltäni niin voimakas tuska ja levottomuus, että Heliumin pulma, kuten nyt käsitän, kiinnitti silloin mieltäni varsin vähän.

Kamalana painajaisena väikkyivät aina, sekä päivällä että yöllä, silmissäni ne hirveät kohtaukset, joiden pyörteessä prinsessani kenties juuri sillä hetkellä oli -- kammottavat kasvi-ihmiset -- raatelevat valkeat apinat.

Oli aamupäivä, kun saavuimme puolentoista kilometrin korkuisen tulipunaisen tornin yläpuolelle, joka on suuremman Heliumin tunnusmerkkinä eroittaen sen sisarkaupungistaan. Kun laajoissa kaarissa laskeuduimme laivaston telakoille, näimme kaduille tulvivan valtavia kansajoukkoja. Heliumiin oli radiosanomalla lähetetty edeltäpäin tieto tulostamme.

_Xavarianin_ kannelta meidät neljä, Carthoris, Tars Tarkas, Xodar ja minut, siirrettiin pienempään alukseen, joka saattaisi meidät majapaikkaan Palkkion ja Koston temppeliin. Siellä jaetaan marsilaista oikeutta sekä hyvistä että pahoista töistä; siellä koristetaan sankari, siellä tuomitaan rikollinen. Meidät vietiin temppeliin katolla olevan lentoaseman kautta, joten emme joutuneet ensinkään väkijoukon sekaan, kuten muuten oli tavallista. Aina ennen olin nähnyt huomattavat vangit tai palanneet korkea-arvoiset matkailijat saatettavan Jeddakien portilta Palkkion ja Koston temppeliin leveätä Esi-isäin katua pitkin tiheiden, joko pilkkaavien tai riemuitsevien kansalaisjoukkojen keskitse.

Arvasin, että Zat Arras ei rohjennut päästää väestöä lähellemme, sillä hän pelkäsi, että kansan rakkaus Carthorisia ja minua kohtaan puhkeaisi mielenosoitukseksi ja että se pyyhkäisisi pois heidän taikauskoisen kauhunsa sitä rikosta kohtaan, josta meitä syytettäisiin. Hänen suunnitelmistaan en tiennyt muuta kuin mitä arvailin, mutta ilmeisesti ne olivat meille tuhoisia, sillä vain hänen luotetuimpia puoluelaisiaan oli saattamassa meitä lentoaluksella Palkkion ja Koston temppeliin.

Meidät sijoitettiin erääseen temppelin eteläpäässä, Esi-isäin kadun puolella, olevaan huoneeseen. Sieltä saatoimme nähdä tämän kadun pitkin pituuttaan aina kahdeksan kilometrin päässä olevalle Jeddakien portille asti. Temppelin aukiolle ja läheisille kaduille oli runsaasti puolentoista kilometrin pituudelta sulloutunut väkeä niin tiheästi kuin suinkin saattoi. Minkäänlaista levottomuutta tai epäjärjestystä ei ollut -- ei kuulunut pilkkahuutoja eikä suosionosoituksia, ja kun väkijoukko näki meidät ikkunassa, niin moni nosti kädet silmilleen ja itki.

Myöhään iltapäivällä saapui Zat Arrasin lähetti ilmoittamaan meille, että asiamme joutuisi puolueettomista ylimyksistä kokoonpannun tuomioistuimen käsiteltäväksi temppelin suuressa salissa seuraavan päivän ensimmäisellä zodella eli Maan ajassa lausuttuna noin kahtakymmentä minuuttia vailla yhdeksän aamulla.

[Aina kun kapteeni Carter on käyttänyt marsilaisia aika-, pituus-, paino- y.m. mittoja, olen muuttanut ne maapallolla käytetyiksi mitoiksi niin täsmällisesti kuin mahdollista. Hänen muistiinpanoissaan on runsaasti marsilaisia taulukkoja ja suuri joukko tieteellisten huomioiden merkintöjä, mutta kun Kansainvälinen tähtitieteellinen yhdistys parhaillaan luokittelee, tutkii ja varmentaa tätä huomattavaa ja arvokasta tietoaineistoa, ei mielestäni olisi vähääkään lisännyt kapteeni Carterin kertomuksen viehättävyyttä eikä inhimillisen tiedon kokonaismäärää, jos olisinkin näihin seikkoihin nähden pitänyt tiukasti kiinni alkuperäisestä käsikirjoituksesta, samalla kun se olisi helposti voinut sekoittaa lukijaa ja heikentää hänen mielenkiintoaan itse kertomusta kohtaan. Niiden varalta, joita sellainen kenties huvittaa, selitän kuitenkin että Marsin vuorokausi on hieman pitempi kuin kaksikymmentäneljä tuntia kolmekymmentäseitsemän minuuttia (Maan aikaa). Sen marsilaiset jakavat kymmeneen yhtäsuureen osaan, zodeen, aloittaen päivänsä noin kello kuusi aamulla (Maan aikaa) Zode on jaettu viiteenkymmeneen xatiin ja xat vuorostaan kahteensataan taliin. Tal on suunnilleen yhtä pitkä kuin Maan sekunti. Alempana esitetty barsoomilainen aikataulukko on vain osa kapteeni Carterin muistiinpanoissa olevasta täydellisestä taulukosta.

TAULUKKO

200 talia .............. 1 xat 50 xatia .............. 1 zode 10 zodea .............. 1 Marsin pyörähdys akselinsa ympäri.]

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuolemantuomio

Seuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin upseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin suureen saliin.

Pian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria pitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme marssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia sotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.

Saavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme. Barsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti olla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat ylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja heidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri minua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja se sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa oikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen poikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja, jotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja surmaten.

Meitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin kansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun ilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten pysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle kymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon hiljaisuus.

Tuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan ulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman lavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot tuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä aina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.

Itse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme istuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.

"John Carter", hän huudahti, "nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi puolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi palkka!" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle katsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli langetettava.

"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen Heliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin laaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten heliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa, unohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne hänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut näiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja loukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.

"-- Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä yrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit, velvollisuutenne on selvä -- minkäänlaisia totuudenvastaisia todistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio teoistaan?"

"Kuolema!" täräytti tuomareista yksi.

Mutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä ja huudahti: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Se oli Kantos Kan, ja kaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten sotilaiden sivuitse korokkeelle.

"Minkälaista oikeutta tämä on?" huusi hän Zat Arrasille. "Syytettyä ei ole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita puoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä kohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti."

Silloin kajahti katsomosta voimakas huuto: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.

"Puhu sitten!" hän ärähti minulle. "Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä pidettyjä asioita!"

"Heliumin kansa!" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni ylitse. "Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän ei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää asiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta puolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä syntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät kuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen Barsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset nimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten imukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista, joutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä, mihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea uhkuvista kodeista.

"-- Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin tarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja kohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja vainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen. Tiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen, ei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä puhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on kunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.

"-- Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka ei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun uhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja siksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua kuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä ja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä elämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta kuolemasta.

"-- Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt zodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta miekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko kuunnella?"

"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!" huudahti eräs kookas ylimys katsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi voimakkaista huudoista.

Zat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista mielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä, ja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.

Mutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa tuomareihin kääntyneenä: "Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John Carterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa viattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt tämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät herrat?"

"Kuolema herjaajalle!" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa olivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla merkiksi tuomion yksimielisyydestä.

Jos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli tuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä tiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut poistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen hiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti ja tasaisesti:

"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa Heliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä hyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten mukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus Zat Arrasille ja hänen tuomareilleen!" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa soljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.