Part 6

Tutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi saanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen tarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa heille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista neljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin rouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä hän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella olevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja poliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan päin.

"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe", sanoi hän lempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, "että teillä oli ennen naimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita".

"Kyllä!" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. "Mutta -- en kuitenkaan käsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla oli -- aivan varmasti."

"Kuuluiko Guy Markenmore heihin!"

"Kyllä."

"Nauttiko hän erikoista suosiota?"

"Noh -- kyllä, luulenpa niin."

"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän naimisiinmenostanne?"

"Me olimme hyvin mieltyneet toisiimme."

"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi -- siitä ei tullut silloin mitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen otaksua, teidän -- teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan eivät kai olleet kokonaan turtuneet."

Rouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen äänensä käynyt hiljaisemmaksi.

"Minä -- minä en tietänyt siitä ennenkuin -- ennenkuin kohtasin hänet jälleen toissa yönä", sanoi hän.

"Mutta käsitittekö sen silloin?"

"Luulen niin. Minä halusin hyvin mielelläni tavata häntä."

"Ja hän kai yhtä mielellään kohdata teidät?"

"Kyllä -- kaiketi hän halusi."

"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla totuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne asunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?"

"Kyllä -- hän pyysi."

"Ja te vastasitte -- mitä?"

"Minä suostuin menemään hänen kanssaan naimisiin", vastasi rouva Tretheroe.

SEITSEMÄS LUKU

Rouva Braxfield todistaa

Mielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin katsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin kehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä kerran todistajaan.

"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin teidät piti vihittämän?"

"Kyllä, me sovimme."

"Milloin sitten?"

"Melkein heti. Seuraavasta syystä -- hän kertoi minulle olevansa pakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden viikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin sovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan pian."

"Oliko aika lähemmin määrätty?"

"Kyllä. Ensi maanantai-aamuna -- Southamptonissa."

"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen toisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja te vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?"

"Kyllä -- niin kai."

"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan jälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette myöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä monista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle naapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore, toinen taas John Harborough Greycloisterista?"

Rouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän kysymykseen.

"He olivat ensimmäisiä -- siihen aikaan -- todellakin", myönsi hän.

"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut oikein päättää kumman heistä valitsisitte?"

"Rohkenen sanoa, että niin huhuiltiin."

"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan menitte naimisiin kolmannen kanssa."

"Se johtuu eräistä syistä."

"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön läsnäollessa. Mitkä olivat syyt?"

"Nähkääs -- he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan ennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin sanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta kohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut tylyksi hänelle."

"Oliko Guy Markenmore tehnyt niin?"

"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja epäluuloinen ja hän kiivastui aina niin -- niin kovin asioista, jotka -- no niin, minä annoin hänelle rukkaset."

"Entä -- mitä teki hänen kilpakosijansa?"

Rouva Tretheroe hypisteli sormuksiaan.

"Noh", vastasi hän kotvan kuluttua. "Minä -- minä kyllästyin tosiaan hieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy päinsä -- ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen."

"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin miehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva Tretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut ennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että Harborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?"

"Kyllä -- se on totta."

"Milloin? Missä tilaisuudessa?"

"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani paluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus -- kiivaita sanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän kuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta -- hän sanoi tappavansa Guyn."

"Kuinka tiedätte sen varmasti?"

"Koska Guy kertoi siitä minulle."

"Pelkäsikö hän Harboroughia?"

"Luulen hänen pelänneen. Harborough oli häijy ja hurja -- loukkauduttuaan."

"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että -- mikä olikaan syynä, tarkemmin sanottuna?"

"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut päähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme kylmeneminen oli johtunut siitä."

"Silloin Harborough kai teki teille niihin aikoihin naimatarjouksen?"

Rouva Tretheroe rypisti kulmiaan katsahtaen kysyjään hämmästyneenä.

"Montakin kertaa!" vastasi hän. "Hän kosiskeli minua yhtä mittaa."

"Entä -- annoitteko te hänelle varman vastauksen?"

"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin -- olisin ehkä antanutkin; mutta väliin taas en olisi tahtonut. Ei -- luullakseni en koskaan vastannut täysin myönteisesti tai kielteisesti."

"Ja koko tämän ajan Guy Markenmore oli kai mukana leikissä?"

"Kyllä."

"Kosiko hänkin teitä?"

"Noh, kyllä. He olivat aina perässäni kuin takiaiset -- he molemmat."

"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili takanapäin?"

"Kyllä -- aivan varmasti. Hän sanoi niin."

"Ja myöhemmin -- te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja suostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?"

"Kyllä."

"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt kihloihin eversti Tretheroen kanssa?"

"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin kerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä."

"Tapahtuiko mitään?"

"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua katkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan ja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa toistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy Markenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä."

Kun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä rouva Tretheroeen tutkivan katseen.

"Vahvistatteko valallanne, että hän sanoi niin?"

"Kyllä!"

"Harborough sanoi -- teille -- että Guy Markenmoren tähden hän, Harborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä?"

"Kyllä. Juuri niin hän sanoi."

"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti teihin rakastunut?"

"Mielettömästi!" mutisi rouva Tretheroe. "Hän toimi kuin mielipuoli. Minä pelkäsin häntä."

"Oliko Guy Markenmore lähtenyt täältä, kun tämä uhkaus lausuttiin?"

"Kyllä -- vähän aikaisemmin."

"Ja poistuiko Harborough pian senjälkeen?"

"Hän lähti joitakin päiviä ennenkuin minä menin naimisiin."

"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana -- pikemminkin kai kuuden -- koskaan Harboroughia?"

"En koskaan!"

"Ettekä saanut häneltä mitään tietoja?"

"En."

"Tai hänestä?"

"Kuulin -- vain kerran -- eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän matkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet suljettuina muutamien vuosien ajan."

"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin Englantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough palasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä teille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime maanantaina?"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi vastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän vastasi.

"Kyllä."

"Missä -- ja mihin aikaan?"

"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan iltapäivällä."

"Olitteko yksin?"

"Olin. Olin lähtenyt ulos pienelle kävelymatkalle koirieni kera."

"Oliko kohtaus satunnainen?"

"Kyllä. Minä en osannut ajatellakaan, että hän oli palannut kotiin."

"Tunsitteko -- niin sanoaksemme, hämmästystä?"

"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän -- kiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme hiukan. Vain jokapäiväisistä asioista."

"Koskettelitteko millään tavoin aikaisempia suhteitanne?"

"Emme."

"Siis vain tavallista kohteliasta keskustelua -- ei mistään erikoisesti?"

"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän -- tai paremminkin, milloin hän saisi -- tulla käymään luonani."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Minä vastasin -- kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä muutakaan olisin voinut vastata?"

"Tiesikö hän, että olitte vapaa, että eversti Tretheroe oli kuollut?"

"Oh, kyllä -- minä mainitsin siitä itse."

"Ja sitten te kai erositte?"

"Kyllä."

"Missä tapasitte hänet seuraavan kerran?"

"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan valitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli kuollut."

"Ja te kai syytitte heti John Harboroughia hänen murhaajakseen?"

Asianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten hän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti esille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti siitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut kautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen päättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin puolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti todistajaa.

"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen", sanoi hän. "Ja haluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että herra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!"

"Olen ajatellut!" vastasi rouva Tretheroe uhmaillen. "Minä uskon!"

"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan -- jos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan -- seitsemän vuotta ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?"

"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren", sanoi rouva Tretheroe hieman synkän näköisenä.

"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä rakastuneena? Vastatkaa!"

"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän voisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt naimisiin."

"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät maanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa heräsi eloon vain nähdessään teidät -- olettakaamme edelleen, että hän päätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne. Pidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä ampumalla miehen?"

"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He kohtasivat toisensa -- sattumalta -- ja Harborough ampui hänet."

"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe! Te vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä aamulla -- Markenmoren notkelmassa?"

Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.

"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet nähtiin siellä!"

Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa, ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti; Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen todistaja kutsuttiin sinne.

"Elizabeth Braxfield!"

Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää. Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös, alkoi jo aavistaa.

Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta itse pääkysymykseen.

"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"

"Aivan niin, sir", vastasi rouva Braxfield.

"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen kaikki asukkaat?"

"Kyllä, sir -- ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin."

"Tunnetteko John Harboroughin?"

"Kyllä, sir -- tunsin hänet jo poikasena."

"Näittekö hänet viime tiistai-aamuna?"

"Näin."

"Mihin aikaan?"

"Kymmentä yli neljä."

"Missä?"

"Lähellä taloani, sir."

"Missä talonne sijaitsee?"'

"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan yardin päässä Markenmoren notkelmasta."

"Miten tulitte nähneeksi hänet -- tai yleensä ketään -- niin varhain?"

"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä -- kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä nousen ruokkimaan niitä."

"Oliko tuona aamuna valoisaa -- tiistaina?"

"Jokseenkin valoisaa, sir."

"Siksi valoisaa -- että saattoi nähdä, kuinka pitkälle?"

"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko paljon. Tämän kartanon, kylän -- ne ovat etupuolella -- toisella puolen Withersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin kirkas -- hyvin kaunis."

"Ja te näitte herra Harboroughin?"

"Näin, sir."

"Ikkunastanneko?"

"Niin."

"Missä hän oli silloin, kun näitte hänet?"

"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir. Hän käveli aidan vierustaa pitkin."

"Kuinka kaukana teistä?"

"Noin sadan yardin päässä."

"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut vasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet siellä?"

"En, sir. En yhtään."

"Miksette?"

"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin -- kuullut siitä edellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän oli palannut."

"Oletteko varma, että näkemänne mies oli herra Harborough?"

"Aivan varma, sir. Siitä en olisi voinut erehtyä."

"No hyvä, minne hän meni?"

"Rinnettä alas kotiinsa päin, sir -- Greycloisteriin."

"Kuinka kaukana on Greycloister Woodlandin huvilasta?"

"Kolmen neljäsosan kilometrin päässä, sir."

"Kävelikö herra Harborough silloin nopeasti, kun näitte hänet?"

"Ei, sir, hän astui tavalliseen tapaansa -- veltosti, sanoisin."

"Oletteko varma ajasta -- kymmenen minuuttia yli neljä aamulla?"

"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello -- se ei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää ennen kuin näin herra Harboroughin."

Asianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan muukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta. Tutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa; heidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.

"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir", sanoi hän. "Minusta on nyt -- juuri kuulemamme todistuksen jälkeen -- sopivaa kuulla häntä."

Oikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen, otti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen päämieheensä.

"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata mihinkään kysymyksiin ja että -- jos niihin vastataan määrätyllä tavalla -- vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?" selitti hän. "Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon."

"Päämieheni haluaa, sir", keskeytti Walkinshaw, "sanoa teille ja valamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka ovat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan kaikki voitettavissa kertomalla totuuden."

"Hyvä", sanoi puheenjohtaja. "Kuulkaamme siis hänen todistuksensa."

Walkinshaw kääntyi Harboroughiin päin ja viittasi häntä astumaan aitioon.

KAHDEKSAS LUKU

Syyttävä kirje

Mutta ennenkuin Harborough pääsi todistajain aitioon, tapahtui uusi välinäytös. Poliisikomisario, joka oli keskustellut innokkaasti rouva Tretheroen todistuksen päätyttyä etsivä Blickin kanssa, nousi istuimeltaan, astui asianajajan luo, joka oli tutkinut rouva Tretheroeta, ja ilmoitti hänelle jotakin kuiskaten. Asianajaja nousi heti ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.

"Jos, kuten olen käsittänyt, sir, herra Harborough haluaa esittää lausuntonsa, joka kai antaa lisäselvitystä siihen, mitä hän teki Guy Markenmoren kuolinaamuna", sanoi hän, "niin minä pyytäisin ehdottaa, että kuulisitte ennen häntä etsiväkomisario Blickin todistuksen, sillä hän on hoitanut tätä juttua aina siitä saakka, kun rikos paljastui. Komisario Blick esittää eräitä tosiasioita, joiden pohjalla herra Harboroughia olisi tutkittava. Pidän tätä menettelytapaa sopivampana kaikille, varsinkin herra Harboroughille itselleen ja hänen lailliselle neuvonantajalleen."

Tutkintotuomari katsahti Walkinshawiin, joka nyökkäsi myöntymyksen merkiksi.

"Kuulkaamme siis etsiväkomisario Blickiä", sanoi tutkintotuomari.

Hän katseli hieman uteliaasti, kuten kaikkikin salissa, etsivää, kun tämä astui aitioon. Useimmat läsnäolijoista eivät olleet koskaan ennen nähneet salapoliisia. Blick, tuumivat he, ei ollut lainkaan sellainen kuin he olivat mielessään kuvitelleet hänen ammattiaan harjoittavien ihmisten olevan. Hän lienee ollut kolmikymmenvuotias, mutta hän näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat hieman kerubi maiset, lapsekkaat, ja kun ne olivat sileäksi ajellut, näyttivät ne vieläkin nuorekkaammilta; hänen yllään oli hyvin teikarimainen ja muodikas sininen, ohuiden vaaleampain juovain raidottama sarssipuku; hänen paidanrintansa, kauluksensa ja kaulaliinansa tekivät varsin keikarimaisen vaikutuksen; hänen huolellisesti harjatut hiuksensa, kullanväriset, sopivat ihmeellisen hyvin hänen poskiensa terveeseen punaan; hänen kirkkaat siniset silmänsä, terävät ja eloisat, olivat yhtä huomiotaherättävät kuin voimakkaat juonteet suun ympärillä ja leveä päättävä leuka niiden alapuolella. Sanalla sanoen Blick näytti enemmän teikaroivalta, nuorelta armeijan upseerilta kuin poliisimieheltä, ja ihmiset, jotka olivat muodostaneet käsityksensä etsivistä ylen liikuttavien romaanien perusteella, alkoivat tajuta, että heitä oli petetty.

Blick ja asianajaja olivat vastakkain luoden toisiinsa keskinäistä yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.

"Etsiväkomisario Charles Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta, kai", sanoi asianajaja.

"Kyllä", vastasi Blick.

"Kertokaa oikeudelle, miten jouduitte käsittelemään tätä juttua."

"Tulin Selcasteriin muutamia päiviä sitten -- erään toisen asian takia", sanoi Blick. "Minun oli jäätävä kaupunkiin - asuin Mitre-hotellissa. Tiistai-aamuna hyvin varhain poliisikomisario lähetti erään miehensä luokseni, ilmoittaen juuri saaneensa tiedon aivan lähellä todennäköisesti tehdystä murhasta ja pyytäen minua pukeutumaan ja lähtemään mukaansa. Minä ajoin hänen, poliisilääkärin ja erään konstaapelin kanssa Markenmoren notkelmaan. Siellä tapasimme kuolleen miehen ruumiin, jonka joku läsnäolevista heti tunsi Guy Markenmoreksi. Poliisikomisario pyysi minua selvittämään juttua; sen jälkeen hän hankki minulle loman osastoltani voidakseni ryhtyä tutkimaan murhaa."

"Siksikö, että löytäisitte murhaajan?"

"Juuri siksi, tietysti."

"Oletteko kuullut edellisten todistajain lausunnot, Blick -- tarkoitan erikoisesti Hobbsin, Markenmoren poliisin ja tohtorin todistukset?"

"Olen."

"Olivatko ne oikeat?"

"Kaikin puolin."

"Kun olitte ryhtynyt selvittämään juttua, niin seurasitteko ruumista tänne Markenmoren kartanoon?"

"Seurasin."

"Tutkitteko silloin kuolleen vaatteet?"

"Kyllä, perinpohjin."

"Mitä löysitte?"

"Rahakukkaron, jossa oli seitsemänkymmentäviisi puntaa paperi- ja kultarahaa -- enimmäkseen viiden punnan seteleitä, viisi puntaa kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä kultaa ja hopeaa ja pronssisen muistorahan erikseen housuntaskusta; hopeisen sikaarikotelon, hopeisen savukerasian, hopeisen käyntikorttikotelon ja --"

Tutkintotuomari nojautui eteenpäin.

"Hetkinen, sallikaa", sanoi hän. "Mieleeni juuri juolahti -- vasta nyt, ettei kukaan ole antanut meille mitään tietoja siitä, missä Guy Markenmore asui Lontoossa. Siis -- onko käyntikorteissa, joita luultavasti löydettiin todistajan mainitsemasta kotelosta, mitään osoitetta?"

Asianajaja otti esille joitakin kortteja.

"Kortit ovat minulla tässä, sir", vastasi hän. "Niitä on laatikossa muutamia kappaleita -- toisissa niistä on yksityisosoite, toisissa liikeosoite. Yksityisosoite on Down-katu 847 B, Piccadilly; liikeosoite on Folgrave Court 56, Cornhill. Voin sanoa -- se voidaan todistaa, jos tarve vaatii -- että poliisi on tehnyt tutkimuksia molemmissa näissä osoitteissa mainituissa paikoissa. Down-kadun varrella Guy Markenmorella oli nuorenmiehen asunto, jonka hän oli vuokrannut neljäksi tai viideksi vuodeksi. Siellä hänellä oli kamaripalvelijana muuan Alfred Butcher, joka on ollut hänen palveluksessaan kolmen vuoden ajan. Folgrave Courtin varrella oli hänen toimistonsa, jossa työskenteli kolme apulaista --"

"Mikä oli Guy Markenmoren ammatti tai toimiala?" kysyi tutkintotuomari.

"Hän on ollut osakkaana arvopaperipörssissä, sir, kuuden vuoden ajan. Kuten juuri sanoin, on poliisi toimittanut tutkimuksen hänen nuorenmiehen asunnossaan ja toimistossaan. Kummassakaan ei saatu tietää mitään erikoista, paitsi että Guy Markenmore kertoi viime maanantaina, silloin vielä tavallisissa voimissaan ja hyvällä tuulella, kamaripalvelijalleen ja toimistopäällikölleen, että hänen piti matkustaa maaseudulle samana iltapäivänä, mutta että hän palaisi aamiaiselle yksityisasuntoonsa seuraavana aamuna ja toimistoonsa tavalliseen aikaan -- kello kymmeneltä."

"On vielä toinenkin asia, jota poliisi on kai tutkinut", sanoi tutkintotuomari. "Mainitsen siitä nyt, koska me tietysti haluamme kuulla kaikki mitä vain voimme -- varallisuussuhteet. Olivatko hänen raha-asiansa esimerkiksi huonolla kannalla?"