Part 5

"Valencia-parkani!" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä. "Isä-kultasi! -- tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan sinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko tehdä mitään. Mutta -- odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? -- ja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia -- tietysti te ilmoitatte heti sir Guylle -- mitä -- ihan totta, Valencia, näin Guyn viime yönä senjälkeen -- sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan -- ja -- no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte kirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin päiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet voidaan löytää -- mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle heti? Te tapaatte --"

Hän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan voinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille paperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman kiukkuisesti:

"Vaientakaa hänet, kuka hyvänsä! Kertokaa hänelle!"

Chilford siirtyi takan ääreen viitaten kädellään hillitsevästi.

"Rouva Tretheroe!" sanoi hän levollisesti. "Minä -- te ette tiedä vielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole ainoa, joka on kuollut -- hänen poikansakin on kuollut. Hän --"

"Pitäkää varanne!" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva Tretheroeta. "Hän pyörtyy!"

Poliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen syrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun hän loi ne Chilfordiin.

"Kuollut?" sanoi hän kiivaasti. "Guy Markenmore! Kuollut! Se on valhetta!"

"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta", lausui Chilford melkein suuttuneena ja hieman ynseästi. "Guy Markenmore löydettiin kuolleena tänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että hänet on murhattu."

Rouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka täytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden kaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä, joiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista toisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä tarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua, hän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.

"Murhattu?" sanoi hän. "Guy -- murhattu? Siinä tapauksessa -- siinä tapauksessa -- tuossa on se mies, joka murhasi hänet! -- Tiedän sen! Uskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen tehneesi! Sinä uhkasit -- seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin hyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran -- ja nyt -- nyt sinä olet tehnyt sen! Guy? -- Kuollut? -- Minä -- voi, Jumalani -- minä -- minä lupasin -- viime yönä -- vasta joku tunti sitten -- mennä -- mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän -- Valencia! -- meidän piti mennä naimisiin heti!"

"Nyt hän pyörtyy todella!" mutisi Fransemmery. "Hyvä Jumala -- millaisia paljastuksia!"

Hän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle, voihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi hänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen tämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin kanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten suurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana suoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä silmäillen epäilevästi toisesta toiseen.

"Törkeä -- mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough", puhui poliisikomisario parhaillaan. "Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään tehdessään sen!"

"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa", sanoi Harborough. "Ja -- syvästä -- surusta."

"Juuri sellaisina hetkinä -- olen tullut sen huomaamaan -- totuus ilmaistaan ajattelematta", huomautti komisario kuivasti. "Mutta koska hän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi minulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan lausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? -- Oletteko uhannut tappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran kohtaisitte?"

Chilford rykäisi kuivasti ja anteeksipyytävästi.

"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja", sanoi hän, "mutta jos olisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon kysymykseen, herra komisario. Käsitättehän."

"Tämä ei ole lakitupa", tiuskasi poliisikomisario. "Tämä on yksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui meidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa meidän kuultemme."

"Minä kerron!" huudahti Harborough äkkiä. "Minä lausuin sellaisen uhkauksen -- vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa -- niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta -- se on kokonaan hälvennyt, jo kauan sitten -- tarkoitan suuttumuksen tunne -- kaikki sellainen -- on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy Markenmoren nyt -- tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden aikana -- olisin paiskannut hänelle kättä."

"Hyvä!" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi Harboroughiin. "Hänen -- ja hänen sisarensa mieliksi", jatkoi hän, "sanokaapa minulle -- milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?"

Harborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen. Harborough kääntyi häneen.

"Minä sanon teille", virkkoi hän tyynesti. "En ole nähnyt Guy Markenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista -- en mitään!"

Poliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia huomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen; hänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat heitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään yhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.

"Eikö ole ryhdyttävä toimeen -- valmistuspuuhiin?" kysyi hän. "Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?"

Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä edestakaisin, aluksi vaiteliaina.

"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen kilpakosijoita, vai mitä?"

"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun rouva Tretheroe oli Veronica Leighton -- hänen isänsä oli Markenmoren pastori, muistattehan -- hän oli innokas ja parantumaton keimailija, ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia -- rahojen, sanon minä. Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä -- jotakin merkillisen salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."

"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."

"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"

Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin metsän reunasta.

KUUDES LUKU

Valamiesoikeus istuu

Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa, ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen, jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn tullessa täysi-ikäiseksi.

Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen -- kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi tulla oikein kuuluisa.

Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä. Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua, jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.

Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä, jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli syyttänyt Harboroughia uudestaan -- pastorille, kyläläisille ja muille; yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas, viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin rinnalla.

Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan, että tämä kuului vanhoihin tapoihin -- päähuomio oli kiinnitettävä todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen seuratakseen itse asian käsittelyä -- kuunnellakseen, mitä selityksiä annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?

Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei palannut Markenmoren kartanoon -- kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin sinne.

Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen, jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.

Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään -- ruohikko oli niillä tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja medaljonki. Vielä oli kolme sormusta -- kaksi jalokivillä varustettua, lisäksi useita pikku esineitä -- hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty ryöstötarkoituksessa.

Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai kolme tuntia aikaisemmin -- paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei ollut muuttanut mielipidettään -- hän määrittelisi kuoleman todellisen ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että kuula -- joka oli nyt esillä -- oli ammuttu aivan läheltä revolverista; se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan alapuolelle.

"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden kautta?"

"Tietysti", vastasi todistaja.

"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?"

"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista, ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."

"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen, että tässä on esillä murha?"

"Kyllä -- murha!"

"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?"

"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu ihan lähelle ohimoa -- iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat kärventyneet."

Tutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.

"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän. "Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä juuri olette kuulleet."

Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.

"Rouva Veronica Tretheroe!"

Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna, mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat, mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.

"Rouva Tretheroe, te kai tunsitte Guy Markenmore-vainajan?"

"Kyllä."

"Tunsitteko hänet hyvin, niin sanoaksemme?"

"Kyllä -- varsin hyvin -- kerran!"

"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"

"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen, tämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-, kahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä kartanosta, noin seitsemän vuotta sitten."

"Kuinka vanha olitte silloin, rouva Tretheroe?"

"Kaksikymmentäkaksi."

"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai viisi vuotta?"

"Suunnilleen niin kauan."

"Te olitte silloin neiti Veronica Leighton?"

"Kyllä."

"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen jälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan -- seitsemän vuotta sitten?"

"Kyllä."

"Ja seurasitte miestänne Intiaan?"

"Seurasin."

"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta -- missä eversti Tretheroe, tietääkseni, kuoli viime vuonna?"

"Aivan äskettäin."

Tutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli -- varma merkki siitä, ajatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät aivan erityisten seikkojen alalle.

"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan noiden seitsemän vuoden aikana?"

"En kertaakaan!"

"Ettekö koskaan saanut häneltä mitään tietoja?"

"En koskaan -- enkä hänestä!"

"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut häneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?"

"Myöhään maanantai-iltana -- kaksi -- tai kolme -- päivää sitten."

"Kohtasitteko hänet -- ensi kerran seitsemään vuoteen?"

"Kyllä, ensi kerran seitsemään vuoteen."

"Mutta sanokaahan minulle, rouva Tretheroe, miten tämä kohtaus tapahtui?"

Rouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition kaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista valamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä säkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa oikeudenkäyntiä kohtaan.

"Seuraavalla tavalla", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä. "Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin määräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän mainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän, kertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan erehtynyt, mutta hän ei antanut perään -- luonnollisesti tiesin, että hän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten --"

Tässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään olevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.

"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?" kysyi puheenjohtaja virallisella äänellä.

"Nähkääs -- minä halusin tavata Guyta!" jatkoi rouva Tretheroe äkkiä. "Niinpä -- ei aivan heti, vaan hetken päästä -- noin puoli yhdentoista aikaan kai -- heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin puiston poikki kartanoon -- siellä on polku, oikotie. Tulin tänne -- tapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin Valencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn lähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa hän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että kenties tapaan hänet odottamassa minua."

"Tapasitteko hänet?"

"En -- mutta -- kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin hänet portilla."

"Mitä tapahtui sitten?"

"Hän palasi kanssani asuntooni."

"Eikö teillä ollut juuri silloin vieraita, rouva Tretheroe?"

"Kyllä."

"Oliko useitakin?"

"Kahdeksan kaikkiaan."

"Esitittekö Guy Markenmoren vieraillenne tultuanne sisälle hänen kanssaan?"

"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä -- jotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä."

"Mihin te veitte hänet talossanne?"

"Menimme arkihuoneeseeni."

Oikeuden puheenjohtaja nojautui vieläkin enemmän eteenpäin.

"Olemme kuulleet -- sir Harry Markenmorelta -- hänen veljensä puhuneen sopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin -- olitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?"

"En -- en todellakaan!"

"Mainitsiko hän mistään sopimuksesta teille?"

"Kyllä -- hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä -- lähistöllä."

"Lähistölläkö? Eikö hän sanonut kenen kanssa tai missä?"

"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en kysellyt häneltä siitä."

"Entä -- kuinka kauan hän oli teidän luonanne Dower-talossa?"

Rouva Tretheroe epäröi, vaikkakaan ei ilmeisesti epävarmuuden takia.

"Tämä kysymys on erittäin tärkeä", sanoi puheenjohtaja.

"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista", vastasi rouva Tretheroe.

"Hän oli siis teidän seurassanne tunnin verran?"

"Tunnin verran -- niin."

"Yksinkö -- koko ajan?"

"Niin juuri."

"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne -- hänen tulevan tai menevän?"

"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina minun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet ulos samaa tietä. Ei -- kukaan ei nähnyt häntä."

"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä vaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?"

"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän lähti valtamaantietä kylään päin."

"Ettekä sen jälkeen ole nähnyt häntä enää?"

Rouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat jo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja hänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi esitettyyn kysymykseen.

"Minä en nähnyt häntä enää -- kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena -- murhattuna!"