Part 14

Mistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon suuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison banthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä pani silmäpari minut empimään.

Ennen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun vallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti minua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat. Verkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi sama kaamean salaperäinen hiljaisuus.

Minusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi minua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti pyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni äkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en jaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein äkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.

Kun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta takaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni kolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta hyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne perääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli, näin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin sitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani olevan tassuttaen kiitävän minuun päin.

Sama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman lähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän sekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät odottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä oli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut rajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo tunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..

Samassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä syöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta hyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa ensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä otuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa hyökkäyksiä kahdelta puolelta.

Käytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni, mutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein kimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin nopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni iskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin raskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui kurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.

VIIDESTOISTA LUKU

Pako ja takaa-ajo

En voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta kuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini huomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni olevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.

En ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut otsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.

Hypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli ripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista yhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä nähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen syrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt niin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin eksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.

Seurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä olin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin helpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue oli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas ja hänen kolme vartijaansa.

Lähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa suuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven ulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin panemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet lähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita kohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.

Soihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se samalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen kahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma valmiina mielessäni.

Ajatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen, mutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin kanssa pienelle leirillemme kukkuloille.

Pysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen, sijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani ylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän ilmestyisi.

En mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen askelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin, parin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset, kiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin soihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John Carter, Heliumin prinssi.

Tars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat toverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen tuli heidän näkyviinsä.

"Miksi viivyit niin kauan, Tan Garna?" huudahti heistä toinen.

"Yksi lukko juonitteli", vastasi Tars Tarkas. "Ja juuri huomasin unohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä palaan noutamaan sitä."

"Kuten haluat, Tan Garna", vastasi edellinen puhuja. "Pianhan tapaamme toisemme ylhäällä."

"Niin", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta odotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan kerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä hiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.

Ensimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain rakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä väkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin ollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen toisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen poikki.

Etenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista huoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä, kun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja saavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään huomaamatta.

Oikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana nähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars Tarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt osan heidän keskustelustaan.

"Mikähän viivyttänee Tan Garnaa?" kysäisi toinen.

"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä miekkaansa tharkilaisen kopista", huomautti toinen.

"Lyhyttä miekkaansa?" kysyi eräs nainen. "Mitä tarkoitat?"

"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin", selitti ensimmäinen puhuja. "Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä noutamaan."

"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana", sanoi nainen. "Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja hän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!" Puhuessaan hän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa alta.

Soturit hypähtivät pystyyn.

"Tässä ei ole kaikki paikallaan", huudahti toinen.

"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille", sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."

"Tule! Rientäkäämme alas!"

Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi, laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen perässään.

Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen perin ällistyneet kasvot.

"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.

Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.

Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon pohtimaan suunnitelmiamme.

"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia, Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."

"Carthoris!" hän huudahti. "Poikasi?"

"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä, ensisyntyisten maassa."

"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö ne Barsoomin pinnalla?"

"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme turvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä ulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava thoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt saavat selvän kepposestamme."

Kommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle portille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole ensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden luonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on pidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.

Kun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät raivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat pystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä. Aina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat myöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin korkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton, lautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan värin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot, pehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on puhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän päin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan -- siinä sopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.

Kun thoateja ohjataan yksinomaan telepaattisesti, niin päitsiä ja suitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari sellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden karatessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne suorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi varmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä jonkun aikaa jatkuisi.

Vihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se arvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä lautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja välissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.

Tars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat, samalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin laumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle pysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa kohti.

Tähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä onnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat korttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään takaa-ajosta johtuvaa ääntä.

Hiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä seuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan innostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.

Mutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars Tarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen arvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin, että tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli myöskin kiintynyt häneen.

Xodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten Thuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja Carthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä vauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme pohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa äänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista ja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut meitä mahdollisesti odottivat.

Seuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan ratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen, niin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista sammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana. Thuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet nukkuisivat tunnin.

Minusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun tunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen kuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.

"Nouse, oi prinssi", hän sanoi. "Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko takaa-ajajia."

Tyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun nousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa taivaanrannalta.

Tars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän muiden, saattoi nähdä pisimmälle.

"Siellä on suuri osasto ratsastajia", hän sanoi, "jotka laskettavat täyttä vauhtia."

Emme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme luokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme uudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti kuin hitain ratsumme suinkin pääsi.

Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa kalahtelevan takanamme.

Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.

Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono -- saman kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni minusta.

Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista, erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot -- ja yksi meistä oli toisesta taivaankappaleesta.

Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.

Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter paremmin.

Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.

Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus, että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu, ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan miespolven ajaksi.

Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.

Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä vinhasti kuin äsken meitä kohti.

Käännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli kuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien kukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki pamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti pakenevien warhoonien seassa.

Kun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä sen keulassa näin Heliumin viirin.

KUUDESTOISTA LUKU

Pidätettynä

Meidän, Carrhorisin, Xodarin, Tars Tarkasin ja minun, seisoessamme katsellen upeata alusta, joka merkitsi meille kaikille niin paljon, näimme toisen ja sitten kolmannen laivan nousevan kukkuloiden takaa ja lipuvan sirosti sisarlaivan jäljessä.

Samassa lähti lähimmän aluksen yläkannelta kiitämään kymmenkunta yhden miehen partiokonetta, laskeutuen laajoissa kaarissa nopeasti maata kohti luoksemme.

Seuraavalla hetkellä olimme aseistettujen ilmapurjehtijoiden ympäröiminä, ja upseeri astui esiin puhuttelemaan meitä. Hänen katseensa osui äkkiä Carthorisiin ja huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä hän juoksi nuorukaisen luokse. Laskien kätensä tämän olalle hän sitten tervehti:

"Carthoris, prinssi! Kaor! Kaor! Hor Vastus lausuu Heliumin prinsessan Dejah Thorisin ja hänen puolisonsa John Carterin pojan tervetulleeksi. Missä olet ollut, oi prinssi? Koko Helium on ollut syvän surun vallassa, Äitisi isoisän mahtavaa kansaa ovat hirveät onnettomuudet kohdanneet sen murheen päivän jälkeen, jolloin poistuit keskuudestamme."

"Älä sure, kelpo Hor Vastus!" huudahti Carthoris, "sillä en tule yksin takaisin lohduttamaan äitini sydäntä ja rakasta kansaani, vaan tuon mukanani miehen, jota koko Barsoom eniten rakasti -- Barsoomin suurimman soturin ja sen pelastajan -- Heliumin prinssin John Carterin!"

Hor Vastus kääntyi Carthorisin osoittamaan suuntaan, ja kun hänen katseensa osui minuun, näytti hän olevan varpumaisillaan maahan pelkästä hämmästyksestä.

"John Carter!" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä huolestunut ilme. "Prinssi", hän aloitti, "missä sinä --" ja keskeytti puheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen mies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää totuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta, unohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. "Oi, prinssi", hän jatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen tervehdystään. "Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor Vastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi juuressa!" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen ja sinkautti miekkansa eteeni maahan.

Jos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin ymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli minun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa, kuin jos hän olisi sanonut: "Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat sinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja kuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä tai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa kätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni."

Tällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs luonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän, innostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata kunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen osaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan maasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja kiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.

"Hor Vastus", sanoin laskien käteni hänen olalleen, "itse tiedät parhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että tarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen, kunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua paljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä vastaan."

"Sen tiesin, prinssi", vastasi hän, "jo ennenkuin heitin rakkaan säiläni jalkojesi juureen."

Meidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja taistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita suurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus laskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri, joka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:

"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaan _Xavarianin_ kannelle."

Mennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta silloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin kävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun Carthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään kukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.

Hor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri suuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen kun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn aluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimme _Xavarianilla_.