Part 4

"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä vaivakseni -- niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt -- kaikesta muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan -- miehen laita on toisin, ja meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."

"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"

"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää", vastasi rouva Braxfield.

"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä."

"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt, Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."

"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti Fransemmery. "Niin -- kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika -- hauska koti, hurmaava ympäristö ja -- Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"

"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!" sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne -- muuten puhutte minun pääni ympäri."

Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella. Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen. Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä, seisoskeli miehiä -- joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki työmaalleen kylään.

Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä -- hän oli nähnyt heidät monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella, takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti, saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja vaiteliaana.

Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä. "Jotakin vialla?"

"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies, sir. Ammuttu läpi pään -- mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä murha vai itsemurha. Luullakseni murha -- tavalla tai toisella, sillä revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."

"Hyvä Jumala!" huudahti Fransemmery. "No mutta -- kuka hän on?"

Poliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.

"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."

Fransemmery säpsähti.

"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain tarkoittane häntä."

"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti. Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö itse on tulossa tänne -- hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."

Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä kaikki merkitsi.

Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet, verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä -- vain hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa...

"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on ammuttu aivan läheltä. Katsokaas -- iho hänen ohimoillaan on hieman kärventynyt. Ja --"

"Ne tulevat", sanoi metsänvartija äkkiä. "Niitä on pari kolme."

Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti, näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle, ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies, hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä, skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi tuikeana kyläpoliisin puoleen.

"Kuka löysi tämän miehen?" kysyi hän nopeasti.

Maatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.

"Minä, sir!" vastasi hän. "James Hobbs -- työssä herra Marrowilla."

"Milloin -- ja miten?" kysyi poliisikomisario.

"Noin tunti sitten, sir -- ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs. "Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin, että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."

"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?" kysyi komisario.

"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja kasvojaan -- ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin."

Komisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti viitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista; sitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.

"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia -- ehkä vähän kauemminkin", sanoi hän. "Ammuttu kuoliaaksi -- revolverilla todennäköisesti."

"Onko löydetty mitään ampuma-asetta?" kysyi komisario kyläpoliisilta.

"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. -- Täällä ei ole mitään."

"Siis murha!" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili tarkoin kuollutta. "Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore", sanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. "Minä en ole koskaan nähnyt häntä, ymmärrättehän -- hän oli poistunut täältä ennenkuin minä tulin Selcasteriin."

"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä", sanoi poliisilääkäri. "Minä tunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin tunsitte hänet", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. "Tunnetteko nyt hänet?"

"Kyllä, tunnen hänet, sir", huudahti metsänvartija. "Hän on herra Guy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä -- miesparan!"

Poliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat Markenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä noin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.

"Tämä on ikävä juttu", mutisi hän. "Kuka ihmeessä on voinut hautoa mielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa -- seitsemän vuotta, eikö niin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta heti ruumiintarkastajalle. Blick", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen, "huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua -- toimittakaa ruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin kiiruhtaa alas kylään -- lähettäkää Walshaw rattailla takaisin Selcasteriin noutamaan lisää poliiseja -- ja tutkikaa perinpohjin kaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä tänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat lähteä kuljettamaan häntä pois? -- Tietysti te haluatte toimittaa tarkemman tutkimuksen. No niin -- meidän tehtäväksemme jää uutisen ilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät kaikki tyyni -- lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä, mutta joka tapauksessa täytettävä."

Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina; komisario keskeytti hiljaisuuden.

"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä -- oh, mitä se on?"

Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.

"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen -- sir Anthony Markenmore on mennyt manan majoille!"

VIIDES LUKU

Syytettynä

Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.

"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony on kuollut -- enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja -- häntä ja hänen vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy arvonimi kai herra Harry Markenmorelle -- tietysti."

Mutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.

"Kenties", vastasi hän ikäänkuin epäillen.

"Mitä?" sanoi poliisikomisario. "Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin perijä, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi Fransemmery. "Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa seitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan sen jälkeen -- sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy Markenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin -- se on varsin todennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan poika, arvonimi -- ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut, että Markenmoren kartano on ehdoton perintötila -- joutuisivat hänen pojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä."

"Tässä on paljonkin selvitettävää", mutisi poliisikomisario. "En olisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta minkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa -- kutsuttu kai katsomaan isäänsä -- ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi ammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua. Onneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla uutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin tänne muassani."

"Kuka on Blick?" kysyi Fransemmery.

"Rikosasiain etsivä", vastasi komisario. "Nokkelimpia miehiä, mitä New Scotland Yardin osastolla nykyisin on -- jo etsiväkomisario, ja todennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut parisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka on tuottanut meille aika paljon vaivaa -- nytpä minä jätänkin hänen käsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin -- ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin -- hänellä on kaikki vainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen."

"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä", huomautti Fransemmery. "On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy aivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi minkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän."

He kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta; tullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän miehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän sisään.

"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough Greycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla", sanoi Fransemmery. "Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on vihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa pitkän aikaa -- yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta -- metsästämässä, ampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan tavannut häntä, ettekä kai tekään."

"Olen kuullut hänestä", vastasi poliisikomisario. "Hän on osakkaana suuressa pankkiyhtiössä -- Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö niin?"

"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana", sanoi Fransemmery. "Hän ei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin rikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme -- mutta toivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä."

Markenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi uutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän -- pitkän miehen, jonka he olivat juuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen ja Braxfieldin.

"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä", kuiskasi poliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa kursailematta. "Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle ennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe heitä kumpaakaan täällä."

Eteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion puolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä astui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan katseen ja alkoi puhua ensiksi.

"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?" kysyi hän. "Eivät? Pyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi minuutiksi -- missä saamme olla yksin." Hän kumartui ja kuiskasi asianajajan korvaan. "Muuan ikävä uutinen."

Chilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän kuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään oven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren kartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri sulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet takaisin.

"Älkää menkö, Braxfield", sanoi hän. "Tulkaa sisään, sulkekaa ovi. Olenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?" jatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. "Herra Fransemmery ja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme --"

"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna", vastasi Braxfield murheellisena. "En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan."

"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield", jatkoi poliisikomisario. "Oliko herra Guy Markenmore täällä?"

"Täällä, sir? Isänsä kuollessako? Ei -- ei, hän ei ollut."

"Onko hän ollut täällä? Oliko hän täällä eilen?"

"Herra Guy Markenmore, sir -- sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä, puhuakseni vilpittömästi -- oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä vain hetkisen -- lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir."

"Lähti, minne?"

"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä tienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir -- sir Guy -- nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen Lontooseen."

Poliisikomisario katsahti Fransemmeryyn.

"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella", kuiskasi hän sivuun. "Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli yksitoista, Braxfield?" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan isännöitsijään päin. "Ette kuullut -- mitään?"

"Minäkö, sir? En, sir. En nähnyt enkä kuullut."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi asianajaja äkkiä. "Onko jotakin tapahtunut?"

"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti", vastasi poliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. "En tahdo pelästyttää nuoria", sanoi hän. "Teidän on ilmoitettava heille varovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian laita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta ylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi --" Braxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat kasvonsa kalpenivat.

"Ruumis!" huudahti hän. "Niin ollen --"

"Rohkeutta, ystäväni!" sanoi komisario. "Pysykää tyynenä! Niin -- hän on kuollut ja minä pelkään -- todellakin -- ei ole epäilystäkään -- hänet on murhattu!"

Braxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti vanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen ikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario kertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille. Asianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.

"Voitteko sanoa varmasti -- näkemänne perusteella -- että kysymyksessä on murha?" kysäisi hän viimein.

"En epäile vähääkään", vakuutti poliisikomisario. "Murha! Meidän on otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli yhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin lausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän teki -- missä hän oli -- tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa, Chilford. Eikö niin?"

"Lähellä sitä", vastasi Chilford, "mutta hän ei käynyt luonani, jos sitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin sain kuulla siitä vasta äsken."

"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?" kysyi poliisikomisario.

"Ei", sanoi Harborough. "Ei todellakaan."

"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti matkoille", sanoi poliisikomisario. "No niin, tässä on paljon tehtävää, Chilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja sisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne -- tuossa tuokiossa -- ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia -- saakoot he tietää."

Chilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin kuivaten silmiänsä.

"Suonette anteeksi liikutukseni, herra", sanoi hän. "Olen palvellut neljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän -- kuin omassani, niin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä roihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan, ja täällä onkin liian kylmä."

Nuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki samaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja Valencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen veli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan silmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn puoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.

"Hyvä!" kuiskasi hän. "Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita tunteitaan -- vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se! Samaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!"

Sitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja Valencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin hänen mainitsemansa sivuseikat.

"Nyt", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, "on ensimmäisenä tehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli yhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi minulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?"

"En mitään", sanoi Harry. "Hän ei ilmoittanut meille mitään."

Mutta Valencia pudisti päätänsä.

"Ei aivan niinkään", sanoi hän. "Hän kertoi meille jotakin. Etkö muista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?"

"Ei mitään varmaa", vastasi Harry. "Minä en saanut minkäänlaista varmaa käsitystä."

"Mitä hän kertoi teille, neiti Markenmore?" tiedusteli poliisikomisario.

"Muistan kaikki", vastasi Valencia. "Hän sanoi, että hänen täytyi mennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän sanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta -- siinä oli kaikki."

"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä -- tai kenet hänen piti tavata?"

"Ei vähintäkään!"

Seurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery vetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen; poliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla äänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä silmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:

"Rouva Tretheroe!"

Kaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe -- joka ei ollut unohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa, pikimustassa puvussa -- astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian luo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva Tretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän loi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen, teki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan säpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui sitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin huoneessa olijoista näki kaiken tämän -- Valencia.

Mutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään -- tai ei ollut näkevinään. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista enemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli ainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin vastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta lähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin ilme.