Part 11

Jeanne, joka iloitsi jokaisesta tilaisuudesta saada olla välttämätön kuninkaalle, lohdutteli häntä ja lupasi laittaa kasvoille iloisemmat piirteet ja voittaa kaiken vastustuksen.

Hän kävi kuningattaren luona puhelemassa ystävällisemmin ja kärsivällisemmin kuin mihin helposti ärtyvä kuningas oli kyennyt.

Hän vetosi Maria Leszczynskan uskonnollisiin tunteisiin, kuvaili hänelle, kuinka Korkeimman tahto on, että Ranska saa terveitä ja voimakkaita kruununperillisiä.

Hän kertoi Maria Josefasta mitä heleimmin värein. Hän kuvasi kuningattarelle sitä onnea, minkä nuori, terve ja iloinen prinsessa loisi dauphinille; juuri sellainen puoliso kykenisi tasoittamaan rypyt hänen nuorelta otsaltaan.

Kuningatar lupasikin Jeannelle toivottaa Maria Josefan tervetulleeksi ja tehdä kaikkensa saadakseen rakkaan poikansa ajatukset muuttumaan.

Kuninkaan mieliala kääntyi huomattavasti iloisemmaksi, sen jälkeen kun hänen perheessään vallinneet vaikeudet ja epäröinnit oli voitettu.

Jeanne sai häneltä tulvimalla ylistelyä, hellyydenosoituksia ja lahjoja.

Kuningas keskusteli väsymättä Jeannen kanssa kaikista hääjuhlallisuuksien yksityiskohdista. Johtavana sieluna tällöin oli Jeanne, vaikka kuningas ei sitä huomannut. Hän neuvotteli — samoin kuin kuninkaan — myös ministerien kanssa, piittaamatta muuten paljoakaan valtiomiesten päätöksistä, jos ne eivät olleet hänen mieleisiään.

Vain "marsalkkansa" toivomuksiin hän suostui ehdoitta.

Jeannen reippaus, iloisuus, luonnollinen viehätysvoima lumosi kaikki, jotka näinä viikkoina yhdessä hänen kanssaan työskentelivät huvi- ja juhlameno-ohjelman valmistelussa.

Hän tarkasti juhlavaunuja varten laaditut luonnokset ja juhlakulkuetta tarkoittavan ehdotuksen sekä jumalia, jumalattaria ja Laetitian laivaa symboolisesti esittävien näytelmien, suunnitteluja.

Hän määräsi puvut, värit ja vertauskuvat ja sai tällöin yllykettä ja innostusta eno Tournehemin oivallisista kokoelmista, joista nopeasti tapasi kehittyneen aistinsa avulla oikeat esikuvat.

Kuninkaan toivomuksesta hän auttoi ensimmäistä kamariherraa laatimaan luettelot niistä henkilöistä, jotka aiottiin kutsua _le bal paréhen_. Jeannen tahdikkuus ei pettänyt kertaakaan näissä monenmoisissa tehtävissä.

Lopulta tuntui jokaisesta luonnolliselta, että entisen rouva d'Étiolesin kauniit kädet hoitelivat kaikkia noita lukemattomia ja näkymättömiä lankoja, niin että "hänen marsalkkansa" ei ollut ainoa henkilö, jolla oli Dresdenin hovissa kerrottavana paljon kaunista ja miellyttävää mahtavasta Pompadourista.

Kun kreivi Loos, Pariisissa oleva Saksin lähettiläs, saattoi tulevaa dauphinea Strassburgista Choisyhin, piti hän nuorelle, tuskin viittätoista täyttäneelle prinsessalle niin perinpohjaisen esitelmän Pompadourin vaikutusvallasta hänen tulevan appensa hovissa, että pikku Maria Josefa jo esittelykäynnillään loi ylvääseen, ihanaan, jalokiviä välkkyvään markiisittareen erityisen, ystävällisen katseen.

Kaikki hymyilivät, kaikki tunsivat olevansa onnellisia ja saavuttaneensa toivomustensa päämäärän.

Ainoastaan dauphin liikkui kalpeana ja vihlovin sydämin.

Loistavat juhlamenot Versaillesin linnankappelissa, tanssiaiset, juhlallisuudet ja vastaanotot, kaikki oli pieniä poikkeuksia lukuunottamatta samanlaista kuin sinä päivänä, jolloin Maria Raphaela, hänen sydämensä valittu, oli kulkenut hänen rinnallaan.

Nyt kaivattu lepäsi kylmässä hautaholvissa Saint-Denisissä, ja sittenkin hänen täytyi taas viettää häitä!

Sänkyynmenon jälkeen, jolloin tapojen ja sääntöjen mukaan koko hovi oli läsnä, kuningas tuli markiisittaren luokse.

Jeanne oli odottanut häntä tavallista levottomammin. Hänen aina hereillä olevalta luulevaisuudeltaan eivät olleet jääneet näkemättä ne lukuisat vaarat, jotka näissä tanssiaisissa, varsinkin naamiaisissa monine kauniine, kiehtovine naisineen, vaanivat herkästi syttyvää mieltä. Hän ei tiennyt ainoastaan sitä, ettei prinsessa de Rohan pitänyt peliään menetettynä, vaan myöskin, että ihastuttava madame Forcalquier ja kaunis Pengord paloivat halusta saada raivatuksi hänet tieltään. Jeanne huokasi raskaasti. Olihan hän itse eräässä samanlaisessa tilaisuudessa kahlinnut ja valloittanut kuninkaan sydämen ja mielen!

Kuninkaan muoto Jeannen luo tullessa ei juuri ollut — iloinen. Jeanne muuttui vielä levottomammaksi luullessaan, että uuden suhteen solmiaminen on saattanut jäädä häneltä huomaamatta.

Kuningas suuteli häntä huolimattomasti ja hajamielisesti. Jeanne salasi kauhunsa ja kysyi ystävällisen levottomasti:

"Eivätkö kaikki teidän majesteettinne toivomukset ole toteutuneet?"

"Ovat kyllä, mutta sittenkin minusta tuntuu ikävältä. Lopultakaan sitä ei ole ainoastaan kuningas, vaan myöskin ihminen. Ja dauphin — en rakasta häntä erikoisen hellästi, mutta minun kävi häntä sääli."

Hän oli hetkisen vaiti. Lämmin säälintunne, jommoista harvoin näki hänen piirteissään, kuvastui hänen kauneilla kasvoillaan.

"Sinä tiedät, Jeanne", jatkoi Ludvig, "että ranskalaisen perhelain mukaan aviovuodetta ympäröivät verhot, niin pian kuin papit ovat sen siunanneet, ovat auki pari minuuttia, jolloin vastanaineet ovat alttiina koko hovin katseille".

Jeannelta pääsi kauhun ilmaus.

"Kuinka epähienoa!" huudahti hän ja säikähti samassa varomattomuuttaan.

"Se ei ehkä ole niinkään hienoa, mutta laki on jyrkkä. Olin antanut ystäväsi Moritz Saksilaisen tehtäväksi lieventää niin paljon kuin mahdollista pikku veljentyttärensä tilannetta ja lähettänyt hänet sinne makuukomeroon. Pikku prinsessa suhtautui, luojan kiitos, asiaan naivisti ja luonnollisesti. Mutta dauphin veti lakanan silmilleen tukahduttaakseen äänekästä itkuaan. Hän ei voi unohtaa Maria Raphaelaa. Pelkään, että pikku dauphinen on alussa sangen vaikea tulla toimeen puolisonsa kanssa. Meidän on nähtävästi pakko ruveta pitämään hänestä huolta, Jeanne." Onnellisena, ettei kuninkaan alakuloisuuteen ollut muuta syytä, Jeanne lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Silloin kuningas heti rauhoittui ja näki taas tulevaisuuden valoisampana.

Hän suuteli Jeannea hellästi irroittaessaan vaaleansinisiä silkkinauhoja hänen valkeilta olkapäiltä.

"_Dieu merci_, meillä kummallakaan ei ole pelättävissä mitään epähienouksia", kuiskasi kuningas rakastuneesti.

XIV.

Jeanne tiesi, että hänellä lähimmässä ympäristössään, paitsi muita jotka kadehtivat hänen asemaansa, oli kaksi vaarallista vihollista, joita ei saanut jättää hetkeksikään näkyvistä.

Toinen oli d'Argenson, Maurepasin seuraaja, jolle erotettu ministeri näytti antaneen vihansa perinnöksi. Hän oli myöskin Machaultin katkera vihollinen, ja kun suursinetinvartija oli markiisittaren innokkaimpia kannattajia, olisi tämä seikka semmoisenaan riittänyt tekemään d'Argensonin nurjamieliseksi Jeannea kohtaan.

Mutta ennen kaikkea d'Argenson näki markiisittaressa vaarallisen vastustajan, kun oli päästävä pääministerin paikalle, mihin hän kaikin voiminsa pyrki.

Jeanne vastasi sotaministerin vihaan samalla mitalla. Hän ei antanut anteeksi d'Argensonille, että tämä oli Fleuryn avulla lyönyt laudalta hänen ehdokkaansa, kun oli kysymyksessä Orryn seuraajan nimittäminen.

Hän ei antanut ministerille anteeksi niitä loukkaavia vaatimuksia, joilla tämä sekaantui kaikkiin kuninkaan määräyksiin, jotka koskivat hänen persoonaansa.

Alituinen, yhtä salainen kuin katkerakin taistelu raivosi näiden molempien kesken.

Luotettaviin ystäviin, kuten Machaultiin, Moritz Saksilaiseen, Bernisiin, eno Tournehemiin ja Pâris-veljeksiin turvaten Jeanne moitti parhaimman kykynsä mukaan sotaministerin toimenpiteitä, teki huomautuksia hänen menoistaan, joita Jeanne piti liiallisina, esti kuningasta, milloin vain tilaisuus ilmeni, työskentelemästä d'Argensonin kanssa ja vanhan tavan mukaan pitämästä häntä läheisyydessään.

Ministeri puolestaan kosti saamalla mahtisanallaan aikaan sen, että Pompadourin ehdokkaat virkoja täytettäessä joutuivat alakynteen hänen ehdokkaittensa tieltä, ja loukkasi Jeannea mitä katkerimmin pitämällä tämän vaikutusvaltaa oman vaikutusvaltansa kahleissa.

Mutta kun ei toinen enemmän kuin toinenkaan tuntenut olevansa kyllin voimakas antautumaan avoimeen taisteluun, syntyi ajoittaisin näennäinen sovinto, jonka kumpikaan katkeroittunut riitapuoli ei antanut pettää tahi estää itseään vahingoittamasta toistaan niin paljon kuin mahdollista ja syöksemästä vastustajaa satulasta, niin pian kuin sellainen mahdollisuus ilmeni.

Toinen vaarallinen vihollinen, madame d'Estrades, avusti ministeriä kaikissa tämän vehkeissä.

Vaikka madame d'Estrades sai kiittää kokonaan markiisitarta siitä, mitä hän oli, vehkeili hän kuitenkin häikäilemättä tätä vastaan. Jeannella oli päteviä todistuksia siitä, että hänen sukulaisensa oli rakastunut d'Argensoniin, että hän harjoitti ministerin puolesta vakoilua ja oli kaikessa tämän välikappaleena, ja vieläpä, ettei hänen mielessään piillyt sen vähäisempiä ajatuksia kuin huolimatta sananparreksi muuttuneesta rumuudestaan voittaa kuninkaan mieltymys ja astua Jeannen sijaan.

Kun Jeanne ajan mittaan ei jaksanut nähdä tätä entistä ystävätärtä läheisyydessään, sai hän kuninkaan nimittämään madame d'Estradesin prinsessain seuranaiseksi.

Tällä toimenpiteellään Jeanne täytti sekä sukulaisensa että prinsessain hartaan toivomuksen. Itse hän salaa toivoi voittavansa tällä uudella ystävänpalveluksella puolelleen kaikki puolueet.

Kuningasta hän piti tahallaan niin loitolla kuin mahdollista tällaisista juonitteluista.

Kuningas kammoikin kaikkea epämiellyttävää, kiihoittavaa ja tuskallista.

Muuten hänen mielialansa herttaisesta miniästä huolimatta, joka ei ollut paljon milläänkään dauphinin synkkyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, ei ollut parhaimpia. Alituisen levottomuuden ahdistamana hän muutteli paikasta toiseen, Versaillesista Crécyhin, Crécystä Choisyhin, Choisystä Montretoutiin. Vain Pariisissa, jota hän ei suvainnut, hän kävi mahdollisimman harvoin.

Kaikkialla täytyi markiisittaren olla hänen mukanaan. Ludvig ei eronnut hänestä melkein koskaan. Hän täytti markiisittaren joka toivomuksen, kun tämä vain oli hänen luonaan eikä jättänyt häntä yksikseen synkkien ja tuskallisten ajatusten pariin.

Jeannen arkaluontoinen terveys sai tämän ainaisen levottomuuden, näiden olinpaikkojen alituisten muutosten tähden kestää kovaa kamppailua.

Se huolellinen hoito ja maidonjuonti, minkä Quesnay oli määrännyt täsmällisesti hänen noudatettavakseen, hänen täytyi tahtoen tai tahtomattaan lyödä laimin rasittavilla matkoilla.

Säästääkseen edes hermojaan kiihtymästä pitkien erojen aikana pikku Alexandrastaan hän oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada ottaa lapsen mukaansa.

Ludvig suostui tähän sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun hän piti sydämellisesti tuosta pikku tytöstä.

Hänestä oli rattoisaa ja huvittavaa askarrella iloisen, lahjakkaan lapsen kanssa, joka oli kuin ilmetty äitinsä.

He olivat viettäneet pari rauhaisaa päivää Crécyssä. Huomenna tai ylihuomenna oli taas lähdettävä liikkeelle.

Päivällisaterian jälkeen Jeanne oli vienyt pikku tyttönsä nukkumaan. Hän oli nauranut ja hullutellut lapsen kanssa. Vihdoinkin hän sai edes kerran niin tehdä kevein sydämin.

Kuningas oli ilmeisesti viihtynyt oikein hyvin Crécyssä. Hän oli ollut koko päivän iloinen ja reipas. Ei yksikään pilvi himmentänyt Jeannen näköpiiriä. Ludvig eli vain hänelle.

Kun Alexandra oli painanut vaalean päänsä lepoon, meni Jeanne huoneeseensa, kuten muinakin iltoina, ottamaan vastaan kuningasta.

Kuningas antoi odottaa itseään kotvan. Vihdoin hän saapui — vakavana, tuiman ja synkän näköisenä.

Jeanne istui klaverin ääressä lauleskellen itsekseen paria uutta, reipasta laulua, jotka parhaillaan olivat muodissa Pariisissa.

Ludvig otti nyreänä häneltä nuotit pois, pani klaverin kiinni ja otti taskustaan kirjan, joka sisälsi Bourdalouen uskonnollis-siveellisiä kirjoituksia.

Jeanne kauhistui. Mitä tekemistä kuninkaalla oli jesuiittapapin kanssa? Onko kuningas unohtanut, että hän vihaa tuota pappia?

Oliko hän saattanut kuninkaan kosketuksiin sellaisten loistavien tähtien kuin Voltairen ja Diderotin kanssa vain siksi, että kuningas nyt äkkiä läksisi kulkemaan jesuiittain pimeitä polkuja?

Hän tahtoi ottaa kirjan Ludvigin kädestä, mutta tämä vaati jyrkästi saada lukea hänelle erään Bourdalouen saarnan, jonka juuri oli itsekseen lukenut ja joka oli tuottanut hänelle suurta nautintoa, kuten hän sanoi.

Jeanne joutui pois suunniltaan. Mikä oli äkkiä tullut kuninkaan mieleen? Kuka oli ajanut tuon hänen päähänsä? Oliko hän joutunut katumuksen ja omantunnontuskien valtaan? Tahtoiko hän kääntää hänet? Rupesiko kuningas pitämään heidän välistään suhdetta syntinä, kuolemana ja turmeluksena?

Jeanne vapisi kauhusta. Mutta hänen onnistui nyt kuten muulloinkin hillitä itsensä täydellisesti.

Hän ei jättänyt käyttämättä mitään keinoa haihduttaakseen kuninkaan synkät ajatukset. Hän avasi uudestaan klaverin ja lauloi pari säkeistöä. Hän tarjoutui pelaamaan korttia kuninkaan kanssa, niin ikävää kuin hänestä korttipeli olikin.

Hän jutteli kuninkaan kanssa tämän suosikista, pikku Alexandrasta, Maria Josefasta ja niistä mahdollisista toiveista, joita prinsessa ehkä jo kantoi sydämensä alla. Turhaa, kaikki oli turhaa! Hän suuteli kuningasta, hän tuhlasi mitä kiehtovimpia hyväilyjä — kuningas ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut mitään.

Ludvig otti kirjansa, nousi ylös ja sanoi kylmästi:

"Jos te ette halua kuunnella, markiisitar, niin luen saarnan uudestaan itsekseni."

Jeannen silmiin nousi levottomuuden kyyneliä, kun ovi oli sulkeutunut kuninkaan mentyä.

Mutta nopeasti Jeanne taas pääsi oman itsensä haltijaksi. Kyyneleillä ei saanut aikaan mitään. Nyt oli toimittava.

Hän mietti, mitä tehdä kuninkaan mielialan haihduttamiseksi. Keksisikö hän muotokuvaansa jonkinlaiset uudet puitteet, jotka loisivat sille uutta viehätysvoimaa kuninkaan silmissä?

Ja äkkiä hän löysikin sen, mitä etsi.

Jeanne oli monesti ajatellut Étiolesissa olevaa pikku teatteria ja halunnut järjestää samansuuntaisen taiteenharrastajien teatterin Versaillesiin, missä saisi näytellä, laulaa ja tanssia kuninkaalle, esittää mielikappaleitaan ja valita näyttelijätovereiksi suosimiaan henkilöjä hovipiiristä.

Mutta tämä aie oli aina työnnetty syrjään muun tieltä, mikä silloin oli sattunut olemaan tärkeämpää.

Niin hyvin kuin Jeanne viihtyikin Crécyssä, halusi hän nyt päästä takaisin Versaillesiin niin pian kuin mahdollista.

Hän haetti luokseen eno Tournehemin sekä Nivernoisin ja Durasin herttuat, jotka Étiolesin teatterissa olivat näytelleet hänen kanssaan ja olleet näkemässä hänen menestystään siellä.

Hän ryhtyi liittoon La Vallièren kanssa ja lupasi tälle teatterin johdon, niin pian kuin suunnitelma oli saatu laadituksi ja kuningas antanut suostumuksensa.

Kaikki kolme herttuaa puolsivat mitä innokkaimmin madame de Pompadourin ehdotusta. He puhuivat kuninkaalle markiisittaren erinomaisesta lahjakkuudesta, jota voi verrata minkä näyttelijättären kykyyn tahansa.

He panivat vireille kuninkaan uteliaisuuden, jotta tämä olisi saanut nähdä Jeannen uutena ilmiönä.

Kustannukset tulisivat kyllä koko melkoisiksi, mutta mitäpä siitä, kunhan kuningas vain myöntyy rakastettunsa toivomukseen ja hankkii itselleen uutta nautintoa!

Satumaisen nopeasti Tournehem suoritti valmistukset. Pieneen, Mignardin koristamaan, niiden kabinettien galleriaan, jotka olivat lähettiläiden portaille päin, pystytettiin näyttämö. Vanha kabinetti kuninkaallisine muotokuvineen muutettiin vaateaitioiksi.

Jeanne valitsi ilosta sädehtien yksissä neuvoin kuninkaan kanssa ensimmäisen huvinäytelmän, näyttelijät ja puvut. Hän oli osunut oikeaan. Hänen oli todellakin onnistunut voittaa kuninkaan haluttomuus ja synkkyys ja saada hänet unohtamaan Bourdaloue. Hän oli tartuttanut kuninkaaseen kipinöivän virkeytensä, hehkuvan toimintaharrastuksensa.

Kaikkina vapaina hetkinä neuvoteltiin herra de Tournehemin ja näyttelijätovereiden kanssa. Mentiinpä kaikessa hiljaisuudessa Choisyhinkin, missä saatiin häiritsemättä pitää ensimmäiset harjoitukset.

Kohtapuoleen — tammikuun puolivälissä — lähetettiin kutsukortit ensimmäiseen näytäntöön "_le théâtre des petits cabinets_" teatterissa.

Oli valittu Molièren "Tartuffe".

Samoin kuin näyttämöllä, oli myöskin orkesterissa ainoastaan taiteenharrastajia, mutta lahjakkaita, eikä yhtään ammattisoittajaa.

Kuninkaan ympärille, joka oli asettunut istumaan yksinkertaiselle puutuolille aivan näyttämön eteen, ryhmittyi vain neljätoista katsojaa.

Madame d'Estrades, herttuatar du Roure, Saksin marsalkka, herra de Tournehem, Abel Poisson, jonka nimi nyt oli monsieur de Vandière, ensimmäinen kamaripalvelija Champcenetz, tämän poika ja pari virantoimituksessa olevaa korkeaa hovivirkailijaa olivat saaneet kutsun.

Joukko henkilöjä oli evätty saapumasta, muiden muassa Contin prinssi, marsalkka de Noailles, jopa kuninkaan ensimmäinen virantoimituksessa oleva kamariherrakin Gesvresin herttua.

Kuningas tahtoi näillä epuilla nimenomaan painostaa, että hän haluaa olla ahtaammassa piirissä ja että hänen yksityiset huvittelunsa ovat erillään hovin julkisista tilaisuuksista.

Jeannen "Dorine" ihastutti kuningasta. Hänet lumosi Jeannen ilomielinen viehättävyys, veitikkamainen kiemailu ja rattoisa esiintyminen. Hän taputti käsiään lakkaamatta ja vaati, että läsnäolijat, vastoin kaikkia hovitapoja, ilmaisisivat samalla tavalla mieltymystään.

Näytännön loputtua hän kutsui kaikki esiintyjät illallisille pikku kammioihin.

Hän määräsi uuden näytäntöillan seuraavaksi maanantaiksi ja ilmoitti Jeannelle ja La Vallièrelle toivovansa, että tästä puoleen näyteltäisiin säännöllisesti joka maanantai. Hän tahtoi, että "_le théâtre des petits cabinets_" pidettäisiin pysyvänä laitoksena, samoin kuin oli vastaanotto tiistaisin ja suuri ooppera keskiviikkoisin.

Jeanne oli ylen onnellinen. Taaskin hän oli päässyt kappaleen lähemmä tarkoitusperäänsä turvatakseen itselleen kuninkaan suosion! Väsymättömän innokkaasti hän ponnisteli edelleen tämän päämääränsä puolesta.

Harjoiteltiin La Chausséen, Dufresnyn ja Dancourtin huvinäytelmiä, valmisteltiin yksinäytöksisiä oopperoja ja pikku baletteja.

Jeanne tunsi olevansa yhtä varma tanssijatar kuin laulajatarkin näyttelijättärenä esiintyessään. La Vallière nimitettiin virallisesti teatterinjohtajaksi. Markiisittaren sihteeri ja kirjastonhoitaja, abbé de la Garde, saivat ruveta kuiskaajiksi.

Hankittiin uusia näyttelijöitä. Madame de Marchaisille ja markiisitar de Livrylle, jotka kumpikin olivat kuuluisia kaunottaria, uskottiin tärkeitä osia. Samoin myös herttua de Villeroylle, kreivi de Mailtehoisille ja markiisi de Gontautille. Madame d'Estradesin pyynnöistä otti Jeanne vielä katkerimman vihollisensakin lahjakkaan pojan, nuoren d'Argensonin, seurueen jäseneksi.

Rakkaudesta entiseen oppilaaseensa Jélyotte järjesti suurella asianharrastuksella musikaaliset esitykset.

Hän vaati orkesterin vahvistamista ja otti itse soittaakseen selloa. Sitä paitsi otettiin mukaan suuri joukko hyvin lahjakkaita, ylhäisöpiireihin kuuluvia soitonharrastajia, joista Jélyotte aivan oikein sanoi, että he voivat esiintyä kuninkaallisen oopperaorkesterin etevimpienkin jäsenten rinnalla.

Eräänä seuraavana maanantaina saavutettiin uusi suuri menestys Voltairen näytelmäkappaleella "L'Enfant prodigue".

Ajan oloon kuningas salli useampien henkilöiden päästä katsojiksi. Hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, jota hän tunsi markiisittaren puolesta, kutkutti se, että sai kuulla suuremman henkilöpiirin ylistävän hänen lahjakkuuttaan.

Sitten kutsuttiin dauphin puolisoineen. Iloisella, teeskentelemättömällä Maria Josefalla oli hyvin hauskaa. Dauphin pakotti itsensä näyttämään jotenkin iloiselta ja yhtyi kuninkaan läsnäolon pakottamana myrskyisiin suosionosoituksiin, joita markiisitar Dancourtin näytelmäkappaleessa "Trois cousines" saavutti Colettena.

Tämä loistava teatteri-ilta sai kuninkaan erittäin hyvällä päälle ja pani hänet uskomaan, että dauphin vihdoinkin oli antanut kääntää itsensä tunnustamaan, markiisittaren vastustamattoman lumousvoiman.

Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui kuninkaalliselle ystävälleen pyynnön, että kuningatarkin kutsuttaisiin johonkuhun näytäntötilaisuuteen pikku kammioihin. Hän oli jo aikaisemmin pyytänyt samaa, mutta turhaan. Kuningas oli vastannut, ettei kuningatar uskonnollisten periaatteittensa tähden pidä teatterista ja että hänestä oli ollut hyvin vastenmielistä kuulla luennoitsijansa Moncrifin, joka oli hänen lähimpiä uskottujaan, lupautuneen sepittämään niiden kuplettien sanat, jotka myös aiottiin esittää pikku teatterissa.

Jeanne oli omin silminsä havainnut, että monet ennakkoluulot oli vielä voitettava, ennenkuin saatiin kuningatarta teatteriin.

Tänä iltana lupasi kuningas, joka vielä oli kokonaan markiisittaren "Coletten" lumojen vallassa, puhella asiasta kuningattaren kanssa. Ja hän piti sanansa. Hän pyysi Maria Leszczynskaa vilpitöntä sydämellisyyttä todistavalla sävyllä saapumaan viimeiseen näytäntöön, joka enää tänä talvena esitettiin.

Kuningatar voitti epäröintinsä. Rakkaudesta puolisoonsa hän lupasi tulla. Hän saapui dauphinin ja prinsessan kanssa. Maria Josefa ei päässyt suureksi suruksi tulemaan lievän vilustumisen tähden.

Kuningas ja Jeanne olivat valinneet esitettäväksi kappaleeksi, jonka heidän mielestään piti miellyttää kuningattaren makua, La Chausséen "Uudenaikaista ennakkoluuloa".

Tässä huvinäytelmässä, kuvataan erästä aviomiestä, joka on ihastunut rouvaansa, mutta pidättäytyy ilmaisemasta näitä tunteitaan, koska aviollinen rakkaus on käynyt hieman naurettavaksi, ja se näytti todellakin miellyttävän kuningatarta.

Saman vaikutuksen teki myöskin pikku ooppera "Bacchus ja Erigone", joka esitettiin sen jälkeen.

Sekä näyttelijättärenä että laulajattarena koetti Jeanne tänään tehdä parastaan.

Mutta vaikka kuningatar lausui kuninkaalle koko joukon kohteliaisuuksia teatterinäytännön johdosta, ei hän maininnut sanaakaan markiisittaresta.

Jeanne kuuli sittemmin, että Maria Leszczynska oli ollut liian ylpeä lausumaan hänestä kuninkaalle kiittävää arvostelua, mutta prinsessoille ja de Luynesin herttuattarelle hän oli ilmaissut suuren tunnustuksensa hänen lahjakkuudestaan.

* * * * *

_Les petits cabinets_ teatteri oli kuningattaren käynnillä lyönyt suuren valttinsa.

Se korotettiin nyt vakinaiseksi laitokseksi.

Tuskin se oli ehtinyt maaliskuun lopussa sulkea ovensa näytäntökauden päättyessä, kun Jeanne ryhtyi uudella innolla työhön. Hän laati teatteriseurueelleen kymmenen pykälää sisältävän lakiehdotuksen, jota oli ankarasti noudatettava. Hän tahtoi karsia kaiken puolinaisen.

Hän toimitti kaikkien pukujen ja tarvikkeiden tarkastuksen ja otti koko joukon uusia apulaisia seuraavaksi talveksi: kaksi nuottien jäljentäjää, joukon mies- ja naispuolisia statisteja, kolmannen kähertäjän ja uuden peruukkimestarin.

Hän antoi työtä seitsemälle räätälille, jotka saivat tehtäväkseen laittaa varustuksia tulevaa talvinäytäntökautta varten, sekä kahdelle uudelle puvustonhoitajalle.

Hän hankki teatteripuvustoon uusia tanssikenkiä, silkkisukkia — ne maksoivat 15 livreä pari — sandaaleja, peruukkeja ja partoja.

Yhdessä, eno Tournehemin kanssa hän tarkasti huolellisesti ne 202 miesten ja 153 naisten pukua, jotka jo oli varastossa.

Hän laski eno Tournehemin avulla, että nämä puvut yhdessä tekotukkavaraston, jalokivijäljennösten ja kallisarvoisten apuneuvojen kanssa olivat tulleet maksamaan 2,300 livreä.

Tähän tulivat lisäksi kallisarvoiset tarvikkeet ja kulissit, jotka etevimmät taiteilijat olivat maalanneet.

Itseään varten Jeanne tilasi uuden sinisen taftikankaisen, kultaharsolla reunustetun puvun, joka maksoi 470 livreä — se oli tarkoitettu "Ismenen" osaa varten — ja aasialaisen puvun näytelmään "Almasis", silkkiompeleisen, heleän silkkitaftisen puvun, joka oli runsaasti silkki- ja hopeakukkasin kirjailtu ja joka maksoi 664 livreä, ja esittääkseen "Amorin" osaa näytelmässä "La vue" vaaleanheleän silkkiharsopuvun, joka oli päällystetty hopeisin ja vaaleansinisin korko-ompelein, ynnä solkia ja kaulanauhoja 110 livrellä.