Markenmoren salaisuus

Part 7

Chapter 72,861 wordsPublic domain

"Poliisi on tutkinut Guy Markenmoren tuttavia arvopaperipörssissä ja rahamiespiireissä, sir", vastasi asianajaja. "Ei näytä olevan epäilystäkään, että vainajan asiat olivat aivan erikoisen hyvässä kunnossa -- hän oli hyvin varakas mies. Kaikki tämä voidaan todistaa myöhemmin; näyttää todennäköiseltä, sir, ettette saa lopetetuksi tutkintoa tänä päivänä, ja --"

"Aivan niin -- aivan niin", sanoi tutkintotuomari. "Kuulkaamme, mitä etsivällä on vielä esitettävänä."

Blick jatkoi luettelemistaan ikäänkuin ei keskeytystä olisi tapahtunutkaan.

"Kultakello, kellonperät ja niissä riippuva medaljonki", jatkoi hän. "Erilaisia pikku esineitä, kuten kynäveitsi, avaimia, kultainen lyijykynäkotelo. Ja kirjesalkku, verrattain uusi, ja lompakko, ilmeisesti vanha, kumpikin sisältäen kirjeitä."

"Kaikki nämä ovat poliisin hallussa kai, Blick?"

"Ne ovat kaikki poliisikomisarion hallussa, lukuunottamatta kirjesalkkua ja lompakkoa, jotka ovat täällä minulla ja jotka nyt otan esille."

Tällöin Blick työnsi kätensä hienon takkinsa povitaskuun, veti esille mustan sahviaaninahasta valmistetun salkun ja kuluneen, viheriäisen, nahkakantisen lompakon.

"Oletteko tarkastanut, mitä ne sisältävät?" kysyi tutkintotuomari.

"Kyllä. Me tarkastimme yhdessä poliisikomisarion kanssa huolellisesti niiden sisällön heti löydettyämme ne."

"Mitä ne sisälsivät?"

"Lompakossa on seitsemän kirjettä, jotka on osoitettu Guy Markenmorelle ja joissa kaikissa on allekirjoituksena Veronica tai Nickie."

"Ovatko ne kaikki samaa käsialaa?"

"Ovat, ja osoite on kaikissa sana: Markenmoren pappila."

"Milloin ne on päivätty?"

"Vain yhdessä on selvä päivämäärä -- uudenvuoden iltana 1904. Muut ovat päivätyt maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, milloin mitenkin. Mutta kaikki ovat eri kuorissa, ja postileimat ovat juuri mainitsemaltani vuodelta ja seuraavalta vuodelta 1905."

"Eikö lompakossa ollut mitään muuta?"

"Kyllä. Kaksi hiuskiharaa -- ilmeisesti saman henkilön -- käärittynä kultapaperiin ja pieni pitsireunainen nenäliina."

"Oletteko näyttänyt näitä esineitä kenellekään, Blick, sen jälkeen kun löysitte ne?"

"Kyllä. Neuvoteltuani poliisikomisarion kanssa näytin niitä rouva Tretheroelle eilen hänen asunnossaan. Nähdessään ne hän sanoi itse kirjoittaneensa nuo seitsemän kirjettä Guy Markenmorelle muutamia vuosia sitten ja antaneensa nuo kaksi hiuskiharaa hänelle samoihin aikoihin, ja nenäliinan sanoi hän varmaan olevan omansa -- hän arveli, että Guy oli kai näpistänyt sen häneltä joskus."

"Mutta kirjesalkku, mitä löysitte siitä?"

"Kaksi liikekirjettä, äskettäin päivättyä, jotka koskivat aivan tavallisia osakeasioita; kuitatun laskun kahden hengen aamiaisesta Carlton-hotellissa Lontoossa; se oli päivätty viime huhtikuun kolmantena. Erään yksityisluontoisen kirjeen, se oli päivälliskutsu. Kaksi Bond-kadun liikemiesten antamaa kuittia -- toinen jalokivikauppiaan, toinen kirjakauppiaan. Ja sisälokerossa, alkuperäisessä kuoressaan, kirjeen, joka oli osoitettu Guy Markenmorelle, Markenmoren kartano, Selcaster, ja jonka allekirjoituksena on John Harborough."

"Onko se kirje nyt salkussa, siellä edessänne?"

"On."

"Onko sitä nähnyt kukaan sen jälkeen kun löysitte sen?"

"Sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä itse ja poliisikomisario."

Asianajaja kohotti kätensä ja viittasi todistajain aition kaiteelle.

"Ottakaa se kirje salkusta", sanoi hän käskevästi. "Antakaa se tutkintotuomarille."

Salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan kirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan silmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen tähdättyinä -- ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään vanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen ilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän ei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan asianajajan terävään ääneen.

"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!" sanoi hän.

Tutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista kumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä siihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa takia. Mutta hän karkaisi luontoaan -- loi uuden katseen yli ihmismeren.

"Tämä kirje, hyvät herrat", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön puoleen, "on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi Greycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta 1905. Se kuuluu seuraavasti:

"Guy Markenmore.

Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä, huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.

John Harborough."

Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.

"Ilmoittakaa John Harboroughille", sanoi hän matalalla äänellä.

Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa, jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan, hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.

"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?"

"Olen."

"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?"

"Kun kirjoitin sen -- kyllä."

"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"

"Huomispäivänä -- kyllä, olisin."

"Tai vuotta myöhemmin."

"Sitä en voi varmasti sanoa."

"Tai -- viisi vuotta myöhemmin?"

"En -- varmastikaan en!"

"Kuulitteko rouva Braxfieldin todistuksen?"

"Kuulin."

"Oliko se oikea -- olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen taloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?"

"Hänen todistuksensa oli aivan oikea -- olin."

"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko teillä tapana kantaa revolveria?"

"On."

"Oliko teillä mukana revolveri, kun olitte ylängöllä tiistaiaamuna?"

"Kyllä."

Asianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja toisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi nuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari nyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään suoraan silmiin.

"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka luettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?"

"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore oli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä arvottomimmalla tavalla."

"Uskotteko vielä nytkin?"

"En ole siitä varma -- en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia sitten."

"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette varmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?"

"Juuri siitä!"

"Suuttumuksenne on siis lauhtunut?"

"Se on yksinkertaisesti hälvennyt kokonaan."

"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte intohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan ladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että ajattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne onnistua kosinnassa."

"Kyllä. Niin on asian laita."

"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn saavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?"

"Kyllä -- tein täydellisen pesäeron."

"Selvisittekö vaivastanne? Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?"

"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti Leightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan terve parin vuoden päästä."

"Parantunut?"

"Täydellisesti."

"Niin ollen teidän vihanne Guy Markenmorea kohtaan sammui?"

"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt narrina."

"Jos te olisitte kohdannut Guy Markenmoren jälleen, mitä olisi tapahtunut?"

"Olisin pyytänyt häneltä anteeksi ja halunnut puristaa hänen kättään."

"Mutta -- te ette tavannut häntä enää koskaan?"

"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä kuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa noin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten."

Walkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi todistajalle.

"Selittäkäähän nyt, mitä teitte viime tiistaiaamuna", sanoi hän.

"Voin kertoa sen muutamin sanoin", vastasi Harborough. "Palasin kotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman kiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari kolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian takia -- eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen aina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta, lähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin Markenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin. Olin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi."

"Ettekä nähnyt missään Guy Markenmorea?"

"En missään."

"Ettekä ihmisiä kukkulalla?"

"En nähnyt ketään enempää meno- kuin tulomatkallanikaan."

"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista seikoista?"

"En mitään."

"Vannotte siis olevanne kaikissa suhteissa viaton hänen kuolemaansa?"

"Täysin viaton."

Walkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä kysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta. Tutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.

"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon", sanoi hän. "Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa haluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä aavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä on sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale."

YHDEKSÄS LUKU

Yöllinen kohtaus

Salissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän naapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä sopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli muuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti asioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu. Hän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta lyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan, ja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun tutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut oljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen huuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen vaatetuksensa -- karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava, koreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina, jollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla kauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti tallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin hyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.

Tutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut odottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti antaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille. Ja kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää, katseli poliisi häntä uteliaimmin -- eikä syyttä. Tehdessään tutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa olivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta, tiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille viekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin -- kenties hyvinkin paljon -- ja kertovansa sen, mitä tiesi... oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa päästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut täydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä ja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan ennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi vain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä, oli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun; poliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi sanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon; silloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät enemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa, ja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa olevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat pelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.

Grimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa seisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa tärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka näytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa -- että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin mies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia, joita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi annettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni käytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi kuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin, mikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin tuiki tärkeätä.

Tutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi hänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut aikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren Valtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren lähistöllä -- syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren perheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo niiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun hän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.

"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan, Grimsdale?" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt, mitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti pääasiaan. "Tarkoitan -- äskettäin?"

"Kyllä, sir."

"Milloin siis?"

"Tiistaita vasten yöllä."

"Missä näitte hänet?"

"Talossani -- Valtikassa."

"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita vasten yöllä?"

"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille kahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla."

"Tuliko hän sinne?"

"Hän tuli sinne, sir, mainitsemaani aikaan."

"Tuliko hän yksin?"

"Hän tuli yksin, sir. Mutta hän ei ollut yksin koko aikaa."

"Kuka oli hänen kanssaan?"

"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen kaksi herrasmiestä."

"Tapasiko hän kaksi herrasmiestä teidän talossanne? Keitä he olivat?"

"En tiedä, sir."

"Ette tiedä? Mutta -- te kai näitte heidät?"

"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain selkäpuolelta -- silloinkin matkan päästä."

Tutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen katseensa siirtyi todistajain aitioon.

"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte -- kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä -- omaan tapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi."

"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin taloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän oli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin viisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot verevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään tuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään, harmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen keppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin, hänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka olen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa vuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä. Ilmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin näyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että se olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu hänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka tulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja kysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle yksityishuoneeseen -- kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä ilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä, piirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat pitää tämän huoneen -- siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin, ja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle laittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle sopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista. Sitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja joitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin laittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan juomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein hänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan setelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti nousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa sinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka hän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin tulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen aikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen huoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin illalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi."

"Yksinkö?" kysyi tutkintotuomari.

"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten, viittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin avaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren."

"Tiesittekö kuka hän oli -- te tunsitte hänet?"

"Kyllä vain, sir -- tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän ei ollut muuttunut paljon."

"Puhelitteko mitään hänen kanssaan?"

"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette kuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', -- juuri niin, sir -- hän oli aina kerkeä pilailemaan."

"Näyttikö hän olevan hyvällä tuulella?"

"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten hieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet metsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai tullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan ja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli odottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven."

"Kuulitteko, tervehtivätkö he jollakin tavoin toisiaan, Grimsdale?"

"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei, Markenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että olen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir."

"Kuulitteko herra Guyn mainitsevan tuon toisen miehen nimeä?"

"En, sir."

"Ette silloin ettekä jälkeenpäinkään?"

"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt enää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle pullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin oli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän ja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä hyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista, ja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä ystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja vierashuoneen valot sammutetuiksi."

"Menittekö levolle?"

"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten minulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään he tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli puuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan tarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan."

"Kuulitteko mitään noista kahdesta vierashuoneessa olevasta miehestä?"

"Kyllä, sir, pari kertaa pistäydyin eteiseen ja kuulin heidän pakisevan."

"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista kiistaa -- kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?"

"En ensinkään, sir! Aivan tavallista puhetta."

"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli yksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi miestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?"

"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen sinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla menin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa, ja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven ohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan ja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli liittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan."

"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas mies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä kaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?"

"Ne kaikki olivat kiinni, sir -- lukitut. Tuo kolmas mies saattoi silti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir? No niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko -- tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat käyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä he saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä -- muita ovia ei tarvinnut lainkaan avata."

Tutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. "Tuntuu siltä kuin nuo kaksi -- Guy Markenmore ja ensimmäinen mies -- olisivat jo edeltäpäin sopineet kolmannen kanssa", huomautti hän. "Grimsdale", jatkoi hän kääntyen todistajaan, "oletteko varma, ettei se vieras, joka saapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa kahta henkilöä?"

"Ehdottomasti sir! Hän puhui vain yhdestä."

"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden jälkeen kaksi miestä?"

"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme miestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!"

"Vierashuoneessako?"

"En, sir -- ulkona."

"Mitä te näitte -- tarkalleen sanoen?"