Part 2

On totta, että siitä lähtien kuin sain suojelijan, oli asemani seuraelämässä koko joukon miellyttävämpi. Miehet eivät uskaltaneet enää minua ahdistaa, sillä kreivi oli peloittava tappelija ja hirveän mustasukkainen. Naiset, jotka olivat ennustaneet, etten minä kykenisi kiinnittämään miestä itseeni, näkivät harmikseen kreivin minun kahleissani. Ja kukaties vaikutti minun kärsivällisyyteeni häntä kohtaan osaltaan tuo turhamaisuus, joka ei salli naisen joutua hyljätyn asemaan. Larrieux-paran olennossa ei kuitenkaan ollut paljon ylistelemisen varaa, mutta hän oli erittäin kaunis mies, hänellä oli sydäntä, hän osasi vaijeta aikanaan ja häneltä ei puuttunut tuota kohtuullista itserakkautta, joka kohottaa naisen arvoa. Sen lisäksi, että naiset eivät lainkaan ylenkatsoneet kreivin ikävää kauneutta, joka minun silmissäni oli hänen päävikansa, hämmästytti heitä hänen minua kohtaan osoittamansa vilpitön uskollisuus ja he julistivat hänet rakastajain esikuvaksi. Olin siis joutunut kadehdittuun asemaan, mutta minä vakuutan teille, että se huonosti korvasi minulle yhteiselämämme ikävyyden. Minä kannoin sen kuitenkin kohtalooni alistuen ja pysyin Larrieuxille moitteettoman uskollisena. Siinä näette, rakas lapseni, olenko niin rikollinen häntä kohtaan kuin ajattelitte.

-- Ymmärrän teidät hyvin, vastasin. Minun on sanottava teille, että surkuttelen ja kunnioitan teitä. Te olette tehnyt aikanne tavoille todellisen uhrauksen, ja teitä vainottiin siksi, että olitte parempi kuin nuo tavat. Jos teillä olisi ollut hiukan enemmän siveellistä voimaa, olisitte te hyveessä löytänyt kaiken sen onnen, mitä ette löytänyt salasuhteissa. Mutta sallikaa minun ihmetellä yhtä seikkaa, sitä, ettette elämänne varrella kohdannut ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt teitä ymmärtämään ja joka olisi ollut kelvollinen avaamaan sydämenne todelliselle rakkaudelle. Tuleeko minun siitä päättää, että nykyajan miehet ovat parempia kuin entisen?

-- Tuo on suurta itserakkautta teidän puoleltanne, vastasi markiisitar nauraen. Minulla on sangen vähän syytä ylistää oman aikani miehiä, ja kuitenkin minä epäilen, tokko te olette paljonkaan edistyneet. Mutta älkäämme väitelkö. Oli miten oli, onnettomuuteni syy oli kokonaan minun, en ollut kyllin älykäs arvostellakseni asioita. Niin ylpeä kuin olin, olisi minun pitänyt olla harvinainen nainen ja osata kaikkien jokapäiväisten, valheellisten ja tyhjien miesten joukosta kotkansilmäyksin valita joku tuollainen ylevä ja tosi, joka kaikkina aikoina on harvinainen. Olin liian tietämätön, liian typerä siihen. Ijän karttuessa olen saanut enemmän arvostelukykyä, olen ymmärtänyt, että muutamat niistäkin, joihin ulotin vihani, olisivat ansainneet toisia tunteita. Mutta silloin olin jo vanha, ei ollut enää aika sellaista tuumia.

-- Mutta ettekö nuorena ollessanne, toistin minä, ainoatakaan kertaa joutunut kiusaukseen tehdä uutta koetta? Eikö tuo ankara vastenmielisyys milloinkaan järkkynyt? Sepä kummallista!

III.

Markiisitar oli vaiti hetkisen. Mutta äkkiä pani hän kovaäänisesti pöydälle kultaisen nuuskarasiansa, jota hän oli kauvan pyöritellyt käsissään, ja sanoi:

-- No, koska olen alkanut kerran ripittää itseäni, niin tunnustan kaikki. Kuunnelkaahan siis:

Yhden kerran, yhden ainoan kerran elämässäni olen ollut rakastunut niinkuin ei kukaan muu, olen rakastanut intohimoisella, kukistamattomalla, kaikki nielevällä ja kuitenkin ihanteellisella ja platoonisella rakkaudella. Oh, te olette kummastunut kuullessanne, että kahdeksannentoista vuosisadan markiisitar on koko elämänsä aikana vain kerran rakastanut ja silloinkin platoonisesti. Nähkääs, lapsukaiseni, te nuoret miehet, te luulette hyvin tuntevanne naiset ja te ette ymmärräkään heistä mitään. Jos moni kahdeksankymmenvuotias vanhus kertoisi teille avonaisesti elämänsä, niin ehkä keksisitte te naisen sielussa paheen ja hyveen lähteitä, joista teillä ei ole aavistustakaan.

Arvatkaa nyt, mikä oli arvoltaan se mies, jonka vuoksi minä markiisitar, ja niin ylhäinen ja ylpeä markiisitar kuin kuka tahansa, kadotin kokonaan järkeni.

-- Ranskan kuningas tai dauphini Ludvig XVI.

-- Oh, jos te alotatte siten, kestää kolme tuntia ennenkuin ennätätte rakastettuuni. Sanon sen teille kernaimmin: se oli näyttelijä.

-- Se oli kai sittenkin kuningas, otaksun.

-- Jaloin ja hienoin kuningas, mikä milloinkaan on liikkunut lavalla. Eikö se kummastuta teitä?

-- Ei kovin. Olen kuullut sanottavan, etteivät tuollaiset suhdattomat liitot olleet harvinaisia edes siihen aikaan kuin ennakkoluulot olivat Ranskassa voimakkaimmillaan. Kuka rouva d'Epinayn ystävättäristä elikään Jeliotten kanssa?

-- Kuinka te tunnette aikaamme! Se on surkuteltavaa. Juuri siitä, että nuo piirteet ovat kerrotut muistiinpanoissa ja että niistä hämmästyen puhuttiin, olisi teidän pitänyt voida päättää niiden harvinaisuus ja niiden ristiriitaisuus ajan tapojen kanssa. Olkaa varma siitä, että ne silloinkin herättivät suurta melua; ja kun kuulette puhuttavan Guichen ja Manicampin herttuan ja rouva de Lionnen ja hänen tyttärensä hirveästä turmeluksesta, niin voitte olla vakuutettu siitä, että nuo asiat herättivät yhtäpaljon mielenkuohua silloin kuin ne tapahtuivat, kuin silloin kun te luette niistä. Luuletteko siis, että ne, joiden loukkaantunut kynä on säilyttänyt ne teille, olivat Ranskan ainoat kunnialliset ihmiset?

Minä en uskaltanut väittää markiisitarta vastaan. En tiedä kumpi meistä oli pätevä ratkaisemaan kysymyksen. Minä johdatin hänet takaisin kertomukseensa ja hän jatkoi näin:

-- Osoittaakseni teille, kuinka vähän sitä suvaittiin, kerron teille, että kun ensimäisen kerran näin hänet ja ilmaisin ihailuni kreivitär de Ferrièresille, joka istui vieressäni, vastasi hän:

"-- Kaunokaiseni, teette viisaasti, kun ette noin tulisesti sano mielipidettänne kenellekään muulle kuin minulle. Teille naurettaisiin julmasti, jos aavistettaisiin teidän unohtavan, että jalosukuisen naisen silmissä ei näyttelijä saa olla mies."

Tämä rouva de Ferrièresin lause jäi mieleeni, en tiedä miksi. Siinä asemassa missä olin, tuntui tuo halveksiva sävy luonnottomalta, ja tuo pelko, että häpäisisin itseni ilmaisemalla ihailuni, oli mielestäni teeskenneltyä ilkeyttä.

Hänen nimensä oli Lélio, hän oli syntyperältään italialainen, mutta hän puhui erinomaisesti ranskaa. Hän saattoi olla kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikkakin hän näyttämöllä usein tuntui kaksikymmenvuotiaalta. Hän näytteli paremmin Corneillea kuin Racinea, mutta kumpaisenkin kappaleissa oli hän verraton.

-- Minua kummastuttaa, sanoin minä keskeyttäen markiisittaren, ettei hänen nimensä ole säilynyt näyttämötaiteen aikakirjoissa.

-- Hän ei milloinkaan niittänyt mainetta, vastasi markiisitar, häntä ei suosittu kaupungissa eikä hovissa. Hänen ensi kertoja esiintyessään vihellettiin hänelle häpeällisesti, olen kuullut kerrottavan. Sittemmin otettiin huomioon hänen hehkuva sielunsa ja kehittymispyrkimyksensä, häntä siedettiin, hänelle paukutettiin toisinaan käsiä, mutta ylimalkaan pidettiin häntä aina huonosti onnistuneena näyttelijänä.

Hän oli mies, joka taiteessa yhtä vähän kuului omaan aikaansa kuin minä tapojen suhteen omaani. Siinä olikin kukaties se näkymätön, mutta kaikkivoipa yhdysside, joka yhteiskuntaketjun kahdesta äärimmäisyydestä kiinnitti sielumme toisiinsa. Yleisö ymmärsi yhtävähän Léliota kuin suuri maailma tuomitsi minua oikein.

-- Tuo mies liioittelee, sanottiin hänestä, hän teeskentelee, hän ei tunne mitään.

Ja minusta sanottiin toisaalla:

-- Tuo nainen on ylenkatseellinen ja kylmä, hänellä ei ole sydäntä.

Kuka tietää, vaikka olisimme olleet koko aikakauden voimakkaimmin tuntevat ihmiset?

Siihen aikaan näyteltiin murhenäytelmää _säädyllisesti_, tuli korvapuustiakin antaessa noudattaa hienoa käytöstapaa, tuli kuolla miellyttävästi ja kaatua viehättävästi. Näytelmätaide oli muodostettu hienoston maun vaatimusten mukaiseksi, näyttelijöiden lausumistapa ja liikkeet olivat sopusoinnussa krinoliinin ja puuterin kanssa, joilla Phedre ja Clytemnestre vielä vaatetettiin. En ollut punninnut enkä huomannut tämän taidesuunnan vikoja. En miettinyt syvemmin asiaa, mutta murhenäytelmä ikävystytti minua hirmuisesti, ja koska olisi ollut sopimatonta sitä tunnustaa, kävin urheasti kaksi kertaa viikossa kärsimässä ikävää. Mutta välinpitämätön ja vaivattu kasvojenilme, jolla kuuntelin tuota loistavaa sanatulvaa, pani liikkeelle huhun, että minä olin tunteeton kauniiden säkeiden viehätysvoimalle.

Olin ollut jokseenkin kauvan poissa Pariisista, kun palasin eräänä iltana Comedie-Françaiseen katsellakseni _Cidin_ esitystä. Maallaoloni aikana oli Lélio liittynyt teatteriin ja minä näin hänet ensi kerran. Hän näytteli Rodriguen osaa. Tuskin olin kuullut hänen äänensä soinnun kun tulin liikutetuksi. Se oli pikemmin viiltävä kuin sointuva, se oli voimakas ja vivahdusrikas ääni. Hänen äänensä oli yksi niistä asioista, jotka luettiin hänelle viaksi. Tahdottiin, että Cidillä piti olla barytoni, samoinkuin tahdottiin, että kaikki vanhan ajan sankarit olivat suurikasvuisia ja voimakkaita. Kuningas, joka ei ollut viittä jalkaa kuutta tuumaa ei voinut kantaa kruunua: se olisi loukannut hyvää makua.

Lélio oli pieni ja hento, hänen kauneutensa ei ollut kasvonpiirteissä, vaan otsan ylevyydessä, asentojen vastustamattomassa suloudessa, käynnin keveydessä, kasvojen ylpeässä ja synkkämielisessä ilmeessä. En ole milloinkaan kuvanveistoksessa, maalauksessa tai miehessä nähnyt ihanteellisempaa ja puhtaampaa kauneutta. Häntä varten olisi pitänyt keksiä sana viehätysvoima, joka ilmeni kaikissa hänen sanoissaan, kaikissa hänen katseissaan ja kaikissa hänen liikkeissään.

Entä sitten? Olin todella lumottu. Tuo mies, joka käveli, puhui ja liikkui ilman suunnitelmaa ja ilman vaatimuksia, joka itki enemmän sydämellään kuin äänellään, joka unohti itsensä vaipuakseen intohimoon, tuo mies, jonka sielu tuntui kuluttavan ja murtavan ja jonka katse kätki kaiken sen rakkauden, mitä turhaan olin suuresta maailmasta etsinyt vaikutti minuun kuin sähkövoima, tuo mies, joka ei ollut syntynyt kunniaan ja myötätuntoon, ja jota eivät muut kuin minä ymmärtäneet ja seuranneet, oli viiden vuoden ajan kuninkaani, jumalani, elämäni, rakkauteni.

En voinut enää elää häntä näkemättä: hän hallitsi ja vallitsi minua. Hän ei ollut minulle mies, mutta minä ymmärsin häntä toisella tavalla kuin rouva de Ferrières, hän oli paljon enemmän: henkinen voima, opettaja, jonka sielu muodosti minun sieluni mielensä mukaan. Pian kävi minulle mahdottomaksi kätkeä hänen herättämiänsä mielenliikutuksia. Jätin aitioni Comedie-Françaisessa, jotten olisi paljastanut itseäni. Tekeydyin uskonnolliseksi ja olin menevinäni iltaisin kirkkoihin rukoilemaan. Sensijaan pukeuduin grisetteksi ja kätkeydyin rahvaan joukkoon saadakseni mieleni mukaan häntä kuunnella ja katsella. Viimein lahjoin erään teatterin virkamiehen ja sain salissa pienen ja kätketyn paikan, jossa ei ainoakaan katse saattanut minua yllättää ja minne pääsin salakäytävää myöten. Paremmaksi varmuudeksi pukeuduin koulupojaksi. Näissä mielettömyyksissä, joita tein miehen tähden, jonka kanssa en milloinkaan ollut vaihettanut sanaa enkä katsetta, oli kaikki salaperäisen vetovoima ja kaikki onnen hurmaus. Kun vierashuoneeni suunnattoman suuri pöytäkello ilmaisi näytännön alkaneen, valtasi minut kiihkeä sydämentykytys. Koetin malttaa mieleni niin kauvan kuin vaununi pantiin kuntoon, kävelin nopeasti ja jos Larrieux oli luonani, kohtelin häntä epäystävällisesti saadakseni hänet lähtemään, karkoitin loppumattomalla kekseliäisyydellä muut, jotka olivat tielläni. On uskomatonta, minkä älykkäisyyden tämä teaatteri-intohimo minussa herätti. Minulla täytyi olla paljon teeskentelytaitoa ja viekkautta kätkeäkseni sen viiden vuoden aikana Larrieuxilta, joka oli miehistä mustasukkaisin ja kaikilta pahansuovilta, jotka minua ympäröivät.

Minun on sanottava teille, että sensijaan, että olisin koettanut intohimoani lannistaa, antauduin siihen mielihyvällä ja ilolla. Olihan se niin puhdas! Miksi olisin sitä hävennyt? Se avasi minulle uuden elämän, se tutustutti minut kaikkeen siihen, mitä olin toivonut tuntevani ja kokevani, se teki minut useissa suhteissa naiseksi.

Olin onnellinen, olin ylpeä tuntiessani vapisevani, olevani tukehtumaisillani, pyörtymäisilläni. Ensimäisen kerran kun kiihkeä sydämentykytys herätti elottoman sydämeni tunsin yhtäpaljon ylpeyttä kuin nuori äiti, joka ensi kerran tuntee lapsensa liikkuvan sydämensä alla. Tulin juroksi, naurunhaluiseksi, häijyksi, vaihtelevaksi. Kelpo Larrieux huomasi, että uskonnollisuuteni antoi aihetta eriskummallisiin päähänpistoihin. Seuraelämässä väitettiin, että minä päivä päivältä yhä kaunistuin, että mustat silmäni saivat sametin loisteen, että hymyilyyni tuli ajatusta, että huomautukseni kaikista asioista olivat oikeammat ja terävämmät, kuin mihin minun luultiin pystyvän. Sitä pidettiin Larrieuxin ansiona, vaikka hän kuitenkin oli siihen tuiki viaton.

Muistelmani ovat hajanaisia, koska elämäni niitä on niin paljon tältä ajanjaksolta. Niistä puhuessani, tuntuu kuin nuortuisin ja kuin sydämeni vieläkin sykkisi Léliota mainittaessa. Kerroin äsken, että kuullessani pöytäkellon lyövän, minä vapisin ilosta ja kärsimättömyydestä. Vielä nytkin olen tuntevinani eräänlaista suloista tukehdusta, joka valtasi minut kun kello alkoi lyödä. Sen jälkeen ovat kohtalon vaiheet pakoittaneet minut tuntemaan itseni onnelliseksi Maraisin pienessä talossa. Niinpä niin, en kaipaa rikkaasta palatsistani, ylhäisestä etukaupungistani ja entisestä ylellisyydestäni muuta kuin niitä esineitä, jotka olisivat muistuttaneet minua tuosta rakkauden ja unelmien ajasta. Olen pelastanut häviöstä muutamia sen aikaisia huonekaluja, joita katselen samalla mielenliikutuksella, kuin jos kello löisi ja hevosteni jalat polkisivat katukivitystä. Oi lapseni, älkää milloinkaan rakastako siten, sellainen rakkaus on kuin myrsky, joka vasta kuolossa laantuu.

Lähdin siis liikkeelle eloisana ja kevyenä ja nuorena ja onnellisena. Aloin antaa arvoa kaikelle sille, mikä muodosti elämäni, ylellisyydelle, nuoruudelle, kauneudelle. Nautin onnesta kaikilla aisteilla, kaikilla huokosilla. Jalat turkiksiin käärittyinä nojasin mukavasti vaunujeni selustaan ja katselin vastapäätä olevasta kultapuitteisesta peilistä komeata ja kauniisti puettua vartaloani. Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia, joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme, hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme, jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella varovaisuudella puron reunalla.

Kysymyksessäolevana aikana alettiin käyttää vaaleata puuteria, joka antoi hiuksille pehmeän ja tuhkanharmaan värivivahduksen. Tämä tapa miedontaa tukanvärin räikeyttä teki kasvot hyvin suloisiksi ja antoi silmille erinomaisen loisteen. Otsa, joka oli kokonaan kätkössä, peittyi tämän sovinnaisen tukkalaitteen vaaleisiin värivivahduksiin, se näytti leveämmältä, puhdasmuotoisemmalta, ja kaikki naiset olivat ylhäisen näköisiä. Käherrettyä tukkaa oli seurannut matala tukkalaite, suuret kiharat, jotka työnnettiin eteen ja putosivat olkapäille ja niskaan. Tämä kampaustapa sopi minulle mainiosti ja minä olin tunnettu pukujeni komeudesta ja kekseliäisyydestäni. Läksin ulos puettuna milloin vaaleanpunaiseen untuvilla koristettuun samettipukuun, milloin valkeaan tiikerinnahalla reunustettuun satiinitunikkaan, milloin punasinervään kultakuteiseen kirjosilkkipukuun koristeina helmillä kiinnitetyt valkoiset töyhdöt. Näin puettuna tein muutamia vieraskäyntejä odottaessani toisen kappaleen alkamista, sillä Lélio ei milloinkaan esiintynyt ensimäisessä.

Minä herätin huomiota salongeissa ja kun jälleen nousin vaunuihin, katselin mielihyvällä naista, joka rakasti Léliota ja joka saattoi voittaa hänen rakkautensa. Tähän asti oli herättämäni kateus ollut ainoa kauneuteni tuottama ilo. Vaiva, jonka panin kaunistumiseeni oli jokseenkin lievä kosto niille naisille, jotka olivat punoneet niin hirveitä salajuonia minua vastaan. Mutta siitä alkaen kun rakastin, aloin nauttia kauneudestani itsenikin vuoksi. Saatoin tarjota vain sen Léliolle korvaukseksi kaikista niistä voitoista, jotka Pariisi häneltä kielsi ja minä huvittelin kuvittelemalla tuon pilkatun, väärinymmärretyn ja syrjäytetyn näyttelijäparan iloa ja ylpeyttä saadessaan tietää, että markiisitar de R---- häntä jumaloi.

Nämät ajatukset olivat muuten vain mieluisia ja haihtuvia unelmia, ne olivat ainoa tulos, ainoa voitto, joka johtui mielentilastani. Heti kun ajatukseni saivat kiinteämmän muodon ja kun huomasin jonkun rakkauteni suunnitelman vakaantuvan, tukahutin ne uljaasti ja koko sääty-ylpeyteni tuli avukseni. Te katsotte minuun ihmetellen. Selitän sen teille kohta. Sallikaa minun vielä viivähtää muistojeni lumomaailmoissa.

Kello kahdeksalta poistuin vaunuistani pienen Carmelitilaiskirkon luona lähellä Luxembourgia. Lähetin vaunut pois ja minun luultiin ottavan osaa siellä siihen aikaan pidettyihin uskonnollisiin kokouksiin, mutta minä kuljinkin vain kirkon ja puutarhan läpi ja poistuin toista katua. Menin erään nuoren vinttikamarissa asuvan työläisnaisen luo, jonka nimi oli Florence ja joka oli minulle uskollinen. Sulkeuduin hänen kamariinsa ja laskin hyvillä mielin kaikki kauniit vaatteeni hänen kehnolle vuoteelleen pukeakseni päälleni lyhyen mustan nutun, miekan shagreeninahkaisine huotrineen ja nuoren papinpaikkaa tavoittelevan koulupojan tasasuhtaisen peruukin. Pitkä, tumma, viattoman näköinen kun olin, olin aivan pienen, kömpelön ja ulkokullatun papin näköinen, joka salaa hiipii teatteriin. Florence, joka luuli minulla olevan vireellä todellisen lemmenjuonen, nauroi kanssani muutoksiani ja minä tunnustan, etten olisi tuntenut suurempaa iloa, jos olisinkin kuten kaikki nuoret hupakot mennyt salaisille illallisille pieniin taloihin juopuakseni onnesta ja rakkaudesta.

Otin ajurin ja hiivin aitiooni teatterissa. Ah, silloin sydämentykytykseni, pelkoni, iloni, kärsimättömyyteni lakkasi. Syvä hartaus valtasi minut kokonaan ja esiripun nousuun saakka minä vaivuin suuren juhlan odotukseen.

Niinkuin korppikotka sieppaa peltopyyn magnetisoivassa lennossaan ja pitää sen läähättävänä ja liikkumattomana taikapiirissään, niin kiehtoi Lélion sielu, ylevä murhenäyttelijän ja runoilijan sielu kaikki sielunkykyni ja vaivutti minut ihailun huumeeseen. Kuuntelin kädet ristissä polvien ympäri, nojaten leukaani aition samettiin, otsa hiessä. Pidätin hengitystäni, pahoittelin kynttiläin väsyttävää valoa, joka vaivasi kuivia ja polttavia silmiäni, jotka seurasivat hänen jokaista liikettään, jokaista askeltaan. Olisin tahtonut nähdä hänen jokaisen rintansa tykkeen, hänen otsansa pienimmänkin poimun. Hänen teeskennellyt mielenliikutuksensa, hänen teatterionnettomuutensa koskivat minuun kuin olisivat ne olleet todellisia. Kohta en osannut enää eroittaa erhettä totuudesta. Léliota ei ollut olemassa: oli vain Rodrigue, Hippolyte, Bajazet. Vihasin hänen vihamiehiään, vapisin hänen vaarojaan, hänen surunsa saivat minut vuodattamaan kyynelvirtoja, hänen kuolemansa pusersi minulta huutoja, jotka minun täytyi tukahuttaa puremalla nenäliinaani. Väliajoilla vaivuin uupuneena aitioni selustaa vasten, lepäsin siinä kuin kuollut kunnes kimeä esisoitto ilmaisi esiripun nousemisen. Silloin toinnuin, kävin hulluksi ja palavaksi ihaillakseni, tunteakseni, itkeäkseni. Miten välitön, runollinen ja nuori olikaan tuon miehen kyky! Koko hänen sukupolvensa täytyi olla jäästä kun ei se langennut hänen jalkojensa juureen. Ja sittenkin, vaikka hän loukkasi kaikkia tunnustettuja periaatteita, vaikka hänen oli mahdotonta noudattaa yleisönsä makua, vaikka hän häpäisi naisia pukunsa kehnoudella, vaikka hän loukkasi miehiä ylenkatsomalla heidän typeriä vaatimuksiaan, oli hänellä ylevän voiman ja vastustamattoman lumousvoiman hetkiä, jolloin hän vangitsi katseellaan ja sanoillaan koko tuon vastahakoisen ja kiittämättömän yleisön ja pakoitti sen paukuttamaan käsiään ja vapisemaan. Se oli harvinaista, sillä kokonaisen aikakauden mielipidettä ei niin äkisti muuteta, mutta kun se tapahtui, olivat suosionosoitukset myrskyiset: oli aivankuin pariisilaiset silloin hänen neronsa voittamina olisivat tahtoneet sovittaa kaikki vääryytensä. Minä uskoin kernaimmin, että tuolla miehellä oli aika ajoin ylenluonnollinen voima ja että hänen pinttyneimpien halveksijainsa täytyi vastoin tahtoaan myötävaikuttaa hänen menestykseensä. Tällöin näytti koko Comedie-Françaisen katsomo joutuneen päästään pyörälle, ja poistuttuaan katsoivat ihmiset toisiinsa kummissaan siitä, että olivat taputtaneet käsiä Léliolle. Sellaisina hetkinä päästin minä mielenliikutukseni valloilleen: huusin, itkin, mainitsin intohimoisesti hänen nimeään, kutsuin häntä hurjana. Heikko ääneni hukkui onneksi ympärilläni pauhaavaan myrskyyn.

Toisinaan vihellettiin hänelle sellaisissa kohdissa, joissa hän minusta oli suuremmoinen, ja minä läksin raivoisana teatterista. Tällaiset päivät olivat minulle vaarallisimmat. Tunsin kiihkeätä halua mennä häntä tapaamaan, itkemään hänen kanssaan, sadattelemaan aikakautta ja lohduttamaan häntä ilmaisemalla hänelle rakkauteni ja innostuneen ihailuni.

Eräänä iltana kun astuin ulos salakäytävästäni, näin pienen, laihan miehen nopeasti kulkevan ohitseni ja ohjaavan askeleensa kadulle. Muuan koneenkäyttäjä nosti hänelle lakkiaan ja sanoi:

-- Hyvää iltaa, herra Lélio!

Innokkaana näkemään lähempää tuota tavatonta miestä, kiiruhdin hänen jälkeensä, kuljin kadun poikki ja välittämättä vaarasta, jolle antauduin alttiiksi, astuin hänen kanssaan erääseen kahvilaan. Onneksi oli se kehnonpuoleinen kahvila, missä minun ei tarvinnut kohdata ainoatakaan omaan säätyyni kuuluvaa henkilöä.

Kun huonon savuavan lampun valossa loin silmäni Lélioon, luulin erehtyneeni ja seuranneeni jotakin toista kuin häntä. Hän oli vähintäin kolmekymmentäviisivuotias, hän oli kellahtava, kuihtunut ja kulunut, huonosti puettu, alhaisen näköinen, hän puhui käheällä ja sortuneella äänellä, kätteli hylkiöitä, joi viinaa ja kiroili hirmuisesti. Minun täytyi moneen kertaan kuulla mainittavan hänen nimeään ennenkuin tulin vakuutetuksi, että siinä edessäni oli teatterin jumala ja suuren Corneillen tulkitsija. En nähnyt hänessä enää mitään niistä viehättäväisyyksistä, jotka olivat minut lumonneet, en edes hänen ylevää, hehkuvaa ja surullista katsettaan. Hänen silmänsä olivat synkät, sammuneet, miltei typerät, hänen painokas puhetapansa tuntui alhaiselta kun hän kääntyi kahvilaviinurin puoleen puhuen pelistä, kapakasta ja tytöistä. Hänen käyntinsä oli veltto, ulkonäkönsä likainen, hänen poskensa olivat huonosti pestyt maalista. Se ei ollut enää Hippolyte, se oli Lélio. Temppeli oli tyhjä ja köyhä, oraakkeli oli ääneti, jumala oli muuttunut mieheksi -- ei edes mieheksikään, vaan näyttelijäksi.