Part 5

Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet hänelle äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut, ja monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin lintu korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä. Ne eivät enää olleet hänen.

Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen tähden — siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt itsensä kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi pyyhkäisee kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan toiseen valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta vuoteen olivat hohtaneet!

Oliko hän enää Jonas Herlevin vaimo —?

Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt. Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely saattoi sen ilmaista hänelle.

Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten aaveiden lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi missä tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat esiin iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa kukki, tuoksui ja soi... _oli ollut_...

Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi nietostaa joka sopen.

* * * * *

Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä jotakin oli pelastettavissa.

Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään. Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:

— Kuka on Line Kjäll, ja mitä sinulla on hänen kanssansa?

Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan halveksumiseksi, säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä rikollisuuden ilmettä siltä ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä. Vajaan vuorokauden oli hän istunut täällä telkien takana jaksamatta ajatella muuta kuin menetettyä kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt kuin se olikin, oli ankaruudellaan ehtinyt riisua häneltä kaiken ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää auttaneet. Hän oli valmis tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja avoimesti vastaamaan kaikkiin tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut enää mitään muuta kaunistuksen keinoa.

Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään _tämä_ kysymys huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka hän jaksaisi vastata siihen... kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä jäljellä oli...

— Ole rehellinen, Jonas. Ainoastaan sillä voit jotain pelastaa.

Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä hän sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:

— Anna anteeksi!

Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut enää ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:

— Onko sinulla enää oikeutta anteeksipyyntöönkään...

— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan... Martta, on kauheata seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena...

— Joskin vasta sitten, kun rikokset ovat tulleet ilmi...

— En tahdo puolustautua — millä sen tekisinkään. Mutta sinä olit parhain puoliso, ja siksi uskallan —

— On oikein sanoa _olit_. Nyt kai en sitä enää saata olla.

— Martta! Niin et sanonut eilen. Mikset voi, mikset saattaisi?

— Siksi että sitä on myöskin Line Kjäll.

— Line Kjäll — on paljasta roskaa vain. Semmoista on maailman meno.

— Hänestä sinä kuitenkin huolehdit viime hetkelläsi. Oi hyvä, hyvä Jumala, olisit edes sulkenut tuon kirjeen!

— Olinko sen sitten jättänyt sulkematta?

Rouva Herlevi kohautti olkapäitänsä.

— Tämä on kohtaloa, Martta, tämä kuten sekin, että viimeisten pitojamme aikana tarkastaja saapui pankkiin... Sinä ainoa, älä jätä minua!

Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät häntä näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa, peräytyen miltei tiedottomasti askeleen taaksepäin.

— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko käsittää miltä tuntuu nyt...

— Miltä tuntuneekaan, anna anteeksi — anna!

— Jos en voi...

— Sinä voit!

Se tuli varmaan luottavimmasta sydämestä, niin toivorikkaalta se kuulosti.

Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit! humisi hänen korvissaan. — Sinä _et_ voi! kiisti toisaalta vastaan.

Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty ja rikkirevitty hän oikeastaan oli... kuinka epätietoinen ja vaappuva, kun tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava nyt... epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän omaa heikkouttaan.

Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä uskottomuuden tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi poissa!

Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan Jonaksen masentuneihin kasvoihin.

Iäksi — niinkö?

Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä — tuhoutuneen miehensä luokse.

— Martta, sinä et sano mitään... Etkö voi ... etkö tahdokaan...

— En tiedä, Jonas... Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen selvillä itsestäni... sitten Jonas...

Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen ensimäinen tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä vedota siitä...

— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta, rakkahin, älä vie _kaikkea_... Kuinka minä muuten jaksaisin tämän pimeän ajan ylitse...

Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt irralleen.

Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä Jumala, enempään ei hänellä ollut voimaa...

KARKURI

Hiljainen koputus kuului ovelta.

Sitä tuskin eroittikaan tuulen ruskinalta ja aaltojen pauhulta, jotka lakkaamatta löivät rantapenkereeseen tuvan akkunan alla. Vasta tarkan kuulostamisen jälkeen pääsi varmuuteen siitä, että ihminen siellä liikuskeli.

Ja silloin karkasi tuvassa yksin istuva tyttö ylös työnsä äärestä, viskasi tukun päreitä tuleen ja hiipi ovelle kuulostamaan.

— Kuka siellä?

Kysymykseen ei kuulunut hiljaisintakaan vastausta. Laineet vain meurusivat rannalla täydentäen pauhinallaan pimeän syysillan kolkkoutta.

— Kuka siellä — vastatkaa!

Kysyjän ääni oli tuikea, mutta pelon värettä se ei kyennyt tyyten salaamaan.

— Ystävä on — avaa!

Vapisevin käsin raoitti tyttö ovea, vetäisi sen kiinni ja raoitti taas. Siten hän taisteli hetken oman arkuutensa ja sisäänpyrkijän äänen herättämän turvallisuuden välillä. Mutta ulkopuolella-olija ei jaksanut odottaa. Hän tarttui oveen suurella, tahraisella kädellään ja työnnälsi huoneeseen.

Takassa loimottavan tulen valossa tyttö näki kookkaan miehen, jonka parroittuneet kasvot näyttivät väsyneiltä. Koko hänen jättimäisestä olennostaan kuvastui syvä uupumus ja raukeus.

Mutta silmissä oli eloa. Ne miltei leimusivat levotonta sielun kuohua, ja nopeasti kuin tulen liekki kulki niiden katse ympäri tuvan, katto-orsien, permannon, lieden ja peittämättömien akkunoiden välillä.

Sitten vasta hän katsahti tyttöön.

— Oletko sinä Anna Mari?

— Olen.

— Ja niin olet tullutkin äitiisi...

Vieras ojensi arkaillen kätensä, ja arkaillen otti tyttökin sen omaansa.

— Kuka te sitten olette?

Miehen katse kiersi uudelleen tuvan, kiersi tarkemmin kuin äsken, ja hänen kasvonsa vavahtivat omituisesti. Vastaamatta tytön kysymykseen hän sanoi:

— Lienetkö tullut äitiisi luonteesikin puolesta.

— Ja jos olen... mitä sitten?

— Sitten sen sanoisin...

— Minkä?

— Nimeni.

Anna Mari tuijotti hämmästyneenä vieraaseen, jonka puhetapa ja katse olivat niin kummalliset. Ensi kertaa näki hän tuon miehen edessään, ja kuitenkin tuntui, kuin tapaisi hän hänessä vanhan tuttavan. Ja niin hänen pelkonsa alkoi haihtua.

— Mutta sanokaa, sanokaahan toki! huudahti hän välittömästi. — Eihän teille voi siitä mitään vahinkoa koitua.

Jättiläisen kasvot vavahtivat jälleen. Niissä kuvastui suuri mielenliikutus. Sitä peittääkseen hän kumartui lieden kulman pimentoon ja vetäisi sieltä kuin vanhasta tottumuksesta esiin lyhyen penkin, jolle istahti.

— Anna Mari, sanoi hän sitten, etkö sinä tunne minua?

— En.

— Etkö muista koskaan nähneesikään?

— En.

— Ei ihmekään, olithan siihen aikaan vielä pieni tyttö.

— Mihin aikaan sitten?

— Siihenpä siihen, kun isäsi... vangittiin.

Anna Marilta putosi puu, jota hän juuri oli asettamassa lieteen, ja hän kuiskasi pelokkaasti:

— Isä! Olisitteko...

Mies käänsi hetkeksi katseensa toisaalle, ja Anna Mari huomasi, kuinka hänen hartiansa hytkähtelivät. Mutta pian hän jälleen oikaisihe ja tytön puoleen kääntyen virkkoi:

— Kas niin, älä nyt pelkää, Anna Mari, ethän? Ettehän te minua vielä odottaneet... eikä minun aikani ollut vielä tullutkaan... Mutta minä en kestänyt siellä kauempaa... totisesti, minä en jaksanut... Ja kun viimein sattui tilaisuus, jolloin saatoin karata, tein sen, vaikka henkeni uhalla. Ehkä olet lukenut siitä sanomalehdistä?

Anna Mari tuijotti sanatonna eteensä. Hänen jalkansa vapisivat niin, että hän töintuskin kesti seisaallaan.

Ja muistot, jotka vuosien kuluessa olivat haaltumistaan haaltuneet, leimahtivat ilmi eläviksi jälleen. Hän muisti päivän, jona isä vangittiin... muisti kirstun, johon ruhjottu mies pantiin... ja muisti äidin, joka siitä päivin kulki kuin varjo maan päällä, kunnes hänet — kolme vuotta sitten — peitettiin kirkon multaan.

Tuoko nyt oli isä —?

Niin, suuren ja voimakkaan hän muisti hänen olleen.

Mutta tämä tässä oli hiljainen ja hyvä...

Isä oli aina ollut kuin tulenliekki, eikä hänen suustaan oltu lempeitä sanoja totuttu kuulemaan.

Siitä huolimatta täyttyi Anna Marin sydän suurella hellyydellä — hänhän oli kaikessa tullut niin äitiinsä — ja taistellen ujoutta vastaan, joka yhtäkkiä yllätti hänet, astui hän isänsä viereen ja laski kätensä tämän olkapäälle.

— En ole kuullut siitä mitään, sanoi hän. — Mutta eikö ne etsi teitä nyt... tavoita joka paikasta?

— Kyllä kai — sehän on heidän velvollisuutensa. Mutta tähän asti olen minä onnistunut, he eivät. Ja tätä on nyt kestänyt kolme viikkoa.

Tuulen kumea kohina kuului akkunan takaa, ja rapisten ilmestyi ruutuihin pieniä vesipisaroita. Syysräntää.

Anna Maria värisytti.

Hän kuvitteli miesjoukon kulkevan metsän läpi karannutta etsien ja tuossa tuokiossa, tietämättä tarkoin itsekään mitä teki, kiiruhti hän peittämään akkunoita ja lukitsemaan ovea. Ja sitä tehdessään oli hän varma siitä, että äiti olisi tehnyt samoin...

Kun hän palasi takaisin ja istahti isänsä viereen, näki hän kyynelkarpalon vierivän tämän poskea pitkin ja katoavan karkean parran kätköön. Sitä seurasi toinen... kolmas...

Isä kyseli äidistä.

Anna Mari kertoi tarkoin, kertoi kuolinyön ja mitä äiti oli sanonut.

— Olivatko ne hänen viimeiset sanansa? kysyi isä.

— Olivat. Aina muistan kuinka hän pyysi minua kumartumaan puoleensa ja kuiskasi sitten: Kun isä palaa, sano hänelle, että kaikki on annettu anteeksi.

— Vaikka sitä oli paljon... Jumala nähköön... niin paljon että...

Yhtäkkiä hypähti karkuri ylös ja kuulosti. Hänen silmissään kuvastui hurja kauhu. Anna Mariinkin tarttui hänen pelkonsa, ja hän hiipi ovelle, painoi korvansa lautaa vasten — eikä kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.

— Tuuli se vain on... ei siellä ole ketään, ei ketään.

Isäkin rauhoittui vähitellen. He puhuivat kuiskaten, ja heillä oli vielä paljon sanomista toisilleen. Mutta aika kului, ja sen, joka joka hetki pelkäsi takaa-ajajia, täytyi valmistautua lähtemään.

— Isä, viipyisitte vielä vähäsen, niin saisitte nähdä Antinkin. Muistattehan, että tähän aikaan kestää nuotanveto aamupuoleen asti.

— Minä olen nähnyt hänet... nuottarannalla. Ennenkuin tulin tänne, seisoin kauan aikaa metsässä ja katselin häntä, kun hän istui keittotulilla toisten miesten kanssa. Suuri ja vahva mies... oikea korvenraataja... Mutta sanohan, Anna Mari, eihän hän vain ole saanut isänsä luontoa?

Anna Mari painoi katseensa alas huokaisten.

— En minä sitä niin tarkoin tiedä... mutta kiivas ja kova hän useinkin on...

— Sinullekin... omalle sisarelleen?

Tyttö nyökkäsi.

Se myönnytys sai karkurin kiristämään hampaitaan ja puristamaan kätensä nyrkkiin — vain siten voi hän pidättää kipeän voihkaisun. Mitä hyödytti hänen oman mielensä muutos ... mitä päätöksensä pyrkiä meren taakse tekemään työtä ja kokoamaan omaisuutta lapsilleen, jos pojassa eli se... se hirveä, joka oli tuhonnut hänen oman elämänsä ja hänen kättensä kautta toistenkin elämän...

Hyvä Jumala! Hän palaisi tältä paikalta vapaaehtoisesti vankilaan, jos vain Antti... Antti...

Mutta velikään ei voi veljeänsä lunastaa, ja tulevaisuus vasta näyttää mihin Antinkin tie viepi, mitä luonteensa hänellä teettää ja mitä kaikkea ne, jotka tulevat olemaan lähinnä häntä, saavat kärsiä... Eikä voi tietää, keventääkö anteeksianto hiventäkään hänen kuormastaan.

— Sanoiko äiti tosiaankin, että kaikki on annettu anteeksi? kysyi isä ajatuksiensa jatkoksi.

— Sanoi.

— Ja ne olivat hänen viimeiset sanansa?

— Ne.

Partaiset kasvot kirkastuivat hetkeksi. Ne muistuttivat syysmaisemaa, johon aurinko väistyvien pilvien lomasta valahtaa. Ja suru pojan tähden liukui loitommaksi hänen mielestään, kun hän ajatteli omaa, hiljaista iloaan.

— Anna Mari, ne olivat lohdutuksen ja voiman sanoja, sanoi hän sitten. — Niille minä nyt rakennan. Jos onnistun pakenemaan maasta ja pääsemään aikomusten! perille, niille rakennan. Tai jos joudun kiinni ja tyrmään uudelleen, rakennan sittenkin.

Puolituntisen kuluttua oli karkuri kadonnut jälleen pimeään, myrskyiseen yöhön.