Part 1

MARKIISITAR

Kertomus

Kirj.

GEORGE SAND

Ranskankiel. suom. Timo Tuura

Kirjallisia pikkuhelmiä XXV.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

George Sand.

_George Sand_, eli kuten hänen tyttönimensä kuului _Amantine Lucile Aurore Dupin_, syntyi Pariisissa 1804. Hänen vanhempansa olivat luutnantti Dupin, kuuluisan sotapäällikön Moritz Saksilaisen jälkeläinen ja eräs rahvaannainen, Sophie Delaborde. Isän puolelta peri kirjailijatar kirjailijalahjansa ja yltiöpäisyytensä, äidinpuolelta "rahvaan vaistoja". Suurimman osan nuoruuttaan vietti George Sand Berrissa Nohantin maatilalla isoäitinsä hoivissa, joka vallasnainen lämpimästi ihaili valistusajan filosofisia ja uskonnollisia mielipiteitä. Niinpä nuori tyttö kasvoikin kaikessa mahdollisessa vapaudessa, viettäen suurimman osan ajastaan retkeilyillä metsissä ja takamailla. Mitään varsinaista opetusta ei hän saanut, paitsi mitä silloin tällöin luki latinaa ja luonnonhistoriaa. Chateaubriandin "Atala" ja Bernardin de Saint-Pierren "Paul et Virginie" olivat hänen lempikirjojaan. -- 1817 hänet pantiin "Couvent des augustines anglaises"-nimiseen luostarikouluun Pariisissa. Täällä valtasi hänet jonkun ajan kuluttua haaveellinen uskonnollisuus, päättipä hän ruveta nunnaksikin. Tuumasta olisikin ehkä tullut tosi, ellei isoäiti, joka pelkäsi pojantyttärensä sielunterveyttä, olisi 1820 palauttanut häntä Nohantiin. Ja nyt kuluivat tulevan kirjailijattaren päivät entiseen tapaan: hän samoili metsissä, luki mitä käsiin sattui ja lyöttäytyi jälleen seudun nuorison pariin, kunnes 1822 meni naimisiin berrilaisen maatilanomistajan, herra Dudevantin kanssa.

Yhdeksän vuotta kestänyt avioliitto ei ollut onnellisimpia -- siksi olivat aviopuolisoiden sielunlahjat ja taipumukset liian erilaiset. Heillä oli kaksi lasta. Lopulta kävi yhdyselämä nuorelle rouvalle niin sietämättömäksi, että hän jätti miehensä ja lähti Pariisiin aikoen elättää itsensä kirjailulla. Tämä tapahtui 1831.

Avustettuaan jonkun aikaa "Figaro"-lehteä rupesi alkava kirjailijatar _Jules Sandeaun_ kirjalliseksi yhtiökumppaniksi. Heidän yhteistyönsä tulos oli romaani "Rose et Blanche", mikä ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota. Paljon suuremman menestyksen saavutti hänen yksin kirjoittamansa "Indiana", joka ensi kerran teki tunnetuksi hänen kirjailijanimensä George Sand. Seuraavat romaanit olivat "Valentine" ja "Lélia". Viimemainittu on tunnusmerkillisin hänen silloiselle kumouksellisuudelleen. Hän kirjoitti sen murtuneena, uskonnollisten ja valtiollisten seikkojen herpaisemana. Se on hurja ylistyslaulu, intohimoinen hätähuuto suusta naisen, jonka tunteita on syvästi loukattu ja joka maailmassa näkee vain tylyyttä ja jumalattomuutta. -- 1833-34 oleskeli George Sand Italiassa Alfred de Mussetin seurassa, joka vaikutti kehittävästi etenkin hänen muotoaistiinsa -- tästä lähin alkoi George Sand panna enemmän huolta tekotapaan, jonka hän ensimäisissä teoksissaan oli tarkoitusperäisyyden rinnalla laiminlyönyt. Suhde särkyi pian jättäen syvät, häviämättömät jäljet kumpaiseenkin asianomaiseen. Teoksessaan "Elle et lui" kuvailee George Sand tätä suhdetta. Vaikutelmiaan etelän mailta hän kertoo kirjoissaan "Jaques" (1834), "André" (1835), "Léone Léoni" (samana vuonna), "Simon" (1836) ja "Lettres d'un voyageur" (1837). -- 1835 hän tutustui asianajaja Micheliin, joka vaikutti häneen sosialistiseen suuntaan. Teoksessa "Mauprat" (1837) on Michelin vaikutus havaittavissa ja samana vuonna ilmestyneessä "Lettres à Marcie" hän ylistää Lamennaisin suurpiirteistä katolilaisuutta. 1838 ilmestynyt "Spiridon" taas on kirjoitettu George Sandin entiseen tunteisiin perustuvaan, dogmeista riippumattomaan deistiseen henkeen. "Consuelo" 1842, "La comtesse de Rudolstadt" (1843-45) ja "Lucrezia Floriani" ovat kirjoitetut Chopinin vaikutuksen alaisena -- "Le compagnon du tour de France" (1840) ja "Le meunier d'Augibault" ovat taas sosialistissävyisiä. Mainittakoon vielä kyläkertomukset "Moyny Robin", "Melchior", "La mare au diable", "Jeanne," "François le champi" ja "La petite Fadette". -- Georg Sand kuoli 1876 sukutilallaan Nohantissa, missä hän oli viettänyt viimeiset kaksikymmentä elinvuottansa.

Kävisi liian pitkäksi tässä luetella kaikkia George Sandin teoksia. Sitäpaitsi on hänen teostensa joukossa monta taiteellisesti vähemmän arvokastakin. Mutta on sellaisiakin, jotka yhä vieläkin tenhoavat lukijan ja -- mikä on ihmeellisempää -- on sellaisiakin teoksia, joissa esitetyt aatteet yhä vielä herättävät vastustusta muutamissa piireissä -- vaikka enemmän kuin sata vuotta on kulunut kirjoittajan syntymästä. Hänen kirjallisen toimintansa keskeisenä problemina on kysymys miehen ja naisen suhteesta -- avioliittokysymys. Hän pohtii ja erittelee teoksissaan avioliittoa -- ja etenkin ranskalaista lemmetöntä sovinnaisavioliittoa. Pyrintömääräksi tapoja ja lakeja luovalle yhteiskunnalle hän asettaa avioliiton, joka perustuu yksinomaan ja ainoastaan rakkauteen ja molemminpuoliseen täydelliseen ymmärtämykseen, tuomiten kaikki tästä ihanteesta poikkeavat avioliitot epäsiveellisiksi, yksilöitä alentaviksi ja yhteiskunnalle vahingollisiksi. Tästä oli luonnollinen johtopäätös, ettei avioliitto saanut olla purkamaton, sillä eihän ihminen voi mennä takaukseen tunteittensa kestäväisyydestä. Päinvastoin piti George Sand paljon kokeneena naisena elämänkestävää rakkautta vain erinomaisen suotuisten olosuhteitten tuloksena. Hänelle oli rakkaus taivainen liekki, joka on lähtöisin Jumalasta ja joka valtaa ihmisen ilman hänen omaa syytään ja myös jättää hänet tahdosta riippumatta, ihmisen voimatta vangita sitä hetkeksikään lakisäännöksillä tai tapojen vaatimuksilla.

Markiisitar.

I.

Markiisitar de R---- ei ollut erittäin henkevä, vaikkakin on kirjallisuudessa totuttu siihen, että vanhojen naisten tulee olla säkenöivän älykkäitä. Hänen tietämättömyytensä kaikista niistä asioista, joita ei osanotto seuraelämään ollut hänelle ilmaissut, oli tavaton. Vielä vähemmän oli hänellä tuota erikoisen hienotunteista esiintymistapaa, tuota täydellistä ihmistuntemusta, tuota ihmeteltävää tahtia, joka, kuten kerrotaan, on ominaista paljon kokeneille naisille. Hän oli päinvastoin ajattelematon, kiivas, suorapuheinen, vieläpä toisinaan kyynillinenkin. Hän kumosi täydellisesti kaikki ajatukseni entisen hyvän ajan markiisittaresta. Ja kuitenkin kaikitenkin oli hän markiisitar ja oli elänyt Ludvig XV:n hovissa. Mutta koska hän siihen aikaan oli ollut poikkeusluonne, niin pyydän, ettette hänen tarinaansa pidä vakavana tutkielmana aikakauden tavoista. Minusta on kaikkina aikoina ollut niin vaikeata tuntea hyvin ja kuvata hyvin yhteiskuntaa, etten lainkaan aijo siihen ryhtyä. Rajoitun kertomaan erinäisistä sellaisista tapahtumista, jotka perustuvat kaikkien aikojen ja kaikkien yhteiskuntakerrosten ihmisten välisiin eittämättömiin myötätunnon ilmauksiin.

Tämän markiisittaren seura ei ollut milloinkaan tarjonnut minulle suurta viehätystä. Minusta ei hänessä ollut muuta merkillistä kuin tavaton muisti, jonka hän oli säilyttänyt nuoruutensa päiviltä ja miehevä selvyys, jolla hän kertoi muistoistaan. Muuten unohti hän, kuten kaikki vanhukset, eiliset asiat eikä välittänyt muista kuin sellaisista tapahtumista, jotka suoranaisesti vaikuttivat hänen kohtaloonsa.

Hän ei ollut tuollainen viehättävä kaunotar, jonka kauneus ei ole loistava eikä säännöllinen ja joka ei saata olla henkevyyttä vailla. Sellaisen naisen on pakko olla henkevä näyttääkseen yhtä kauniilta kuin ne, jotka ovat kauniimpia. Markiisitar sitävastoin oli onnettomuudekseen ollut kiistämättömän kaunis. Olen nähnyt vain yhden hänen muotokuvansa, jonka hän vanhojen naisten turhamaisuudella oli ripustanut huoneensa seinälle kaikkien katseltavaksi. Hän oli kuvattu siinä metsänhaltijattareksi, jolla oli tiikerintaljaa jäljittelevä satiiniliivi, pitsihihat, santelipuinen jousi ja helmistä tehty puolikuu käherretyillä hiuksilla. Se oli kaikesta huolimatta ihailtava maalaus ja etenkin ihailtava nainen: pitkä, solakka, tumma, mustasilmäinen, vakava- ja jalopiirteinen, suu punainen ja kädet sellaiset, että ne olivat saattaneet Lamballen ruhtinattaren epätoivoon. Ilman pitsejä, satiinia ja puuteria olisi hän todellakin ollut yksi noita ylpeitä ja kepeitä keijukaisia, joita kuolevaiset näkevät metsien kätköissä ja vuorten rinteillä, tullen rakkaudesta ja kaihosta hulluiksi.

Markiisittarella ei ollut kuitenkaan ollut paljon seikkailuja. Oman tunnustuksensa mukaan oli häntä pidetty typeränä. Sen ajan veltostuneet miehet rakastivat vähemmin kauneutta sen itsensä vuoksi kuin keimailun kiihoitusten vuoksi. Monin verroin vähemmin ihaillut naiset olivat riistäneet häneltä kaikki hänen ihailijansa ja kumma kyllä ei hän tuntunut suuresti siitä piittaavan. Siitä, mitä hän katkonaisesti oli kertonut elämästään, päätin, ettei hänen sydämensä ollut milloinkaan ollut nuori ja että kylmä itsekkäisyys oli tukahuttanut kaikki muut sielunkyvyt. Kuitenkin näin hänen ympärillään vanhukselle kylläkin lämpimiä ystäviä: hänen lapsenlapsensa hellivät häntä ja hän teki salaisuudessa hyvää, mutta koskei hän kerskaillut periaatteilla ja tunnusti, ettei milloinkaan ollut rakastanut rakastajaansa kreivi de Larrieuxia, en voinut keksiä muuta selitystä hänen luonteelleen.

Eräänä iltana näin hänet tavallista puheliaampana. Hänen ajatuksensa olivat surunvoittoiset.

-- Rakas lapsi, sanoi hän, kreivi de Larrieux on juuri kuollut luuvaloon. Se on suuri suru minulle, joka kuusikymmentä vuotta olin hänen ystävättärensä. Ja sitten on niin peloittavaa nähdä kuinka ihmisiä kuolee! Eihän se ole ihme, hänhän oli niin vanha!

-- Kuinka vanha hän olikaan? kysyin minä.

-- Kahdeksankymmentäneljä vuotta. Minä olen kahdeksankymmentä, -- mutta minä en ole sairaaloinen niinkuin hän, minä saatan toivoa eläväni vanhemmaksi kuin hän. Yhdentekevää, tänä vuonna on useita ystäviäni mennyt manalle, ja vaikka kuvitteleekin olevansa nuorempi ja vahvempi, niin ei voi häätää pelkoa nähdessään aikalaisensa kuolevan.

-- Siis, sanoin minä, siinäkö on kaikki kaipaus, minkä te uhraatte tuolle Larrieux-raukalle, joka kuusikymmentä vuotta on teitä jumaloinut, hänelle, joka milloinkaan ei lakannut tuskittelemasta teidän kylmyyttänne ja joka ei milloinkaan menettänyt rohkeuttaan. Siinä oli kerrassaan rakastajan esikuva! Sellaisia miehiä ei enää synny.

-- Joutavia, sanoi markiisitar kylmästi hymyillen, miesparalla oli kiihko valitella ja kuvitella itsensä onnettomaksi. Hän ei ollut sitä lainkaan, sen tietää jokainen.

Nähdessäni markiisittaren olevan juttutuulella, ahdistin häntä kysymyksillä kreivi de Larrieuxista ja hänestä itsestään. Tässä se omituinen vastaus, jonka sain:

-- Rakas lapseni, tiedän hyvin, että pidätte minua hyvin tyly- ja vaihtelevaluonteisena henkilönä. Voi olla niin. Päättäkää itse: kerron teille koko tarinani, tunnustan teille asioita, joita en ole vielä milloinkaan kenellekään paljastanut. Te, joka olette ennakkoluulottoman ajan lapsi, pidätte minua ehkä vähemmän syyllisenä kuin itse pidän itseäni. Mutta olkoon mielipiteenne minusta mikä tahansa, niin minä en kuole ilman että joku ihminen on tuntenut minut oikein. Ehkä saan teiltä myötätunnon osoituksen, joka lieventää muistojeni suruisuutta. -- Minut kasvatettiin Saint-Cyrissa. Siellä saamani loistava kasvatus kantoi todenteolla hyvin vähän hedelmiä. Läksin sieltä kuusitoistavuotisena mennäkseni naimisiin markiisi de R----n kanssa, joka oli neljänkymmenen vuotias. En uskaltanut valittaa, sillä kaikki onnittelivat minua tämän edullisen avioliiton johdosta ja kaikki varattomat tytöt kadehtivat osaani.

En ole milloinkaan ollut kovin älykäs -- siihen aikaan olin suorastaan typerä. Luostarikasvatus oli saanut aikaan, että ennestäänkin hitaat luonnonlahjani turtuivat. Minä jätin luostarin yksinkertaisen viattomana -- ominaisuus, mikä aivan väärin luetaan meille ansioksi ja mikä usein turmelee koko elämän onnen.

Kokemus, jonka sain kuusikuukautisessa avioliitossa, kohtasi todella niin kehittymättömän älyn, ettei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Opin epäilemään itseäni -- en tuntemaan elämää. Astuin seuraelämään aivan nurinkurisin ajatuksin ja ennakkoluuloin, joiden vaikutusta ei koko elämäni ole voinut hävittää.

Kuudentoista ja puolen vuoden vanhana olin leski. Anoppini, joka luonteenpuutteeni vuoksi oli mieltynyt minuun, kehoitti minua menemään uusiin naimisiin. On totta, että olin raskaana ja että mitätön leskiosuuteni palautuisi mieheni suvulle siinä tapauksessa, että hankkisin isäpuolen hänen perilliselleen. Suruaikani päätyttyä minut siis vietiin seuraelämään ja siellä minut ympäröitiin ihailijoilla. Olin siihen aikaan kauneuteni täydessä kukoistuksessa ja kaikkien naisten tunnustuksen mukaan ei ollut ainoatakaan, jonka kasvoja ja vartaloa olisi voinut verrata minun kasvoihini ja vartalooni.

Mutta puolisoni, tuo vanha ja veltostunut elostelija, joka ei ollut milloinkaan tuntenut minua kohtaan muuta kuin ivallista halveksumista, oli istuttanut minuun sellaisen vastenmielisyyden avioliittoa kohtaan, etten milloinkaan aikonut suostua sitoutumaan uusiin siteisiin. Tietämättömyydessäni elämästä kuvittelin, että kaikki miehet olivat samanlaisia, että kaikilla olisi samallainen kova sydän, samallainen säälimätön ivallisuus, samallaiset kylmät ja loukkaavat hyväilyt, jotka niin suuresti olivat minua nöyryyttäneet. Niin lyhytnäköinen kuin olinkin, olin vallan hyvin ymmärtänyt, että mieheni harvat hellyydenpuuskat olivat vain kohdistuneet kauniiseen naiseen -- sieluaan ei hän niihin pannut. Lopulta olin hänen silmissään tyhmeliini, jota hän julkisuudessa häpesi, ja jota hän ei olisi tahtonut tunnustaa vaimokseen.

Tämä elämäni onneton alku vapautti minut ainaiseksi harhaluuloistani. Sydämeni, jolle sellainen kylmyys ei kukaties ollut luonnollista, kutistui kokoon ja panssaroitsi itsensä epäluuloisuudella. Tunsin miehiä kohtaan vastenmielisyyttä ja inhoa. Heidän kunnioituksensa loukkasi minua, minun silmissäni olivat he vain roistoja, jotka tekeytyivät orjiksi päästäkseen tyranneiksi. Vannoin heille ikuista vastenmielisyyttä ja vihaa.

Kun ihminen ei tunne tarvetta olla siveä, ei hän ole sitä, siinä syy miksi minä ankarine tapoineni en ollut siveellinen. Kuinka surinkaan sitä, etten voinut sellainen olla, kuinka kadehdinkaan tuota siveellistä ja uskonnollista voimaa, joka lannistaa intohimot ja värittää elämän -- omani oli niin kylmä ja tyhjä! Mitä olisinkaan antanut intohimoista, joita minun olisi pitänyt masentaa, taistelusta, joka minun olisi pitänyt taistella! Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kuten ne nuoret naiset, joiden näin luostarista lähdettyään pysyvän muutaman vuoden siveinä maailmassa jumalanpelvon ja lujuuden avulla! Mitä oli minulla poloisella maanpäällä tekemistä? Pukeutua, näyttää itseäni ja kärsiä ikävää. Minulla ei ollut sydäntä, omantunnon nuhteita, pelkoa; suojelusenkelini nukkui sensijaan että olisi valvonut. Pyhä neitsyt ja hänen puhtaat pyhimyksensä eivät minulle tarjonneet lohtua eikä runollisuutta. En tarvinnut taivaallisia suojelijoita: vaarat eivät olleet sellaisia, että ne olisivat minua uhanneet, ja minä halveksin itseäni sen johdosta, josta minun olisi pitänyt olla ylpeä.

Sillä minun on kerrottava teille, että syytin itseäni yhtäpaljon kuin muita nähdessäni, että tahto olla rakastamatta oli muuttunut kykenemättömyydeksi. Olin usein uskonut naisille, jotka kehoittivat minua valitsemaan miehen tai rakastajan, että miesten kiittämättömyys, itsekkäisyys ja raakuus peloitti minua. He nauroivat minulle vasten kasvoja kun niin puhuin, ja vakuuttivat, etteivät kaikki miehet olleet minun vanhan puolisoni kaltaisia ja että heillä oli salaisuuksia, joiden vuoksi saattoi antaa anteeksi heidän vikansa ja puutteensa. Tällainen puhetapa sai minut kuohuksiin, minusta oli nöyryyttävää olla nainen ja kuulla toisten naisten niin halvasti puhuvan tunneasioista ja nauravan kuin mielettömät, kun suuttumus kuvastui kasvoissani. Hetken aikaa kuvittelin olevani kaikkia heitä parempi.

Ja sitten sulkeuduin kärsien itseeni; ikävä kalvoi minua. Muut elivät täysinäistä elämäänsä, minun elämäni oli tyhjä ja hyödytön. Syytin itseäni mielettömyydestä ja kohtuuttomista vaatimuksista, koetin uskoa, mitä sanoivat nuo iloiset ja järkevät naiset, jotka sopivat niin hyvin aikaansa. Sanoin itselleni, että tietämättömyys oli turmellut elämäni, että olin hautonut haaveellisia toiveita, uneksinut uskollisista ja erinomaisista miehistä, joita ei maailmassa ollutkaan. Sanalla sanoen, syytin itseäni kaikista niistä vääryyksistä, joita oli minua kohtaan tehty.

Niin kauvan kuin naiset otaksuivat minun pian omaksuvan heidän periaatteensa, ja sen mitä he nimittivät viisaudekseen, sietivät he minua. Moni toivoi minun kauttani tulevansa omissa silmissään itse vähemmän syylliseksi, moni, joka oli ankarasta hyveestä liukunut julkiseen suhteeseen, uskotteli itselleen, että minä tulisin antamaan maailmalle esimerkin kevytmielisyydestä, joka tekisi hänen oman kevytmielisyytensä anteeksiannettavammaksi.

Mutta kun he näkivät, etteivät nämät toiveet toteutuneetkaan, kun olin jo kaksikymmentävuotias ja yhä vielä turmeltumaton, alkoivat he inhota minua. He väittivät, että minä olin heidän kiivas ja ankara tuomarinsa. He tekivät minut rakastajainsa kera naurettavaksi ja minun valloittamiseni tuli mitä häpeällisimpien suunnitelmien ja mitä siveettömimpien yritysten esineeksi. Ylhäiset naiset eivät hävenneet nauraen punoa salajuonia minua vastaan ja maalla tapojen vapaudessa ahdisteltiin minua kaikin tavoin, himolla, jonka kiihkeys muistutti vihaa. Oli miehiä, jotka olivat luvanneet rakastajattarilleen kesyttävänsä minut ja naisia, jotka sallivat rakastajainsa yrittää. Oli emäntiä, jotka koettivat illallispöydän viinien avulla hämmentää järkeni. Minulla oli ystäviä, ja sukulaisia, jotka minua koetellakseen hankkivat minulle hyvin kauniita miehiä vaunujeni ajajiksi. Kun viattomuudessani olin paljastanut heille sydämeni, tiesivät he varsin hyvin, että minua ei pidättänyt uskonnollisuus eikä kunniantunto, eikä entinen rakkaus, vaan epäluuloisuus ja vaistomainen inhontunne. He eivät laiminlyöneet levittämästä tietoja minun luonteestani ja ottamatta huomioon sieluni epävarmuutta ja tuskaa, väittivät he, että minä halveksin kaikkia miehiä. Miehiä ei mikään niin suuresti loukkaa kuin tämä tunne, he antavat ennemmin anteeksi kevytmieliset tavat ja korskeuden. He yhtyivätkin naisten minua kohtaan tuntemaan vastenmielisyyteen, ja etsivät seuraani vain pannakseen toimeen kostonsa ja saadakseen minut lopultakin naurettavaan valoon. Minä näin ivallisuutta ja teeskentelyä kaikkien otsalla ja ihmisvihani kasvoi päivä päivältä.

Muuan älykäs nainen on tämän asian suhteen määrännyt kantansa. Hän pysyi lujana ellei muun vuoksi niin lisätäkseen kilpailijattariensa raivoa. Hän antautui julkisesti hartaudenharjoituksiin liittyäkseen harvalukuisten siveiden naisten seuraan, joka tuonakin aikana toimi kunniallisten ihmisten mielenylennykseksi. Mutta minussa ei ollut kylliksi luonteenlujuutta seisoakseni myrskyä vastaan, joka kiihtyi ympärilläni. Tunsin olevani hyljätty, väärinymmärretty, vihattu, maineeni oli jo alttiina hirmuisille ja omituisille moitteille. Eräät naiset, jotka olivat vaipuneet mitä hillittömimpään irstailuun olivat pelkäävinään vaaraa ollessaan minun seurassani.

II.

Siihen aikaan tuli maaseudulta mies, jolla ei ollut lahjakkaisuutta, älyä, ei ainoatakaan voimakasta tai viehättävää ominaisuutta, mutta jolla oli minun seurapiirissäni hyvin harvinainen vilpittömyys ja tunteiden suoruus. Olin alkanut uskotella itselleni, että minun vihdoinkin oli, kuten tuttavani sanoivat, _valittava_. Äiti kun olin, en voinut mennä naimisiin, ja koska en luottanut kenenkään miehen hyvyyteen, en luullut olevani oikeutettukaan siihen. Minun oli siis otettava rakastaja, ollakseni samalla tasolla kuin seurapiiri, johon olin joutunut. Päätin valita tuon maaltatulleen, jonka nimi ja asema takasi minulle kylläkin huomattavan suojeluksen. Se oli kreivi de Larrieux.

Hän rakasti minua sielunsa vilpittömyydessä. Mutta mahtoiko hänellä sitten olla sielua. Hän oli noita kylmiä ja arkipäiväisiä ihmisiä, joilla ei ole edes paheen loistoa eikä valheen henkevyyttä. Hän rakasti minua aina niinkuin mieheni oli joskus minua rakastanut. Hän näki minussa vain kauneuden, eikä katsonut asiakseen etsiä sydäntäni. Hänessä se ei ollut ylenkatsetta vaan kykenemättömyyttä. Jos hän olisi minussa keksinyt kyvyn rakastaa, ei hän olisi voinut siihen vastata.

En usko, että on ollut olemassa miestä, joka olisi täydellisempi aineenorja kuin Larrieux parka. Hän söi nautinnolla, nukkui kaikissa nojatuoleissa ja lopun aikaa hän nuuskasi. Hän tyydytti täten aina jotakin ruumiillista tarvetta. En usko hänellä olleen yhtäkään ajatusta päivän mittaan.

Ennenkuin suhteemme tuli läheiseksi, tunsin ystävyyttä häntä kohtaan, sillä vaikkei hänessä ollutkaan mitään suurta, ei hänessä ollut mitään pahaakaan. Tästä yksinomaan johtuikin hänen paremmuutensa kaikkien muiden rinnalla, jotka minua ympäröivät. Hänen mielistelyjään kuunnellessani uskottelin itselleni, että hän rakentaisi rauhan minun ja ihmiskunnan välille ja luotin hänen uskollisuuteensa. Mutta tuskin olin antanut hänelle nuo oikeudet, joita heikot naiset eivät milloinkaan ota takaisin, kun hän jo alkoi vainota minua eräänlaisella sietämättömällä tungettelevaisuudella ja rajoitti kaiken hellyytensä siihen ainoaan rakkaudenosoitukseen, jota hän osasi pitää arvossa.

Te näette, ystäväni, että olin joutunut Charybdiksesta Scyllaan. Tuo mies, jota hyvän ruokahalunsa ja uneliaisuutensa vuoksi olin luullut niin tyyniveriseksi, ei edes tuntenut sellaista voimakasta ystävyyttä, jota olin toivonut hänessä kohtaavani. Hän sanoi nauraen, että hänen oli mahdotonta tuntea ystävyyttä kaunista naista kohtaan. Ja jospa tietäisitte, mitä hän nimitti rakkaudeksi!...

Minä en luulottele olevani luotu toisenlaisesta aineesta kuin kaikki muut inhimilliset olennot. Nyt kun en enää ole mitään sukupuolta, ajattelen, että olin silloin niin todellinen nainen kuin kuka toinen tahansa, mutta että ominaisuuteni eivät päässeet kehittymään kun en kohdannut miestä, jota olisin voinut rakastaa kyllin luodakseni hiukkasen runollisuutta aistillisen elämän tosiasioitten ylle. Mutta näin ollen ymmärtänette tekin, joka olette mies ja siitä syystä vähemmin arkatuntoinen tunteissanne, inhon, joka valtaa mielen alistuessa rakkauden vaatimuksille ymmärtämättä tarvetta... Kolmessa päivässä tuli kreivi de Larrieux minulle sietämättömäksi.

No, niin, rakkaani, minulla ei ollut milloinkaan tarmoa riistäytyä irti hänestä. Kuudenkymmenen vuoden ajan oli hän kidutukseni lähde ja inhoni esine. Säälistä, heikkoudesta ja ikävyydestä olen häntä sietänyt. Alati tyytymättömänä vastahakoisuudestani ja aina niiden esteiden kannustamana, joita asetin hänen intohimolleen on hän rakastanut minua kärsivällisimmällä, toivehikkaimmalla, kunnioitetuimmalla ja ikävystyttävimmällä rakkaudella, millä mies koskaan on naista rakastanut.