Part 3

Ovi aukeni juuri tällöin ja Harry palasi huoneeseen. Oikeassa kädessä hänellä oli palava kynttilä; vasemmassa lompakko, vanhanaikuinen esine virttyneine, vihreine nahkakansineen, jota Guy oli lähettänyt hänet noutamaan. Mutisten jotakin kiitoksen tapaista Guy otti häneltä sekä lompakon että kynttilän, ja astuen huoneen poikki sen perimmäiseen nurkkaan laski kynttilän tammikaapille ja alkoi tutkia sen valossa lompakkoa, Harryn ja Valencian seuratessa tarkasti hänen puuhiaan. Tutkiminen ei kestänyt kauan: luotuaan nopean silmäyksen eräisiin papereihin, jotka Guy veti esille vanhan nahkasuojuksen sisältä, hän työnsi muutamia niistä pikku salkkuun, jonka hän oli ottanut esille takataskustaan; tämän tehtyään hän kääri yhteen salkun ja lompakon ja pisti ne sinne, mistä salkku oli ilmautunut. Hän sammutti kynttilän ja kääntyi veljensä ja sisarensa puoleen.

"Eräitä vanhoja papereita siinä, joita kaipasin", sanoi hän välinpitämättömästi. "Ei mitään tärkeitä, mutta halusin vain saada ne." Hän istuutui jälleen ja sytytti uuden sikaarin. "Nyt", jatkoi hän, "kun minun aikani on rajoitettu, keskustelkaamme vain liikeasioista. Kerrohan minulle, Harry, tarkoin, millaisella kannalla ovat tilan asiat: mitä sinä puuhailet täällä ja muusta sellaisesta."

Seuraavan puolen tunnin aikana Valencia tuli huomaamaan, kuunnellessaan noiden kahden miehen keskustelevan vuokra-asioista, korjauskustannuksista, tuloista ja menoista, että olipa Guy mitä hyvänsä, niin hän oli ainakin etevä liikemies; lisäksi hän havaitsi, että Guy koetti rehellisesti ja huolellisesti antaa Harrylle järkeviä neuvoja Markenmoren tilojen hoidosta, kun tämä joutuisi sen isännäksi. Lopuksi hän veti esille käyntikortin ja ojensi sen nuoremmalle veljelleen.

"Siinä on minun liikeosoitteeni Lontoossa", sanoi hän, "ja toisella puolella on osoitteeni New Yorkissa, jolla osoitteella voitte kirjoittaa milloin hyvänsä vuoden kuluessa. Ilmoita minulle, miten asiat luistavat -- kaikesta. Ja nyt minun on lähdettävä."

Hän hypähti pystyyn, sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Valencia katsahti kelloon.

"Mutta miksi sinä lähdet nyt jo?" kysyi hän. "Sinä sanoit aikovasi nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa? Se lähtee vasta kello neljän jälkeen. Ja nyt on kello vasta puoli yksitoista."

Guy oli jo vetänyt ylleen päällystakkinsa. Hän hymyili vastaukseksi Valencian kysyvään katseeseen.

"Aivan niin!" vastasi Guy. "Mutta täällä lähellä on vielä eräs henkilö, jota minun on määrä tavata -- liikeasioissa. Sopimus, ymmärrättehän -- jo aikaisemmin tehty. Minun on lähdettävä tai muuten tulen liian myöhään."

"Mutta -- olisihan sinun pitänyt saada jotakin suuhusi -- mitä hyvänsä", vastusteli Valencia.

"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa", vastasi Guy. "Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, -- se vanha kelpo veikko, minun on sanottava hänelle hyvästi."

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja Braxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli tullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren emäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.

"Braxfield", sanoi Valencia, "mitä tietä herra Guy meni?"

"Kylään päin, neiti", vastasi Braxfield. "Hän kääntyi pensaikkojen halki kulkevalle tielle."

Braxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta. Valencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen mielessänsä liikkui.

"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa", jatkoi Valencia. "Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?"

"Sitä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä. "Mutta herra Guy -- hänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin -- ennen vanhaan."

"Mutta tähän aikaan yöstä?" sanoi Valencia. "Muuten, onko täällä lähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota hän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa -- ja pastori."

"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti", huomautti Braxfield, "siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä sinne. Mutta --"

Heikko kilahdus -- kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti -- keskeytti Braxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän äänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.

"Hän on varmaan tullut takaisin!" huudahti Valencia.

"Ei, neiti Valencia", sanoi Braxfield; "herra Guy olisi tullut puiston puoliselle ovelle -- se on aina hänen tiensä, se. Tuo soitto kuului pääoveltamme."

Puhuessaan hän sieppasi käteensä vanhanaikuisen lyhdyn, sytytti sen kynttilän ja astui ulos. Valencia seurasi häntä. Käytävä ja iso eteishalli olivat pimeät; avainta kierrettäessä ja irroitettaessa ketjua rikkoi kova, nariseva ääni hiljaisuuden, joka oli vallinnut jo pitkän aikaa vanhassa talossa. Ja kun Braxfield avasi oven, näytti yö ulkona sysimustalta, ja alhaalla portailla he näkivät lyhdyn valossa vaippaan kietoutuneen, hunnutetun naisen. Mutta verhoavista pukimista huolimatta Valencia tunsi vieraan.

"Rouva Tretheroe!" huudahti hän.

Rouva Tretheroe naurahti vastaukseksi hiljaa, puolittain kiihkeästi, puolittain hermostuneesti. Hän astui sisälle, meni Braxfieldin ohitse, laski kätensä Valencian käsivarrelle ja työnsi häntä hellävaroin eteishallin toiseen päähän, johon tunkeutui heikko valonsäde Braxfieldin kamarin avoimesta ovesta.

"Vaiti!" kuiskasi rouva Tretheroe. "Haluan vaihtaa sanasen kanssasi, Valencia. Pyydä isännöitsijää odottamaan ovella -- minä lähden jälleen pois hetken kuluttua."

"Jääkää tänne, Braxfield", sanoi Valencia. "Rouva Tretheroe on päästettävä ulos aivan pian. Tule tänne", jatkoi hän astuen valaistuun huoneeseen päin. "Mistä on kysymys?"

Rouva Tretheroe seurasi tyttöä kamariin, veti oven puoleksi kiinni ja sysäsi syrjään huntunsa ja raskaan vaippansa. Kummastuksestaan huolimatta Valencia ei saattanut olla katselematta häntä ihastunein silmäyksin. Rouva Tretheroe oli puettu mitä loisteliaimmin, hänen yllään oli hienon hieno päivällispuku, jonka vertaista Valencia ei ollut koskaan ennen nähnyt; jalokivet kimaltelivat hänen kastanjanruskeissa hiuksissaan ja valkealla kaulallaan; hänen violetinvivahteiset silmänsä hehkuivat eloisina kiihtymyksestä; hänen tulipunaiset huulensa olivat hiukan raollaan. Valencia teki sen havainnon, että rouva Tretheroe oli paljon hurmaavampi kuin hän oli luullutkaan, ja ensi kerran hän alkoi käsittää, että rouva Tretheroe oli lisäksi vaarallinen nainen.

Violetinväriset silmät katselivat terävästi ympäri huonetta ennenkuin ne pysähtyivät tytön kasvoille. Niissä oli kysyvä ilme -- hänen huulensa pukivat sen sanoiksi.

"Veljesi -- Guy? Onko hän täällä?"

"Ei!" vastasi Valencia. "Ei ole!"

Rouva Tretheroe rypisti hämmästyneenä hienoja kulmakarvojaan.

"Mutta -- ajurini Burton kertoi nähneensä hänen tulevan tänne tänä iltana", sanoi hän puolittain uhmaavasti. "Hänen täytyy olla täällä!"

"Hän ei ole", vastasi Valencia jyrkästi. "Hän oli täällä -- mutta on mennyt pois."

"Mennyt? Minne?"

"En tiedä", sanoi Valencia. "Mitä tahdot?"

Rouva Tretheroe naurahti, ja naurahtaessaan hän kietoi vaipan ja hunnun ympärilleen.

"Minä halusin nähdä hänet jälleen, tietysti", vastasi hän pilkallisesti. "Miksi en olisi? Mutta kai hän tulee huomenna käymään luonani."

"Ei!" selitti Valencia. "Hän on mennyt. Palannut Lontooseen."

"Tähän aikaan yöstä ei mene ainoatakaan junaa Lontooseen, lapsukainen", sanoi rouva Tretheroe. Hän naurahti hieman pahanilkisesti. Sitten hänen mieleensä näytti äkkiä juolahtavan jotakin. "Ah!" huudahti hän. "Nyt ymmärrän -- hän on varmaankin mennyt käväisemään minun luonani, juuri nyt! Olen päästänyt hänet käsistäni. Hyvästi, Valencia; olen pahoillani, että häiritsin teitä."

Hän pyörähti ulos huoneesta ja riensi kuin siivillä lentäen pitkin käytävää ja eteishallin poikki, ennenkuin Valencia ennätti edes vastatakaan; hetkistä myöhemmin pääovi sulkeutui hänen perässään. Braxfield tuli takaisin.

"Onko minusta mitään apua yläkerrassa, neiti?" hän kysyi. "Sairaanhoitajatar -- halunneeko hän mitään yön varalle?"

"Luulen, ettei hän tahdo mitään, Braxfield, kiitos", sanoi Valencia. Sitten hän aikoi lähteä huoneesta, mutta pysähtyi äkkiä, epäröi ja kääntyi jälleen vanhan isännöitsijän puoleen. "Braxfield", jatkoi hän luoden tähän luottavan katseen, "te olette palvellut perheessämme pitkät ajat, eikö totta?"

"Suurimman osan elämästäni, neiti", vastasi Braxfield. "Lakeijana kymmenen, isännöitsijänä kolmekymmentä vuotta."

"Ja olette perehtynyt koko lailla meidän asioihimme", sanoi Valencia. "Varmaankin paremmin kuin olen osannut ajatellakaan. No niin -- toivoisin, että selittäisitte minulle erään seikan. Oliko Guylla ja rouva Tretheroella mitään rakkaussuhteita siihen aikaan, kun rouva Tretheroe oli neiti Leighton? Tahtoisin tietää sen, Braxfield."

Braxfield epäröi vuorostaan. Hän naurahti, hieman hermostuneesti -- naurukin todisti, että hän oli tottunut hellimään vanhoja muistoja.

"No niin, ymmärrättehän, neiti, että minun asemassani oleva mies näkee ja kuulee tietysti yhtä ja toista", sanoi hän viimein. "Neiti Leighton, mikä hänen nimensä oli silloin -- rouva Tretheroe, joksi häntä nyt nimitetään -- oli kuuluisa kaunotar ja, uskokaa pois, monet tavoittelivat hänen kättään. Puhuttiin hänestä ja herra Guysta -- he olivat paljon yhdessä, metsästelivät, ratsastivat kilpaa ja tekivät muuta sellaista. Mutta sitten -- muitakin juoksi neiti Leightonin perässä."

"Keitä muita?" kysyi Valencia.

"Nähkääs, neiti, muiden muassa herra Harborough, joka oli täällä tänä iltana", jatkoi Braxfield. "Yhteen aikaan hän näytti olevan suuressa suosiossa -- te olitte silloin poissa, kävitte koulua, neiti, muuten muistaisitte. No niin, Harborough oli mukana -- ja ihmisillä oli tapana ihmetellä miten tuo leikki päättyisi -- herra Guy vaiko herra Harborough? Oli muitakin -- useampia -- mutta noita kahta voisi nimittää ensimmäiseksi ja toiseksi rakastajaksi, kaikesta päättäen."

"Miksei rouva Tretheroe mennyt naimisiin kummankaan kanssa?" sanoi Valencia. "Voitteko sanoa, Braxfield?"

"En tiedä, neiti -- en, minä en tiedä mitään siitä asiasta. Sen vain tiedän, että aivan yhtäkkiä, ilman tunnettua syytä, molemmat nuoret herrat jättivät nämä tienoot. Herra Guy, hän lähti pois aivan odottamatta, totisesti -- emmekä kuulleet hänestä mitään ennenkuin vasta tänään. Ja herra John Harborough, hänkin lähti pois -- matkusti ulkomaille. Ja vähän heidän lähtönsä jälkeen -- tuskin kahdenkaan viikon kuluttua, muistaakseni -- levisi tieto, että neiti Leighton aikoi mennä naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Eversti palveli rykmentissään, neiti, Selcaster Barracksissa. Muistan hänet varsin hyvin: punakka herrasmies."

"Oliko hän vanhempi kuin rouva Tretheroe", kysyi Valencia.

"Eversti olisi kelvannut hyvin hänen isäkseen, neiti, mutta hän oli varsin rikas herra. Heidät vihittiin täällä meidän kirkossamme pian senjälkeen, ja vähän myöhemmin rykmentti komennettiin Intiaan, ja rouva Tretheroe seurasi tietysti miestään. Eikö olekin merkillistä, neiti", jatkoi Braxfield luoden aran katseen nuoreen emäntäänsä, "että nämä ihmiset, jotka ennen muinoin olivat hyviä tuttavia, rouva Tretheroe ja nuo kaksi herraa, herra Guy ja herra Harborough, ovat palanneet jälleen -- tänne -- samaan aikaan? Sepä vasta sattuma -- vaikka onhan rouva Tretheroe ollut täällä jo kuukauden verran. Mutta nuo toiset -- molemmat saapuvat samana iltana -- oikein minä säikähdin."

"Se oli kai pelkkää sattumaa", sanoi Valencia. Hän toivotti vanhukselle hyvää yötä ja poistui yläkertaan. Heidän isänsä huoneen ovella hän kohtasi Harryn. Sir Anthony oli, kertoi hän, vaipunut kevyeen uneen; sairaanhoitajatar valvoi hänen luonaan, eikä heillä ollut siellä mitään tekemistä. He lähtivät huoneisiinsa.

"Kuka tuli pääovesta?" kuiskasi Harry, kun he menivät pitkin käytävää.

"Rouva Tretheroe", vastasi Valencia.

"Rouva Tretheroe! Tähän aikaan? Mitä hän etsi?"

"Guyta!"

"Guyta? Mistä hän sai tietää Guyn olevan täällä?"

"Rouva Tretheroen ajuri oli nähnyt hänen tulevan tänne."

"No?" kysyi Harry hetken vaitiolon jälkeen. "Entäs sitten?"

"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika kiireesti menikin, Harry!"

"Mitä?"

"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on jotakin. En tiedä mitä -- mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe tahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta -- minä en luota rouva Tretheroeen. Hän on -- niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli -- menkäämme levolle."

Valencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen, ja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin äkkiä -- aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa tunkeutui huuhkajain huutoa -- pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä -- puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet nousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen huoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin edempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen vyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja leivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.

Jostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti synkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän metsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun ovelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.

Silmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut kertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön kysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.

"Nukkuessaan", kuiskasi hän.

NELJÄS LUKU

Markenmoren notko

Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18. vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore, asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies, ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti -- ja rauhallisesti.

Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.

Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä. Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä; hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä, sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi, ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi, yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat, vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista, painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle Puistikon alueen poikki.

Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan, pienen rehevän hedelmätarhan poikki -- sen hän oli itse istuttanut -- tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse; kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita, rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita, kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten. Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus, Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.

Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne, Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt hänelle rahaa ja yhden lapsen -- Poppy-nimisen tytön, jonka jo niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden -- ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää, miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan, tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari. Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään, luultavasti sir Anthonyn kuoltua -- ja sitten hän palaisi epäilemättä kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.

Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta -- hänen ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta, eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan, ja myös Fransemmery hymyili.

"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina -- te yhtä kauniina kuin päiväkin -- nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat naapurimme -- unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa -- kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"

Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.

"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten -- aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan -- vuoteessani, jos voisin. Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä -- minä taas siksi, että minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan -- en vainkaan! Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."

"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."

Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi lähemmäksi aitausta.