Part 3

Hän poistui ja minä jäin pitkäksi aikaa typertyneenä paikalleni ajattelemattakaan juoda kuumaa maustettua viiniäni, jota olin tilannut näyttääkseni herrasmieheltä. Kun älysin paikan missä olin ja minuun kiinnitetyt katseet, valtasi minut pelko. Ensi kerran elämässäni olin niin epäilyttävässä asemassa ja niin suoranaisissa tekemisissä sen kansaluokan ihmisten kanssa -- sittemmin on maanpakolaisuus minut kyllä parantanut tästä arkuudesta.

Nousin ja koetin paeta, mutta unohdin maksaa. Viinuri juoksi jälestäni. Häpesin hirveästi, minun täytyi palata takaisin, selvittäytyä kassanhoitajalle, kestää kaikki minuun suunnatut pahansuovat ja ivalliset katseet. Kun olin poistunut, tuntui minusta, että joku seurasi minua. Etsin turhaan ajuria, niitä ei ollut enää Comedien edustalla. Raskaat askeleet kuuluivat yhä omien askeleitteni ohella. Käännyin, vavisten. Näin pitkän roikaleen, jonka olin nähnyt kahvilan nurkassa ja joka näytti poliisivakoilijalta tai joltakin vielä pahemmalta. Hän puhutteli minua, -- en tiedä mitä hän sanoi, sillä kauhu riisti järkeni. Kuitenkin oli minulla kylliksi mielenmalttia päästäkseni hänestä eroon. Pelon suoma rohkeus muutti minut äkkiä sankarittareksi, minä löin häntä nopeasti kepillä kasvoihin ja heittäen heti kepin pois voidakseni paremmin juosta. Silläaikaa kuin mies jäi ihmettelemään rohkeuttani, juoksin kevyenä kuin nuoli ja pysähdyin vasta Florencen luona. Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan heräsin vuoteessani, jossa oli vanulla sisustetut uutimet ja ruusunväriset koristeet pylväänpäissä, luulin nähneeni unta ja tunsin eilisen pettymykseni ja seikkailuni johdosta suurta nöyryytystä. Luulin että olin täydellisesti parantunut rakkaudestani ja koetin iloita sen johdosta, mutta turhaan. Tunsin kuolettavaa surua, ikävä verhosi jälleen elämäni, kaikki näytti pimeältä. Sinä päivänä karkoitin Larrieuxin.

Tuli ilta, mutta se ei tuonut mukanaan muiden iltojen mieluisia mielenliikutuksia. Ihmiset tuntuivat ikäviltä. Menin kirkkoon, kuuntelin keskustelua päättäen tulla jumaliseksi. Minä kylmetyin siellä ja tulin sairaaksi.

Olin muutamia päiviä vuoteenomana. Kreivitär de Ferrières tuli minua katsomaan, vakuutti, ettei minussa ollut lainkaan kuumetta, että vuoteessa-olo teki minut sairaaksi, että piti lähteä ulos, huvitella, mennä teatteriin. Luulen, että hän oli mielistynyt Larrieuxiin ja toivoi minun kuolevan.

Toisin tapahtui. Hän pakoitti minut lähtemään kanssaan katsomaan Cinnaa.

-- Te ette käy enää teatterissa, sanoi hän, teitä kalvaa hurskaus ja ikävä. Ette ole pitkään aikaan nähnyt Léliota, hän on edistynyt, hän saa toisinaan käsientaputuksia, luulen että hänestä tulee siedettävä.

En tiedä kuinka annoin hänen viedä minut mukanaan. Välinpitämätön kun muuten olin Lélion suhteen, en enää antautunut alttiiksi vaaralle paljastaa itseäni uhmatessani julkisesti hänen viehätysvoimaansa. Pukeuduin erikoisen silmiinpistävästi ja menin etunäyttämön suureen aitioon uhmaamaan vaaraa, jota en enää uskonut olevaksi.

Mutta vaara oli uhkaavampi kuin milloinkaan. Lélio oli jumalallinen, milloinkaan en ollut häneen ollut ihastuneempi. Äskeinen seikkailu tuntui enää vain unennäöltä, Lélio ei saattanut olla toisenlainen kuin minä hän näyttämöllä esiintyi. Vastoin tahtoani jouduin taas kaikkien niiden hirveiden mielenliikutusten valtaan, jotka hän ymmärsi tartuttaa minuun. Minun täytyi itkien kätkeä kasvoni nenäliinaani, hämmennyksissäni tahrasin poskimaalini, revin pois iholaastarini. Kreivitär de Ferrières kehoitti minua siirtymään aition taka-alalle, sillä mielenliikutukseni herätti huomiota katsomossa. Kaikeksi onneksi oli minulla kylliksi viekkautta uskottaakseni ihmisille, että kaiken tämän liikutuksen aiheutti neiti Hippolyte Claironin näytteleminen. Tämä oli minun mielestäni jotakuinkin kylmä ja jäykkä murhenäyttelijätär, luonteeltaan ja kasvatukseltaan ehkä liian ylhäinen näyttelijän kutsumukseen sellaisena kuin se siihen aikaan käsitettiin. Mutta tapa, jolla hän Cinnassa sanoi: "Odota", takasi hänelle suuren maineen.

On totta, että kun hän näytteli Lélion kanssa, voitti hän oman itsensä. Vaikka hänkin osoitti hyvään tapaan kuuluvaa ylenkatsetta Lélion näyttelemistapaa kohtaan, vaikutti häneen tämän nero hänen tietämättään, kun intohimo saattoi heidät näyttämöllä toistensa yhteyteen. Tuona iltana Lélio kiinnitti minuun huomionsa joko pukuni tai mielenliikutukseni vuoksi, sillä näin hänen hetkenä jolloin hän ei näytellyt kumartuvan erään miehen puoleen -- näitä istui nimittäin siihen aikaan näyttämöllä -- ja kysyvän minun nimeäni. Ymmärsin sen tavasta, millä he katsoivat minuun. Sydämeni löi niin, että olin tukehtua ja minä huomasin, että Lélion silmät näytännön kestäessä useamman kerran suuntautuivat minuun. Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää, mitä aatelismies de Bretillac oli hänelle sanonut minusta, tuo, jolta hän oli tiedustellut, ja joka minuun katsoen oli puhunut hänelle useamman kerran. Lélion kasvot, joiden täytyi pysyä juhlallisina jotteivät olisi rikkoneet osan arvokkaisuutta vastaan, eivät ilmaisseet mitään, mistä olisi voinut päättää hänen minusta saamiensa tietojen laadun. Tunsin muuten hyvin huonosti Bretillacia, kuvittelin, ettei hän ollut osannut minusta sanoa sitä eikä tätä.

Tänä iltana vasta minä ymmärsin minkälaatuinen rakkaus minut Lélioon kahlehti: se oli aivan henkinen ja aivan haaveellinen intohimo. En rakastanut häntä, vaan niitä muinaisajan sankareita, joita hän esitti. Nuo suoruuden, uskollisuuden ja katoamattoman hellyyden tyypit elävöityivät uudelleen hänen kauttaan ja minä siirryin hänen kanssaan ja hänen kauttaan ammoin unhotettujen hyveiden aikakauteen. Ajattelin ylpeydellä, että tuohon aikaan ei minua olisi väärinymmärretty ja häväisty, että sydämeni olisi saattanut antautua, eikä minun olisi tarvinnut tyytyä rakastamaan näytelmäaavetta. Lélio oli minulle vain Cidin varjo, vain entisaikojen ritarillisen lemmen esittäjä, lemmen, jota nyt Ranskassa ivattiin. Häntä itseään, miestä, ilveilijää en pelännyt lainkaan, olin nähnyt hänet, -- saatoin rakastaa häntä vain julkisena henkilönä. Minun Lélioni oli keinotekoinen olento, joka häipyi käsistäni kun näytelmän loisto sammui. Hän tarvitsi näyttämön valhemaailmaa, lamppujen valoa, puvun, maalia ollakseen se, jota rakastin. Riisuessaan kaiken tämän hävisi hän olemattomiin, hän sammui niinkuin tähti päivän koittaessa. Näyttämön ulkopuolella en lainkaan tahtonut häntä nähdä, olisinpa ollut siitä pahoillanikin. Se olisi ollut minulle sama kuin katsella suurta miestä, joka on muuttunut kouralliseksi tuhkaa saviastiassa.

Tiheät poissaoloni niihin aikoihin, jolloin minulla oli ollut tapana tavata Larrieuxia ja etenkin nimenomainen kieltäytymiseni olemasta hänelle siitä lähtien muuta kuin ystävätär, herättivät hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka -- tunnustan sen -- oli oikeutetumpi kuin kaikki entiset. Kun eräänä iltana olin menossa Carmelitilaiskirkkoon pujahtaakseni toisesta sisäänkäytävästä ulos, huomasin hänen seuraavan itseäni ja ymmärsin, että siitälähtien tulisi olemaan miltei mahdotonta kätkeä häneltä yöllisiä retkiäni. Katsoin siis parhaaksi mennä julkisesti teatteriin. Vähitellen saavutin tarpeellisen teeskentelytaidon kätkeäkseni tunteeni ja muuten aloin äänekkäästi puhua Hippolyte Clairon-ihailustani, mikä seikka saattoi johtaa ihmiset harhaan minun todellisten tunteitteni suhteen. Siitä lähtien tunsin olevani häiritty. Kun olin pakoitettu pitämään tarkkaa vaaria itsestäni, oli nautintoni vähemmin voimakas ja syvä. Mutta sen asemasta syntyi toinen, joka tarjosi pikaisen korvauksen. Lélio näki minut, hän piti minua silmällä, kauneuteni teki häneen syvän vaikutuksen, tunneherkkyyteni imarteli hänen itserakkauttaan. Hänen katseensa riistäytyivät vaivoin irti minusta. Välistä oli hänellä hajamielisyyden hetkiä, jotka yleisöä suututtivat. Kohta oli minun mahdotonta enää erehtyä siitä, että hän rakasti minua mielettömyyteen saakka.

Koska ruhtinatar de Vaudemontin oli nähtävästi tehnyt mieli aitiotani, olin luovuttanut sen hänelle ja ottanut pienemmän, joka oli alempana ja paremmassa paikassa. Olin aivan rampin luona, Lélion ainoakaan katse ei mennyt minulta hukkaan ja hänenkin katseensa saattoivat huomiota herättämättä minua etsiä. En muuten tarvinnut enää tätä välinettä tunteakseni hänen tunteitaan. Hänen äänensä soinnusta, hänen huokauksistaan, hänen muutamille säkeille, muutamille sanoille panemastaan painosta ymmärsin, että hän kääntyi minun puoleeni. Olin naisista ylpein ja onnellisin, sillä tuollaisina hetkinä en ollut näyttelijän, vaan sankarin rakastama.

Niinpä niin, kahden vuoden jälkeen, jolloin olin kantanut sieluni sisimmässä tuntematonta ja yksinäistä rakkautta, kului vielä kolme talvea, jolloin tämä rakkaus oli molemminpuolinen ilman että katseeni milloinkaan antoi Léliolle oikeutta toivoa muuta kuin tätä hienoa ja salaperäistä suhdetta. Sittemmin sain tietää, että Lélio oli usein seurannut minua kävelyilläni. Minä en suvainnut nähdä ja eroittaa häntä ihmisjoukosta, niin vähän välitin hänen näkemisestään ulkopuolella teatteria. Nämät viisi vuotta ovat ainoat, jotka olen elänyt kahdeksastakymmenestä.

Viimein luin eräänä päivänä _Mercure de Francesta_ sen uuden näyttelijän nimen, joka oli otettu Lélion sijalle, joka lähti ulkomaille. Tämä uutinen oli kuolettava isku minulle, en käsittänyt kuinka vast'edes saattaisin elää ilman tuota mielenliikutusta, ilman intohimoa ja myrskyä. Tämä kehitti suunnattomasti rakkauttani, olin menettää järkeni.

Siitä lähtien en enää taistellut tukahuttaakseni alkuunsa jokaisen ajatuksen, joka loukkasi säätyarvoani. En enää pitänyt itseäni onnellisena sen johdosta, että Lélio oli se mikä oli. Minä kärsin, napisin salaisesti sitä, ettei hän ollut se miltä näytti näyttämöllä, ja minä menin niin pitkälle, että toivoin hänen olevan niin kauniin ja nuoren, millaiseksi taide teki hänet joka ilta, jotta olisin voinut uhrata hänelle ennakkoluulojeni koko ylpeyden ja elimistöni koko vastenmielisyyden. Nyt, kun olin kadottamaisillani sen henkiolennon, joka niin pitkät ajat oli täyttänyt sieluni, valtasi minut halu toteuttaa kaikki unelmani ja koetella tosielämää vaikkakin sitten rupeisin inhoamaan sekä elämää että Léliota ja itseänikin.

Olin kahdenvaiheilla kun sain kirjeen, jonka käsiala oli minulle outo. Se on ainoa rakkaudenkirje, jonka olen säilyttänyt lukemattomista tuoksuvista tunnustuksista. Se riippuu siitä, että se itseasiassa on ainoa rakkaudenkirje, minkä olen vastaanottanut.

Markiisitar keskeytti kertomuksensa, nousi, avasi vakavin käsin erään koristelippaan ja otti siitä rypistyneen ja ohuen kirjeen, jonka töintuskin saatoin lukea:

"Rouva.

Olen sisimmässäni varma siitä, että tämä kirje herättää teissä vain halveksumista; te ette pidä sitä edes suuttumuksenne arvoisena. Mutta mitäpä välittää kuiluun vajoava mies siitä, onko pohjassa yksi kivi enemmän tai vähemmän? Te pidätte minua mielettömänä, ettekä erehdykään. Niin, ehkäpä te salaa säälittekin minua, sillä te ette voine epäillä vilpittömyyttäni. Koska hurskaus on tehnyt teidät nöyräksi, ymmärrätte te ehkä epätoivoni laajuuden. Te tietänette jo rouva, mitä pahaa ja hyvää silmänne voivat saada aikaan.

Niinpä niin, ajattelen, että jos saan teiltä yhden ainoankaan myötätuntoisen ajatuksen, jos tänä iltana kiihkeästi kaivattuna hetkenä, jolloin joka ilta alan taasen elää, näen kasvoissanne hiukankaan sääliä, niin lähden vähemmän onnettomana, vien mukanani Ranskasta muiston, joka kukaties antaa minulle voimia elää muualla ja jatkaa kiittämätöntä ja tuskallista kutsumustani.

Mutta te tietänette sen jo, rouva. On mahdotonta, etteivät levottomuuteni, ihastukseni, vihan ja epätoivon huutoni ole monet kerrat paljastaneet minua näyttämöllä. Te ette ole voinut sytyttää kaikkia noita tulia lainkaan aavistamatta mitä teitte. Ah, te olette kukaties leikkinyt niinkuin tiikeri saaliillaan, teitä on kukaties huvittanut tuskani ja mielettömyyteni. Oi ei, se on liian julkeata. Ei, rouva, en sitä usko. Te ette ole milloinkaan sitä ajatellut. Te olette ihaillut suurta Corneillea, te olette elänyt murhenäytelmän ylevissä intohimoissa, siinä kaikki. Ja minä, mieletön, olen uskaltanut uskoa, että minun äänenikin yksin on joskus herättänyt myötätuntoanne, että sydämeni löysi vastakaikua teidän sydämessänne, että teidän ja minun välillä oli jotakin muuta kuin minun ja yleisön välillä. Oi se oli suunnatonta, mutta suloista mielettömyyttä! Sallikaa minun se pitää, rouva, vähänpä se teitä liikuttaa. Ettehän peljänne, että rupeisin sillä kehuskelemaan? Mitä oikeutta olisi minulla sitä tehdä ja kuinka saisin ihmiset uskomaan sanani. Sen kautta joutuisin vain järkevien ihmisten pilkattavaksi. Sallikaa minun pitää tämä vakaumus, jota vavisten tervehdin ja joka yksin on tuottanut minulle enemmän onnea kuin yleisön kovuus minua kohtaan on minulle tuottanut murhetta. Sallikaa minun siunata teitä ja polvillani kiittää teitä alttiudesta, jonka olen havainnut sielussanne, ja jota ei kukaan muu ole minulle osoittanut, kyyneleistä, joita olen nähnyt teidän vuodattavan minun teatterionnettomuuksieni johdosta, noista aroista katseista, jotka -- ainakin olen niin luullut -- koettivat lohduttaa minua kuulijakuntani kylmyyden vuoksi.

Oi miksi olette te syntynyt loistossa ja komeudessa, miksi olen minä vain köyhä, nimetön ja maineeton taiteilija? Miksei ole minulla yleisön suosiota ja rahamiehen rikkautta asetettavana vastineeksi nimelle, arvonimelle, jota tähän asti olen ylenkatsonut. Ehkä saattaisin silloin tavoitella teitä. Ennen asetin lahjakkaisuuden kaikkea muuta korkeammalle, kysyin itseltäni mitä hyödytti olla aatelismies tai markiisi, jos oli typerä, itserakas ja röyhkeä. Minä vihasin ylhäisten ylpeyttä ja luulin kostavani kylliksi heidän ylenkatseensa, jos neroni avulla kohoaisin heidän yläpuolelleen.

Haaveita ja pettyneitä toiveita! Voimani ovat pettäneet mielettömän kunnianhimoni. Olen jäänyt tuntemattomaksi, minulle on käynyt vielä huonommin! olen hipaissut menestystä ja päästänyt sen livahtamaan käsistäni: Luulin olevani suuri ja minut on heitetty tomuun, kuvittelin olevani ylevä ja minut on tehty naurettavaksi. Kohtalo on tehnyt tyhjäksi kohtuuttomat unelmani ja rohkeuteni, se on murtanut minut kuin korren. Minä olen hyvin onneton mies! Mutta suurin mielettömyyksistäni on se, että olen luonut katseeni tuon rampin tuollepuolen, joka muodostaa ylipääsemättömän rajaviivan minun ja muun yhteiskunnan välille. Se on minulle Popiliuksen ympyrä. Olen tahtonut astua sen yli. Minä, näyttelijä, olen uskaltanut käyttää silmiäni ja kiinnittää ne kauniiseen naiseen, niin nuoreen, ylevään, rakastettavaan, korkeasäätyiseen naiseen -- sillä tiedän, rouva, että te olette kaikkea tätä. Ihmiset syyttävät teitä tyhmyydestä ja teeskennellystä hurskaudesta, minä yksin teille osaan antaa oikean arvon, minä yksin tunnen teidät. Yksi ainoa katseenne, yksi ainoa kyyneleenne on riittänyt kumoamaan ne typerät valheet, joita muuan aatelismies de Bretillac on minulle kertonut teistä.

Mutta mikä onkaan teidän kohtalonne? Mikä outo onnettomuus painaa niin teitä kuin minuakin, koska te keskellä loistavaa ja valistuneeksi itseään sanovaa maailmaa olette löytänyt vain poloisen näyttelijän sydämen, joka teitä kohtaan on oikeudenmukainen. Niin, ei mikään riistä minulta sitä surullista ja lohdullista ajatusta, että jos olisimme syntyneet samalla yhteiskunnallisella tasolla, ette te olisi voinut minua välttää, vaikka kilpailijani olisivat olleet millaisia tahansa ja vaikka olisin ollut kuinka keskinkertainen tahansa. Minun olisi täytynyt saada teidät vakuutetuksi siitä totuudesta, että minussa on jotakin suurempaa kuin heidän rikkautensa ja arvonimensä, kyky rakastaa teitä.

Lélio."

-- Tämä kirje, jatkoi markiisitar, joka oli outo sinä aikana, jolloin se kirjoitettiin, tuntui minusta huolimatta muutamista kohdista alussa, joissa Racinen vaikutus ilmenee, niin voimakkaalta ja todelta, se henki niin uutta ja rohkeata intohimoa, että jouduin siitä kokonaan suunniltani. Ylpeyteni jäännös, joka kamppaili minussa, hälveni. Olisin antanut koko elämäni yhdestä sellaisen rakkauden hetkestä. En kerro teille huoliani, kuvittelujani, pelkojani, en voisi kertoa niistä järjestyksessä ja yhtenäisesti. Vastasin muutaman sanan, mikäli muistan seuraavaan tapaan:

"En syytä teitä, Lélio, syytän kohtaloa, en sääli teitä yksin, säälin itseänikin. En tahtoisi mistään ylpeyden, varovaisuuden tai väärän kainouden syistä riistää teiltä sitä lohdutusta, että pidän teitä arvossa. Pitäkää se, sillä se on ainoa, minkä voin teille antaa. En voisi milloinkaan suostua teitä kohtaamaan."

Seuraavana päivänä sain kirjeen, jonka luin kiireesti ja jonka tuskin ennätin heittää tuleen kätkeäkseni sen Larrieuxilta, joka yllätti minut sitä lukemassa. Se oli jokseenkin näin kuuluva.

"Rouva, minun täytyy tavata teitä tai kuolla.

Yksi kerta, yksi ainoa kerta, vain hetkinen, jos tahdotte. Miksi pelkäätte kohtausta, koska luotatte kunniaani ja vaiteliaisuuteeni? Rouva, minä tiedän, kuka te olette, tunnen tapojenne ankaruuden, tunnen hurskautenne, vieläpä tunnen tunteenne kreivi de Larrieuxia kohtaan. En ole siksi hävytön, että toivoisin teiltä muuta kuin säälivän sanan, mutta sen täytyy tulla teidän huuliltanne. Sydämeni täytyy se vastaanottaa tai se murtuu.

Lélio."

Sanon sen kunniakseni -- sillä kaikki jalo ja uljas luottamus on vaarassa kunniakasta -- etten hetkeäkään pelännyt olevani tekemisissä hävyttömän elostelijan kanssa. Uskoin hartaasti Lélion nöyrään vilpittömyyteen. Olinhan muuten kalliisti maksanut uskoni omaan voimaani. Päätin tavata häntä. Olin täydellisesti unohtanut hänen kuihtuneet kasvonsa, hänen epähienon käytöstapansa, hänen alhaisen ulkonäkönsä; en tuntenut hänestä enää muuta kuin hänen neronsa lumousvoiman, hänen kirjeensä ja rakkautensa. Vastasin hänelle:

"Suostun kohtaamaan teidät, etsikää varma paikka. Mutta älkää odottako minulta muuta kuin mitä nyt pyydätte. Uskon teihin kuin Jumalaan. Olisitte kurja, jos koettaisitte väärinkäyttää luottamustani, mutta minä en teitä pelkää."

Vastaus:

"Teidän luottamuksenne pelastaisi teidät kurjimmastakin roistosta. Te saatte nähdä, rouva, että olen sen ansaitseva. Herttua de ------ on hyväntahtoisesti tarjonnut minun käytettäväkseni talonsa Valois-kadun varrella. Mitä olisin sillä tehnyt? Kolmeen vuoteen on minulle ollut olemassa vain yksi nainen taivaan alla. Suvaitkaa saapua kohtaukseen näytännön päätyttyä."

Seurasi ilmoitukset paikasta.

Minä sain tämän kirjeen kello neljän aikaan. Koko tämä kirjeenvaihto oli tapahtunut yhden vuorokauden kuluessa. Olin viettänyt päivän kulkien ympäri huoneitani kuin järkensä menettänyt ihminen; olin kuumeessa. Tämä tapausten ja päätösten nopeus, joka oli niin vastakkaista viiden vuoden järkevälle lujuudelle, tuntui unennäöltä. Ja kun viimein olin tehnyt ratkaisevan päätöksen, kun näin, että olin antanut lupaukseni, ja ettei enää ollut aikaa peräytyä, vaivuin lopen uupuneena sohvalleni, hengittämättä ja tuntien huoneen liikkuvan jalkojeni alla.

Rupesin todella voimaan pahoin, oli noudettava kirurgi, joka iski minulta suonta. Kielsin palvelijoitani hiiskumasta sanaakaan pahoinvoinnistani, pelkäsin neuvonantajoiden tungettelevaisuutta ja että minut estettäisiin menemästä illalla ulos. Odottaessani kellonlyömää laskeuduin vuoteelleni ja kielsin Larrieuxiltakin sisällepääsyn.

Suonenisku oli tuottanut huojennusta ruumiillisesti heikontaessaan minua. Vaivuin syvään sielulliseen raukeudentilaan, kaikki haaveeni pakenivat kuumeen kiihoituksen kera. Harkintani ja muistini palasivat. Muistin hirveän pettymykseni kahvilassa, Lélion kurjan käytöstavan; lopulta häpesin järjettömyyttäni, putosin haaveitteni korkeuksista rumaan ja jokapäiväiseen todellisuuteen. En voinut enää ymmärtää kuinka olin päättänyt vaihettaa tuon uljaan ja haaveellisen hellyyden inhoon, joka minua odotti ja häpeään, joka tulisi myrkyttämään kaikki muistoni. Tunsin kuolettavaa surua tekoni johdosta, itkin sammunutta innostustani, rakkauselämääni, puhtaan ja sydämellisen tyydytyksen tulevaisuutta, jonka tein tyhjäksi. Ennenkaikkea itkin Léliota, sitä että kadottaisin hänet ainaiseksi, että olin ollut viisi vuotta niin onnellinen häntä rakastaessani ja että en enää voinut muutamia tunteja häntä rakastaa.

Murheessani vääntelin käsivarsiani, haavani aukeni, veri alkoi rajusti vuotaa. Tuskin ennätin soittaa kamarineitoani, joka tapasi minut pyörtyneenä vuoteeni vierestä. Syvä ja raskas uni, jota turhaan koetin vastustaa, valtasi minut. En uneksinut, en kärsinyt, olin muutaman tunnin kuin kuollut. Kun avasin silmäni, oli huoneeni pimeä, taloni äänetön, palvelijattareni nukkui nojatuolilla vuoteeni jalkopäässä. Hetken aikaa olin niin raukea ja voimaton, etten kyennyt muistamaan mitään, en edes ajattelemaan. Yht'äkkiä muistini palasi, kysyin itseltäni, oliko kohtauksen päivä ja aika ohi, olinko nukkunut tunnin tai vuosisadan, oliko päivä vai yö, oliko lupaukseni rikkominen surmannut Lélion, oliko vielä aikaa. Koetin nousta, mutta voimani pettivät, ponnistelin kotvan kuin painajaisen vallassa. Viimein kokosin koko tahdonvoimani pakoittaakseni raukeat jäseneni tottelemaan. Astuin lattialle, raoitin akkunaverhoja, näin kuun kumottavan puutarhani puitten yläpuolella, kiiruhdin kellon luo, se oli kymmenen. Syöksyin kamarineitoni kimppuun, ravistin häntä ja sain hänet kavahtaen heräämään: -- Quinette, mikä päivä nyt on? Hän nousi huutaen tuoliltaan ja aikoi paeta, sillä hän luuli minun hourailevan. Minä pidätin häntä, sain hänet rauhoittumaan, sain tietää, että olin nukkunut vain kolme tuntia. Kiitin Jumalaa. Käsken valjastamaan hevoseni. Quinette tuijottaa minuun ällistyneenä. Viimein tulee hän vakuutetuksi, että olen täydessä järjessäni, hän ilmoittaa käskyni ja rupeaa minua pukemaan.

Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mitään koristuksia tukkaani, kieltäydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin ennenkaikkea herättää Léliossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi kuin hänen rakkautensa. Yhtäkaikki aavistin miellyttäväni, koska Quinette, hämmästyneenä kaikesta siitä, mitä mielessäni liikkui, sanoi tarkastellen minua kiireestä kantapäähän:

-- Totta tosiaan, rouva, en tiedä miten te menettelette. Teillä on vaan yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yhtä ainoata kauneuslaastaria enkä kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt teitä kauniimpana kuin tänä iltana. Säälin miehiä, jotka teitä katselevat.

-- Pidät siis minua hyvin siveänä, Quinette parkani?

-- Oi, rouva markiisitar, minä rukoilen joka päivä taivasta, että tulisin teidän kaltaiseksenne, mutta tähän mennessä...

-- Vaiti hupsu, anna minulle viittani ja puuhkani.

Puolenyön aikaan olin Valois-kadun talossa. Olin huolellisesti hunnutettu. Jonkunlainen kamaripalvelija otti minut vastaan, hän oli tämän salaperäisen asumuksen ainoa näkyväinen isäntä. Hän vei minut mutkikasta käytävää pitkin puutarhan läpi pimeyteen ja hiljaisuuteen vaipuneeseen huvimajaan. Asetettuaan viheriäsilkkisen lyhtynsä eteiseen, avasi hän hämärän ja avaran huoneen oven, osoitti kunnioittavalla liikkeellä ja järkähtämättömän näköisenä valon sädettä, joka tuli huonerivin päästä ja sanoi matalalla äänellä aivankuin olisi pelännyt herättävänsä uinuvia kaikuja.

-- Rouva on yksin, ei kukaan ole vielä tullut. Rouva löytää kesähuoneesta soittokellon, jonka kutsua minä heti noudatan, jos hän jotakin tarvitsee.

Ja hän katosi kuin noiduttuna ja sulki oven takanani.