Part 1

MARSIN JUMALAT

Seikkailuromaani

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Alkulause I. Kasvi-ihmiset. II. Taistelu metsässä. III. Salaperäisten arvoitusten kammio. IV. Thuvia. V. Vaarallisissa käytävissä. VI. Barsoomin mustat rosvot. VII. Kaunis jumalatar. VIII. Omeanin uumenissa. IX. Issus, ikuisen elämän jumalatar. X. Shadorin vankilasaari. XI. Kun horna puhkesi valloilleen. XII. Kuolemaan tuomittuna. XIII. Vapautta kohti. XIV. Pimeässä vaanivat silmät. XV. Pako ja takaa-ajo. XVI. Pidätettynä. XVII. Kuolemantuomio. XVIII. Solan kertomus. XIX. Synkkää epätoivoa. XX. Ilmataistelu. XXI. Veden ja liekkien läpi. XXII. Voitto ja tappio.

ALKULAUSE.

Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen loistokammioon.

Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava _avoimeen_ arkkuun ja holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli olla _vain sisäpuolelta_ käsiteltävissä.

Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä, joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin suvussa.

Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa puutarhoissa.

Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä rakastamaansa Marsiin?

Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:

"Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.

_John Carter_."

Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.

Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan. Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas. Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.

"Kas vain, poika", hän tervehti minua, "tuntuuko siltä kuin näkisit haamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian voimakkaita?"

"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen", vastasin, "sillä tunnenpa totisesti itseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen sinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa? Kerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua odottamassa?"

"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja -- mutta se on pitkä juttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on käytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon, poika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin tulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua haluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on siellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää milloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.

"-- Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä kerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan tule osakseni ja jota -- vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen taaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen -- minun on yhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.

"-- Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha sivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen elämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan Otz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Olen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää henkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen viime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista."

Hän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä vieressä.

"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän, että ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he eivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin, sillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole edistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen muistiinpanoihini kirjoittanut.

"-- Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa, mutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle."

Samana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän kääntyi minuun päin ja puristi kättäni.

"Hyvästi, poikani", hän sanoi, "en tavanne sinua enää koskaan, sillä tuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun he elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta."

Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.

Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle Richmondin Raleigh-hotellissa.

Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien pohjalla Marsin kuiden hohteessa.

E. R. B.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kasvi-ihmiset

Kun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona kirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin virratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana editseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota pitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut palauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut omituiseen, pakottavaan tenhoonsa.

Senjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut luolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa luolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut tuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.

Kädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin rukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli kiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin rukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden aikana, jotka olin odottanut ja toivonut.

Äkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni pettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.

Samalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan aaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni taaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin Hudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä perukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat voivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin nytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet, myöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan kilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon vieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä äskettäin sykkinyt.

Luotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni uudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja odotin.

Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt, kun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi minut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni toisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän lehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon polttavassa paahteessa.

Silmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle nousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo oli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.

Ja miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä tiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi voitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului kokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?

Lepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla, ja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa lehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole milloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.

Kasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden varsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja linnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja lisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman näyn -- aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon paisteessa.

Kun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama naurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä Marsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti ohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen Maan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien metrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen taivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.

Tämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että kaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota en tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä vuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain suhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.

Nousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin pian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni muuttuneiden olosuhteiden mukaan.

Kun verkkaan astelin tuskin tuntuvasti alenevaa rinnettä myöten järveä kohti, kiintyi huomioni väkisinkin ruohikon ja puiden puistomaiseen ulkonäköön. Ruoho oli yhtä tiheätä ja tasaista kuin jonkun vanhan englantilaisen pihanurmikon, ja itse puut oli näöstä päättäen kaikki huolellisesti karsittu noin neljän ja puolen metrin korkeuteen saakka. Jos katsahti mihin suuntaan hyvänsä, näytti metsä senvuoksi tavattoman avaralta, korkealta huoneelta.

Kaikkien näiden, huolelliseen ja järjestelmälliseen hoitoon viittaavien merkkien nojalla uskoin varmasti, että saapuessani nyt toisen kerran Marsiin olin ollut kylliksi onnellinen joutuakseni ensiksi jonkun sivistyskansan alueelle ja että heidät löydettyäni saisin kohteliaan vastaanoton ja turvan, johon arvoni Tardos Morsin sukuun kuuluvana prinssinä minut oikeutti.

Astellessani järvelle herättivät puut minussa syvää ihmettelyä. Niiden paksut rungot, joista jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä läpimitaten, olivat takeena niiden huimaavasta korkeudesta, jota minä en voinut muuta kuin arvailla, sillä katseeni ei kyennyt missään kohdin tunkeutumaan niiden tiheän lehvistön läpi ylemmäksi kuin kahdenkymmenen tahi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.

Niin ylhäälle asti kuin saatoin nähdä olivat rungot ja oksat yhtä sileitä ja kiiltäviksi hangattuja kuin uusin amerikkalainen piano. Muutamien puiden puu oli mustaa kuin ebenholtsi, kun taas niiden lähimmät naapurit saattoivat metsän himmeässä valossa hohtaa yhtä kirkkaan valkoisina kuin hienoin posliini, tai myöskin olla taivaansinisiä, kirkkaan punaisia, keltaisia tahi tumman purppuran värisiä. Samoin myöskin lehdet olivat yhtä iloisen ja vaihtelevan värisiä, kun taas kukkia, joita puissa oli tiheinä ryhminä, ihmissanat eivät kykene kuvaamaan, vaan siihen vaadittaisiin jumalten kieltä.

Lähestyessäni metsän reunaa huomasin, että sen ja rannan välillä oli laaja niittymaa, ja juuri kun olin astumaisillani esiin puiden varjosta, sattui silmiini näky, joka karkoitti mielestäni kaikki oudon kauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset mietteet.

Vasemmalla puolellani ulottui järvi niin kauas kuin silmä kantoi, vain epäselvän, hämärän viivan osoittaessa vastapäistä rantaa; oikealla taas laski mahtava joki leveänä, rauhallisena ja majesteetillisena edessäni olevaan tyyneen järveen.

Vähän matkan päässä jokea ylöspäin kohosi valtavia, äkkijyrkkiä kallioita, joiden juurelta tämä suuri joki näytti saavan alkunsa.

Mutta eivät nämä ihastuttavan upeat luonnon suurenmoisuuden näytteet temmanneet huomiotani niin äkkiä metsän kauneudesta. Siihen oli syynä se, että näin parikymmentä olentoa, jotka hitaasti liikkuivat niityllä, lähellä valtavan joen rantaäyrästä.

Ne olivat omituisen, luonnottoman kummallisen näköisiä, erilaisia kuin mikään niistä olennoista, joita olin aikaisemmin Marsissa nähnyt, mutta kuitenkin ne kaukaa katsottuina muistuttivat hyvin suuresti ihmisiä. Kun suuremmat yksilöt seisoivat pystyssä, vaihteli niiden pituus kolmesta puoleenneljättä metriin, ja niiden vartalon ja alaraajojen mittasuhteet olivat aivan samanlaiset kuin maapallon ihmisten.

Mutta käsivarret olivat hyvin lyhyet, ja tarkastellessani niitä piilopaikastani näytti niiden rakenne olevan jotakuinkin samanlainen kuin norsun kärsän. Käsivarret näet liikkuivat käärmemäisesti aaltoillen ja mutkitellen, ikäänkuin niissä ei olisi ollut luita ollenkaan tahi sitten niiden luusto ollut nikamista kokoonpantu.

Silmäillessäni otuksia paksun puunrungon takaa tuli niistä yksi verkalleen minua kohti, ollen koko ajan samassa puuhassa, joka näytti olevan niiden kaikkien tärkeimpänä tehtävänä. Ne nimittäin liikuttelivat omituisen muotoisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, mutta en voinut saada selville, missä tarkoituksessa ne sitä tekivät.

Kun olento tuli aivan lähelleni, voin tarkastella sitä erinomaisen hyvin, ja vaikkakin sain myöhemmin tutustua paremmin näihin otuksiin, niin on minun sanottava, että tämän luonnon synnyttämän kamalan irvikuvan näinkin pintapuolinen silmäys olisi jo ollut varsin riittävä, jos olisin ollut vapaa toimimaan. Heliumin laivaston nopeinkaan lentokone ei olisi voinut kiidättää minua tarpeeksi joutuisasti pois tämän hirveän otuksen luota.

Sen karvaton ruumis oli oudon, aavemaisen sininen, lukuunottamatta leveää, valkoista viirua, joka ympäröi sen ainoata, ulkonevaa silmää. Itse silmä, sen terä, iris ja muna, oli kalman kalpea.

Nenänä oli rosoinen, tulehtunut, ympyriäinen reikä keskellä sileätä naamaa. Enemmän kuin mitään muuta se mielestäni muistutti pyssynluodin tekemää, juuri saatua haavaa, josta ei vielä ole alkanut vuotaa verta.

Tämän inhoittavan aukon alapuolella oli naama aivan sileä leukaan saakka, sillä mikäli saatoin eroittaa ei otuksella ollut lainkaan suuta.

Kasvoja lukuunottamatta peitti pään takkuinen, sysimusta, kahdenkymmenen tai viidenkolmatta sentimetrin pituinen tukka. Jokainen hius oli ison kastemadon paksuinen, ja kun otus liikutti päänahkaansa, näytti tämä hirvittävä päähine luikertelevan, kiemurtelevan ja ryömivän kamalan naaman ympärillä, ikäänkuin jokainen yksityinen hius olisi ollut muista riippumaton elävä olento.

Ruumis ja jalat olivat niin tasasuhtaiset ja ihmistä muistuttavat kuin luonto suinkin voi muovata, ja myöskin jalkaterien muoto oli samanlainen kuin ihmisellä, mutta niiden koko oli hirviömäinen. Kantapäästä varpaisiin mitattuina ne olivat lähes metrin pituiset sekä hyvin latuskaiset ja leveät.

Kun otus tuli aivan lähelleni, huomasin, että sen omituinen puuha, kummallisten käsien liikuttaminen pitkin nurmikon pintaa, johtui sille ominaisesta ravinnon hankkimistavasta. Partaveitsen kaltaisilla kynsillään se katkoi hentoja kasveja ja imi ne sitten suihinsa, joita oli yksi kummassakin kämmenessä, ja sieltä käsivarsia muistuttaviin kurkkuihinsa.

Jo kuvaamieni piirteiden lisäksi pedolla oli vielä vankka lähes kahden metrin pituinen häntä. Se oli juuresta aivan pyöreä, mutta suippeni kärjestä ohueksi, litteäksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautui maata pitkin.

Mutta kaikkein merkillisintä tässä perin merkillisessä otuksessa oli kaksi vähäistä, noin viidentoista sentimetrin pituista, samankaltaista olentoa, jotka riippuivat sen kainaloista yksi kummallakin puolella. Niitä kannatti ohut varsi, joka näytti kasvavan niiden päälaesta ja liittävän ne täysikasvuisen olennon ruumiiseen.

Olivatko nämä poikasia vaiko ainoastaan osia monijakoisesta olennosta, sitä minun oli mahdoton tietää.

Sillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä oli koko muu lauma vähitellen tullut lähelleni, ja huomasin että vaikkakin monista niistä riippui pikkuotuksia, ei kuitenkaan kaikilla ollut tällaista lisäkettä. Vielä panin merkille, että poikasien koko vaihteli kaikissa mahdollisissa kehitysasteissa, toisten muistuttaessa vain vähäisiä aukeamattomia nuppuja, joiden läpimitta oli ainoastaan pari, kolme sentimetriä, kun taas toiset olivat jo selväpiirteisiä, lopullisesti muodostuneita olentoja, joiden pituus oli viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen sentimetriin.

Lauman seassa liikkui laitumella useita pienokaisia, jotka eivät olleet paljonkaan isompia kuin vielä vanhempiensa yhteydessä olevat poikaset, ja näistä alkaen oli laumassa kaikenkokoisia yksilöjä aina peloittavan kookkaihin täysikasvuisiin saakka.

Vaikkakin nämä olennot näyttivät hirveiltä, en kuitenkaan tiennyt, oliko minun niitä pelättävä vai ei, sillä niiden taisteluvarustukset eivät näyttäneet erikoisen tehokkailta. Olinkin juuri aikeissa astua esiin piilopaikastani nähdäkseni, minkä vaikutuksen ihmisen ilmestyminen niihin tekisi. Mutta onneksi tämä ripeä päätökseni tukehtui alkuunsa, kun kuulin omituisen valittavan kirkunan, joka tuntui tulevan oikealla puolellani olevien jyrkkien kallioiden suunnalta.

Kun olin alaston ja aseeton, olisin saanut pikaisen ja hirveän kuoleman näiden julmien otuksien käsissä, jos olisin ehtinyt toteuttaa päätökseni, mutta samalla kun kirkuna kajahti, kääntyivät lauman kaikki jäsenet äänen suuntaan, ja niiden käärmemäiset hiukset nousivat pystyyn kankeina, ikäänkuin jokainen hius olisi ollut havaitsemiskykyinen elin, joka koetti joko katsoen tai kuunnellen saada selville, mistä ääni tuli ja mitä se merkitsi. Ja itse asiassa osoittautuikin viimemainittu olettamus oikeaksi, sillä nämä Barsoomin kasvi-ihmisten päässä olevat kummalliset lisäkkeet ovat näiden hirmu olentojen, alkuperäisestä Elämänpuusta puhjenneen oudon rodun viimeisten jätteiden tuhantena korvana.

Samalla kääntyivät kaikki katsomaan lauman yhtä jäsentä, kookasta vintiötä, joka ilmeisesti oli johtaja. Sen toisesta kämmensuusta kuului omituista kehräävää ääntä, ja se syöksyi nopeasti jyrkännettä kohti koko lauman seuraamana.

Otuksien nopeus ja liikkumistapa olivat molemmat merkillisiä, sillä ne juoksivat hyppien pitkiä, kuuden, jopa lähes kymmenenkin metrin mittaisia loikkauksia, hyvin samaan tapaan kuin kenguru.

Nopeasti juosten ne olivat häipymäisillään näkyvistäni, kun päähäni pälkähti lähteä niiden perässä, ja luopuen kaikesta varovaisuudesta kiiruhdin niityn poikki niiden jäljessä, harppaillen vieläkin riittävämpiä loikkauksia kuin ne, sillä maapallon voimakkaan asukkaan lihakset saavuttavat huomattavia tuloksia, kun niiden voitettavana on Marsin pienempi painovoima ja vähäisempi ilmanpaine.

Lauma meni suoraan kallioiden juurelle päin sitä paikkaa kohti, josta joki näytti saavan alkunsa, ja lähemmäksi saapuessani huomasin, että niityllä oli siellä täällä tavattoman isoja kivimöhkäleitä, jotka ajan hammas oli ilmeisesti irroittanut yläpuolella kohoavista äkkijyrkänteistä. Tästä syystä pääsin varsin lähelle hälyn alkusyytä, ennenkuin minua siellä odottava näky avautui kauhistuneitten katseitteni eteen. Kun nousin eräälle mahtavalle kivijärkäleelle, näin kasvi-ihmisten ympäröivän pientä ryhmää, jossa oli viisi tahi kuusi Barsoomin vihreätä miestä ja naista.

Nyt en enää vähääkään epäillyt, että olin todella Marsissa, sillä edessäni oli tämän kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjilla ja autioissa kaupungeissa asustavien villiheimojen jäseniä.

Siinä oli kookkaita miehiä uhkeine, valtavine vartaloineen; näin hohtavan valkeat torahampaat, jotka kaartuivat vankasta alaleuasta lähelle otsan keskikohtaa, pään kupeella olevat ulkonevat silmät, jotka saattoivat katsoa eteenpäin tahi taaksepäin tai kumpaankin suuntaan pään kääntymättä, omituiset tuntosarven tapaiset korvat, jotka kohosivat otsan yläreunasta, ja ylimääräisen raajaparin, jonka kiinnityskohta oli olkapäiden ja lanteiden keskivälissä.

Vaikkakaan en olisi nähnyt kiiltävän vihreätä ihoa ja metallikoristuksia, jotka osoittivat mihin heimoihin he kuuluivat, olisin heti tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko avaruudessa olisi heidän kaltaisiaan olentoja?

Ryhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja koristukset osoittivat heidän olevan eri heimojen jäseniä, mikä taasen hämmästytti minua tavattomasti, sillä Barsoomin vihreät heimot käyvät alituisesti veristä sotaa keskenään. Lukuunottamatta sitä ainoata historiallista tapausta, jolloin Tharkin suuri jeddak Tars Tarkas kokosi useista heimoista sataviisikymmentätuhatta vihreätä sotilasta, johtaen heidät tuhoon tuomittua Zodangaa vastaan pelastamaan Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, Than Kosisin kynsistä, en ollut milloinkaan nähnyt eri heimoihin kuuluvia vihreitä marsilaisia yhdessä muuten kuin vastakkain taistelussa.

Mutta nyt he seisoivat kylki kyljessä katsellen silmät ällistyksestä levällään yhteisen vihollisen ilmeisen uhkaavia eleitä.

Sekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkät miekat ja väkipuukot, mutta ampuma-aseita heillä nähtävästi ei ollut, sillä muutoin olisivat Barsoomin hirvittävät kasvi-ihmiset saaneet pikaisen lähdön toiseen maailmaan.