Part 11

Sitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: "Surma Issukselle!" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni: "Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!"

Yhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli kaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren valtaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat laumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan ikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.

"Istumariveille toiset!" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle muurille. "Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen." Olin pannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla taistelemassa.

Vangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli vertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa tungeksivia uhreja.

Seuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja haavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien riemuhuudoista.

Kylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina raivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet vartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita arvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja Issuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin koristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä seuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka pyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.

Hänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja jännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille voittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat Barsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat kaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta pian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita marttyyrejä.

Seuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja minä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän warhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en ollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin lannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä silloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen edustalla.

Säilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä olevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen täyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä lähemmäksi päämääräämme.

Äkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: "Nouskaa, orjat! Nouskaa, orjat!" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana kieri ympäri koko amfiteatterin.

Kuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta nähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä selvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä kimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis orja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria, jonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset olivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset heiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla aseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa kostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille kaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat saaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät löytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita hampaitaan.

Se oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen pitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten hillitön hyökkäyshuuto: "Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!" kertoi meille, että he yhä taistelivat.

Enää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren kasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu näytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä taistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin itsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei vastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa juuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni syösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua antaakseen uuden iskun.

Ilman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut erään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui maahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä henkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut edellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.

"Pakene, prinssini!" hän huudahti. "Taisteleminen on enää hyödytöntä. Kaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta vastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain katsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat ovat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin enää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä vastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa tiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja voimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja pyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni Matai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte keinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen mahdollisuus paeta!"

Mutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä suhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin ensisyntyisten.

"Alas Issus!" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun uudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä, ja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi päättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä lamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon. Aivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän juoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet henkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat uudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja olisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja käännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli mielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus katosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.

KAHDESTOISTA LUKU

Kuolemaan tuomittuna

Hetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni, mutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi pari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää ilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut. Sekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään kuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.

Kolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta syvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.

Noustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen vahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan ristikko-oven vankkojen tankojen takaa.

"Tyhmän varomaton kuolevainen", hän kirkui, "saat tässä salaisessa kopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava täällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä vierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja syöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut."

Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.

"Miellyttävä vanhus, tuo nainen", lausui vierelläni ääni.

"Ken puhuu?" kysyin.

"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki ikinä on koristanut."

"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."

"Se vain huumasi minut", vastasi hän. "Pelkkä raapaisu."

"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku", sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat toiveet kuolla nälkään ja janoon."

"Missä olemme?"

"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi karkuun ollessaan melkein käsissämme."

Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän kuiskasi:

"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä on salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin maanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta muinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut suljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa useita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko järjestelmän perin pohjin.

"-- Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse temppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä Omeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.

"-- Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän onnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille mustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää jonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka auttaa meidät karkuun?"

Hän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten täälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä varovasti.

"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on siellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin."

Eteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa, etsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen hiljainen kehoituksensa: "Sst." Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet polvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.

"On pudottauduttava noin kolme metriä", kuiskasi hän. "Kun käyt riippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla olevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle."

Meluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla olevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme voineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni. Luulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa paikassa kuin Issuksen luolat olivat.

Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.

Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin -- vähän toista metriä, pehmeälle hiekkapohjalle.

Nuorukainen tuli perästäni.

"Nosta minut olkapäillesi", hän sanoi, "että voin panna luukun paikoilleen."

Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä, ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.

"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat Omeania."

Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään, juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman taikauskomuurin suojassa.

Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.

Eri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.

Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti. Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?

Haaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.

"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin, näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.

Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.

Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.

Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.

Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita, kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita. Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.

Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi hän minulle paperilapun.

"Tämä selittää miehistön poissaolon", hän sanoi.

Se oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:

"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki, jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista. Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.

Issus uhattu. Joudu!

_Zithad_."

"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator", selitti nuorukainen. "Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä pian unohda."

"Toivokaamme, että se vain on Issuksen lopun alku", sanoin.

"Vain ensimmäiset esi-isämme tietävät", vastasi hän.

Saavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja. Siellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin poistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään suhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin mustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa heitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä, se ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.

Nyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen saarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.

"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi"? kysyin nuorukaiselta.

"Kun aamulla saavuimme tänne, oli toimessa Torith-niminen mies", vastasi hän.

"Hyvä. Entä mikä on vedenalaisen päällikön nimi?"

"Yersted."

Löysin kajuutasta määräyskaavakkeen ja kirjoitin seuraavan käskyn:

"Dator Torith, palauttakaa nämä kaksi orjaa heti Shadorille!

_Yersted_."

"Se on yksinkertaisin palaamiskeino", sanoin hymyillen ojentaessani väärennetyn määräyksen toverilleni. "Tule, pian näemme, kuinka se tepsii!"

"Entä miekkamme!" huudahti hän. "Kuinka osaamme selittää, että meillä on aseita?"

"Koska sitä emme voi selittää, on meidän jätettävä ne tänne", vastasin.

"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen aseettomina ensisyntyisten käsiin?"

"Se on ainoa keino", vastasin. "Luota minuun, että keksin jonkin tavan päästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin en luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita tällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä."

"Sinäpä sen sanot", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minulla ei voisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta kuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle."

Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja vahtimiesten datorin majapaikalle.

Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.

Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa ilmeisesti epäillen.

"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.

"Hänen oli määrä heti palata temppelille", vastasin.

Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut. Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma onnistui.

"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."

"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä suurimman osan."

Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen ensisyntyisten vankina.

KOLMASTOISTA LUKU

Vapautta kohti

Xodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä Issuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän oli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui, niin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi miekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi pelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.

"Se on lopullisesti sitova todistus", hän sanoi vihdoin. "Se riittää tuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen palvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta valtaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla saanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa pimeydessä pitkiä ajanjaksoja."

"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä", huomautin. "Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin sopivassa tilaisuudessa."

"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden", sanoi hän naurahtaen. "Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt ainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata."

"Ensi yönä on yhtä sopiva aika kuin milloin hyvänsä", vastasin.

"Yö on pian käsissä", huomautti Xodar. "Miten minä voin olla avuksi?"

"Osaatko uida?" kysyin.

"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan kuin Xodar", vastasi hän.

"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko heidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa pienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä veden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä toivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se luonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo ajatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole nähneet järveä, jokea tahi merta."

"Punaihoinen lähtee siis kanssamme?" kysyi Xodar.

"Niin."

"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas on niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla Issuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin ollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi tai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan teissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa. Teillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava halveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta vaihtuvasta ilmeestä."

"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo miekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea voittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi neljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä toiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme."

"Kyllä se onkin", huomautti Xodar, "kun saadaan tietää mistä tulet. Siinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä taikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka tietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen määräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle pergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa jumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne tarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi huomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen toimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai Shangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia miespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole ollut aavistusta sen olemassaolosta.