Part 20

"Nyt siirrymme taaksepäin", sanoi professori. "Lontooseen! Teemme selkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen matkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa Markenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni muutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä tietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki Carterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki Markenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti edelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö sanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni sinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore oli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee heidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin kuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut ennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän toimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin -- ulkomaalainen ulkonäöltään -- ja voi antaa teille tarkan kuvauksen hänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun sinetöidyn kirjeeni -- avatun, tietysti, tarkoitan -- ja näyttävän vieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä. Muutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä mies? Teidän on saatava hänet käsiinne."

Poliisikomisario katsoi Blickiin.

"Tämä", sanoi hän, "tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne toisella taholla".

Mutta Blick katsoi professoriin.

"Millaisen kuvauksen -- siitä vieraasta -- antoi Markenmoren konttoristi teille?" kysyi hän.

"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies -- erittäin hyvin puettu", vastasi professori viipymättä. "Sellainen mies", sanoi hän, "joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen juutalaistyyppi -- konttoripäällikön mielestä."

"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi varmaan nähty", sanoi Blick. "Minä otin tarkan selon siitä, keitä vieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla --"

"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet", huomautti professori. "Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma -- Markenmore näytti keksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!"

Blick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan -- pää painuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion puoleen.

"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen", sanoi hän. "Siellä on tutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin --"

"Meidän on puhuttava enemmän", vastasi poliisikomisario. "Kuten sanoitte -- myöhemmin."

Professori nousi ja otti hattunsa ja kävelykeppinsä.

"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi", sanoi hän. "Jos siis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Mutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän salaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti, niin minä tulen mukaanne, jos sallitte."

"Varsin mielelläni, sir", vastasi Blick.

Hän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen poikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin. Heidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille yksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä aina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.

"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä", sanoi hän lopuksi. "Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän mielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo aikaisemmin."

"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne -- teidän on palattava entisiä jälkiänne!" sanoi professori. "Keksintö on koko jutun takana, siitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi! -- kysymys ei ole rahasta -- ei ainakaan puhtaasta rahasta. Kysymys on Spindlerin keksinnöstä -- ja sen tarjoamista suurista mahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa tiedonannoista?"

"En tiedä -- hän ei sanonut", vastasi Blick. "Mutta pian saamme sen tietää. Katsokaas!"

Ilmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin liinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti kylään päin.

"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti", jatkoi Blick. "Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään -- tuo mies on menossa kiinnittämään ilmoituslappuja."

"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!" sanoi professori. "Minun mielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian huolellisesti. Täällä ei saada selville mitään."

"Eihän sitä tiedä", vastasi Blick. "Kaikesta on apua."

He saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt uutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään -- ympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.

Blick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen lehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle, kosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen:

SADAN PUNNAN PALKINTO.

Koska Guy Markenmore, esquire, joka oli matkalla Markenmoren kartanosta, lähellä Selcasteria, löydettiin kuoliaaksi ammuttuna ylängöltä läheltä Markenmoren notkelmaa, tiistaiaamuna viime huhtikuun 24 päivänä, ja luullaan hänen tulleen murhatuksi, huomatkaa, että yllämainittu summa, sata puntaa, maksetaan kenelle hyvänsä, ken antaa tietoja, joiden avulla murhaaja voidaan vangita ja asettaa syytteeseen. Näitä tietoja ottaa vastaan poliisi tai suoraan

_Gilbert Crewe_, asianajaja, Selcaster.

"Hm!" hymähti professori astuen syrjään ja hymyillen hieman ivallisesti. "Teidän rouva -- mikä hänen nimensä olikaan? -- Braxfieldinne ei ole ainakaan anteliaisuudella pilattu! Kunpa hän olisi luvannut edes viisisataa -- vai mitä arvelette?"

"Rouva Braxfield", sanoi Blick katsahtaen ihmisiin, jotka innokkaina tavailivat seinäilmoituksen sisältöä, "huomautti pilkallisesti poliisikomisariolle ja minulle, ettei Markenmoressa ole ainoatakaan miestä tai naista, joka ei ilmiantaisi omaa äitiänsä viiden punnan setelistä! Mutta niitä on kaksikymmentä sadassa punnassa, joten --"

"Kaksikymmenkertainen kiusaus!" nauroi professori. "Oivallista aritmetiikkaa, tosiaankin! Mutta, ystäväiseni, enpä luule tuosta olevan suurtakaan hyötyä. Merkillisyytensä vuoksi haluaisin kuitenkin saada kappaleen tuota ilmoitusta. Luuletteko, että arvoisa liima- ja pensselimestarimme suostuisi antamaan meille yhden sellaisen?"

"Luulenpa, ettei mikään olisi hänestä mieluisampaa", sanoi Blick. "Varsinkin jos annatte hänelle rahaa oluttuopilliseen -- ilmoitusten kiinnittämistä pidetään kai janottavana työnä."

Professori naurahti taas, lähestyi ilmoitustenkiinnittäjää, otti pari ilmoitusta ja ojensi miehelle puolen kruunun lantin.

"Te kai aiotte kiinnittää näitä kaikkialle tälle paikkakunnalle?" kysyi hän ojentaessaan toisen ilmoituksen Blickille ja taittaessaan toisen kokoon, pistääkseen sen taskuunsa. "Aiotte herättää suurta huomiota, vai mitä?"

"Jotakin sentapaista, sir", vastasi ilmoitustenkiinnittäjä. "Sellaiset ohjeet minulle annettiin. Rattaillani on kaksisataa kappaletta näitä seinäilmoituksia, ja ne asetetaan julkisille paikoille ennen päivällisaikaa, kaikkialle tähän kylään. Ja", lisäsi hän silmää iskien, "kylläpä niistä varmaan koituu suurtakin hyötyä -- minun mielestäni."

"Ei mitään hyötyä, niinkö arvelette?" kysäisi professori. "Miksei?"

"Koska tämä juttu on liian synkeään salaperäisyyteen verhoutunut", sanoi ilmoitustenkiinnittäjä. "Synkeään, synkeään, synkeään -- hyvät herrat! Mustien voimien tihutyö? -- eikä sitä voida selvittää käden käänteessä. Mutta ammatti on ammattia, ja minun on harjoitettava omaani, jona tällä kertaa on kaikkien kiihdyttäminen sekä rahanhimon ja ahneudentunteiden herättäminen!"

"Humoristi!" huomautti professori, kun ilmoitustenkiinnittäjä oli huristanut pois. Hän käveli kylään Blickin rinnalla silmäillen ympärilleen tutkivasti. Äkkiä hänen katseensa osui Valtikkaan. "Kas!" huudahti hän. "Tuossa on siis se majatalo, missä yöllinen kohtaus tapahtui? Haluaisinpa katsastaa sitä sisältä -- voitaisiinkohan meille tarjota siellä hieman aamiaista?"

"Minä asustan siellä", vastasi Blick. "Se on päämajani. Ja minulla on siellä erikoinen arkihuone. Jos suvaitsette tuottaa minulle kunnian käynnillänne, sir, niin minä tilaan haukattavaa milloin vain haluatte -- siellä on hyvät varastot."

Professori suostui ehdotukseen ilomielin, ja seuraavien parin tunnin ajan hän ja Blick, ruokapöydän ja valkean ääressä, keskustelivat Markenmoren kysymyksen kaikista eri puolista. Kello kolme iltapäivällä he lähtivät tutkimaan murhenäytelmän tapahtumapaikkaa, Markenmoren notkelma lopullisena päämääränään. Mutta kun he astelivat tietä pitkin, huomasi Blick äkkiä Daffy Halliwellin, juuri Dower-talon pikku portilla -- ja lisäksi hän havaitsi, että Daffy viittasi hänelle rauhallisesti, ilmaisten siten haluavansa puhua hänen kanssaan.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Mies, joka kykeni arvaamaan

Antaessaan merkkinsä Blickille Daffy peräytyi pari askelta pensaikkoon, ja hänen silmissään oli ilme, joka kehoitti noudattamaan vaiteliaisuutta ja varovaisuutta. Blick vuorostaan viittasi kumppaniaan seuraamaan itseään ja kuiskaili tälle, kun he poikkesivat maantieltä ja astuivat sivuportista sisälle.

"Tämä on eräs niistä naisista, joista kerroin teille", sanoi hän. "Rouva Tretheroen kamarineito -- Daphne Halliwell, sen tytön, Myra Halliwellin, sisar, joka oli naimisissa Guy Markenmoren kanssa. Hän on niinmuodoin uuden paroonin täti -- ja salaperäisempi kuin kukaan. Tulkaa mukaan -- minä uskottelen hänelle, että te olette minun apulaiseni."

"Oivallista!" sanoi professori. "Seikkailu! Kaikin mokomin, hyvä ystäväni! Näyttää siltä kuin ladyllä olisi jotakin ilmoitettavaa."

"Eipä ihme, jos olisikin!" vastasi Blick. "Kuten sanoin -- hän on salaperäinen."

Daffy oli vetäytynyt kauemmas laakeri- ja orapihlajapensaiden lomitse kulkevalle polulle; hän odotteli nyt heitä, ja kun he lähestyivät, silmäsi hän tarkasti professoria ja varsinkin tämän muodikkaita pukimia. Hän loi kysyvän katseen Blickiin.

"Kaikki hyvin!" kuiskasi Blick. "Ammattitoverini. Mistä on kysymys?"

"Haluaisin puhua teille", sanoi Daffy. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi kapeamman polun, joka poikkesi aivan läheltä. "Tulkaa tänne", jatkoi hän. "Tuolla vähän kauempana on huvimaja, jota ei koskaan käytetä -- siellä saamme olla rauhassa."

Miehet seurasivat muhkeavartaloista Daffya sokkeloisten pensaikkojen halki, kunnes he saapuivat vaatimattomalle lehtimajalle, joka sijaitsi korkeiden puiden keskellä. Astuttuaan sisälle, rappeutuneeseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, Daffy kääntyi ja kohtasi Blickin kasvot, luoden samalla syrjäkatseen professoriin.

"Tahdoin puhua teille, herra Blick", sanoi Daffy hiljaisella äänellä. "Odotin teitä siellä portilla jo vähän aikaa arvellen, että kenties näkisin teidän lähtevän Valtikasta. Emäntäni on mennyt Selcasteriin, joten minua ei kaivata, ja kun tänne varmaankaan ei tule ketään, niin voimme jokseenkin huoleti keskustella hieman. Kuulkaas! Onhan luvattu palkkio, vai mitä?"

"Sata puntaa", myönsi Blick silmäillen häntä tiukasti.

Daffy virnisti.

"Vai niin!" sanoi hän. "Se on mitätön summa, enkä minä halua sitä. Enkä tiedäkään mitään, mikä oikeuttaisi minut saamaan sen. Mutta -- jäähän tämä kaikki meidän keskemme, mitä?"

"Ehdottomasti!" selitti Blick. "Muusta ei voi olla puhettakaan. Kertokaa meille, mitä vain tahdotte ja voitte."

"Nähkääs, minä tunnen erään henkilön, joka arvaamalla on kai päässyt aika lähelle totuutta Guy Markenmoresta", vastasi Daffy. "Ja hän on mies, jolle sata puntaa olisi kipeään tarpeeseen, sillä hän aikoo muuttaa pois maasta."

"Minkä miehen?" kysyi Blick.

Daffy alensi ääntään.

"Jim Roperin!" kuiskasi hän. "Oletteko kuullut hänestä?"

"Kyllä", vastasi Blick. Hän tuumi jo itsekseen missä määrin siihen, mitä nyt saataisiin kuulla voi luottaa; sikäli kuin hän oli saattanut tehdä johtopaatoksia Daffyn luonteesta, tuntui tämä olevan niitä naisia, jotka eivät ilmoita mitään, mistä heille itselleen ei ole hyötyä. Mutta jotkut vielä käsittämättömät vaikuttimet saattoivat kiihoittaa hänet toimimaan Jim Roperin hyväksi. "Kyllä", toisti Blick. "Olen kuullut Jim Roperista. Hän on se mies, joka aikoi mennä naimisiin teidän sisarenne Myran kanssa, eikö niin -- sisarenne, joka karkasi ja meni naimisiin Guy Markenmoren kanssa?"

"Juuri hän", myönsi Daffy. "Ja sentähden, että hänen piti juuri mennä naimisiin Myran kanssa, joka hylkäsi hänet ja poistui Guy Markenmoren seurassa, ei Roper ole puhunutkaan mitään. Mutta sata puntaa saanee hänet puhumaan."

"Mitä te oikeastaan tarkoitatte sanomalla: sentähden?" kysyi Blick. "Ja mistä hän ei ole puhunut?"

"Nähkääs", vastasi Daffy katsahtaen samalla kertaa molempiin miehiin, "asianlaita on seuraava -- Roper on ja on aina ollut sellainen mies, jota sanottaisiin juroksi. Niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan unohda eivätkä anna anteeksi. Hän oli aina aikonut mennä naimisiin Myran kanssa ja Myra oli puolestaan antanut hänelle suostumuksensa. Itse asiassa heidät piti juuri kuulutettaman, kun Myra karkasi äkkiarvaamatta Guyn kanssa. Eikä todellakaan kukaan -- en edes minä, hänen oma sisarensa -- saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, ennenkuin vasta äsken, jolloin tämän jutun yhteydessä kävi ilmi, että he olivat menneet naimisiin. Hänen karkaamisensa jälkeisinä aikoina kävi Roper ensialuksi monta kertaa etsimässä häntä Lontoossa. Milloinkaan hän ei nähnyt Myrasta vilahdustakaan, kaiketi, mutta aina hän vannoi, että Guy Markenmore oli viekoitellut tytön karkaamaan. Vannoipa hän vielä muutakin -- nimittäin, että jos hän sattuisi kohtaamaan Guy Markenmoren, niin hän tappaisi hänet, vaikka hänet siitä hirtettäisiin heti paikalla. Hän tarkoitti täyttä totta! Näin hän puhui minulle viimeksi vähän ennen kun matkustin Intiaan rouva Tretheroen mukana, ja samaa kuulin hänen sanovan aivan ensiksi; kun palasin tänne takaisin seitsemän vuotta myöhemmin."

"Hautoiko hän vieläkin sitä mielessään -- seitsemän vuoden päästä?" kysäisi Blick.

"Hän olisi kai toteuttanut aikeensa seitsemäntoista vuodenkin kuluttua, jos olisi vain kohdannut Guy Markenmoren", vastasi Daffy. "Hän on niitä miehiä! Huomasin, että yhtämittainen ajattelu oli heikontanut hänen terveyttään. Vain se asia oli aina hänen mielessään. No niin, vasta pari viikkoa sitten kohtasin hänet eräänä päivänä täälläpäin ja satuin mainitsemaan hänelle, että vanha sir Anthony eli viimeisiä päiviään ja että Guy palaisi varmaan takaisin ja ottaisi isännän ohjat käsiinsä, jolloin hän katseli karsaasti ja sanoi, että jos Guy palaisi takaisin, ei hän herrastelisi kauankaan, vaan saisi veitsen kylkeensä! Ja sanonpa teille, koska sivullisia ei tarvitse pelätä, että kuultuani Guyn murhasta uskoin ensin varmasti, että Roper oli kohdannut hänet sinä aamuna ja surmannut hänet -- uskoin todellakin!"

"Ettekö sitten usko enää?" kysäisi Blick.

"En!" vakuutti Daffy. "Mutta luulen, että Roperilla on varmoja aavistuksia siitä, kuka hänet murhasi. Itse asiassa enemmän kuin vain aavisteluja -- ehkä hän tietää. Ja sanon teille, että kenties hän suostuu kertomaan teille sadasta punnasta, sillä kun hän on nyt saanut tietää, että Myra on kuollut, hän haluaa lähteä täältä ja matkustaa ulkomaille."

"Kuinka olette tullut ajatelleeksi, että Roper tietää jotakin?" tiedusti Blick. "Sanokaa meille suoraan, no! Onko hän puhunut teille jotakin?"

"Kyllä!" vastasi Daffy. "Kohtasin hänet pari päivää sitten, kun hän oli tullut kylään puotiostoksilleen. Me jouduimme puheisiin samalla portilla, missä te kohtasitte minut äsken, ja tietysti pakisimme vain murhasta. Minä kysyin häneltä suoraan, oliko hän sekaantunut siihen jollakin tavoin. Hän vastasi kieltävästi; ikävä kyllä, hän ei ollut! Ja sitten hän puhui vielä muutakin. 'Voisin kertoa siitä jotakin', sanoi hän, 'mutta en kuitenkaan kerro, sillä teko on nyt tehty. Minä en tahdo auttaa poliiseja', jatkoi hän. 'Tehkööt he työnsä'. Siinä kaikki -- sitten hän poistui."

"Selittämättä teille mitään muuta?" kysyi Blick.

"Hän ei sanonut mitään muuta", vastasi Daffy. "Mutta minä olen varma siitä, että hän tietää jotakin. Mutta jos aiotte tutkia häntä, niin älkää Jumalan nimessä ilmaisko hänelle, mitä olen puhunut teille asiasta!"

"Siihen voin suostua helposti, jos annatte minulle vielä erään selityksen", sanoi Blick rohkaisevasti. "Lausuiko Roper uhkauksia Guy Markenmorea vastaan kenenkään muun kuullen? -- ennenvanhaan, tarkoitan?"

"Kyllä, varmasti hän lausui, ennenvanhaan -- ennenkuin minä matkustin Intiaan!" vakuutti Daffy. "Olen kuullut hänen puhuneen hirveitä asioita Valtikassa. Luulenpa, että kylässä on monia, jotka ovat kuulleet hänen uhkauksensa."

Blickin mieleen johtui ensimmäinen keskustelu, jota hän oli kuunnellut Valtikassa, sekä eräiden kyläläisten huomautukset niistä vihamielisistä tunteista, jotka kannustivat useita lähiseutulaisia Guy Markenmorea vastaan.

"Hyvä", sanoi Blick. "Teidän nimeänne ei mainita. Olen kuullut jo ennenkin yhtä ja toista Roperin uhkailuista ja tunteista. Mutta missä asuu Roper?"

"Ihan yksikseen, keskellä metsää sijaitsevassa majassa harjanteen toisella puolen, Markenmoren notkelman takana", vastasi Daffy. "Hän elää omia olojaan -- kylään hän saapuu vain kerran viikossa ostamaan mitä kulloinkin tarvitsee."

"Millainen mies hän on?" kysyi Blick.

"Ennenkuin Myra karkasi, oli hän hauskempi poika kuin kukaan näillä main", vastasi Daffy. "Mutta tuo tapaus myrkytti hänen elämänsä. Hän on tumma, synkkä, tyyni mies, nyt -- harvapuheinen eikä hymyile koskaan. En tiedä, saatteko häneltä tietää mitään, mutta olen aivan varma, että hän sekä tietää että on arvannut jotakin."

"Oletteko omasta puolestanne aivan varma siitä, että Roper itse on syytön?" kysäisi Blick katsellen tutkivasti kamarineitoa.

Daffy Halliwell silmäsi molempiin miehiin ja päästi omituisen naurahduksen.

"Kyllä!" huudahti hän. "Olen varma siitä!"

"Miksi sitten?" kysyi professori sekaantuen vasta nyt keskusteluun. "Kuinka voitte olla varma?"

Daffy loi tutkivan katseen toiseen kysyjään. Tarkasteltuaan häntä huolellisesti kokonaisen minuutin hän alkoi puhua.

"Te näytte ymmärtävän -- kuka lienettekin", sanoi hän äkkiä. "Mutta että te olisitte poliisimies -- etsivä tai muu -- sitä en usko! Olen varma siitä, ettei Jim Roper tappanut Guy Markenmorea, sillä jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi heti kuuluttanut maailmalle, että nyt hän on kostanut! Hän ei olisi välittänyt rahtuakaan, vaikka hänet olisi hirtetty seuraavana päivänä!"

Blick tiedusteli vielä Daffylta lähemmin Roperin asuinpaikasta, minkä jälkeen hän poistui kumppaneineen. Professori asteli eteenpäin vaiteliaana kotvasen.

"Tuo nainen on tarkka ihmistuntija!" huomautti hän vihdoin. "Hänestä olisi teidän ammattialallanne suurta hyötyä, Blick! Olen varma siitä, että hänen äskeiset sanansa pitävät täydelleen paikkansa. Sellainen mies kuin hänen kuvailemansa, joka on elättänyt kostonhimoaan kaikki nämä vuodet, ei välittäisi paljoakaan, kuka saa tietää, että hän on tyydyttänyt sen vihdoinkin. Hän, ymmärrättehän, olisi saavuttanut päämääränsä! Millään muulla ei olisi väliä."

"Entäs itsesäilytysvaisto?" virkkoi Blick.

"Luulenpa, ettei hän piittaisi siitäkään mitään!" vastasi professori miettivästi. "Ei -- tuon naisen käsitys on oikea. Meidän on kai pidettävä syyttömänä Roper-veikkosta. Lisäksi mies, jolle on tehty suurta vääryyttä. Olen utelias näkemään hänet."

"Luullakseni tapaamme hänet pian", sanoi Blick. "Hän asuu jossakin täällä metsissä."

Blick johdatti kumppaninsa notkotietä pitkin, Puistikon ja Woodlandin huvilan ohitse, Markenmoren notkelman ylitse kohoavan vuoren huipulle. Notkelman toisella puolen ei Blick ollut koskaan käynyt; hän tunsi hämmästystä nähdessään täällä tienoita, joiden jylhyys ja erilaisuus muodostivat räikeän vastakohdan sille viehättävälle ja kuvankauniille seudulle, jonka hän ja hänen kumppaninsa olivat vastikään jättäneet taakseen. Täällä, ylänteiden pohjoispuolella, rikkoivat rinteitä syvät, kolkonnäköiset laaksot ja rotkot; vuorenseinämistä ulkoni valtavia kielekkeitä; vanhoja, synkkiä, nähtävästi läpipääsemättömiä metsiä oli joka taholla; nämä kaksi miestä, jotka katselivat kummastuneina heitä ympäröivää, luonteeltaan melkein villiä maisemaa, huomasivat, ettei silmänkantamiin näkynyt ainoatakaan ihmisasumusta.

"Jylhää seutua!" huomautti professori. "Autiota!"

Mutta Blick kohotti kätensä.

"Kuulkaas!" sanoi hän.

Jostakin heidän oikealta puoleltaan kuului selviä kirveeniskuja, hakattaessa voimakkaasti puun tyveen. Kääntyessään ääntä kohti he näkivät kuusen pitkän, suipon latvan huojuvan, kallistuvan ja katoavan matalampien puiden joukkoon, joiden yli se oli kohonnut: kuului kumeaa ryskettä.

"Meidän miehemme taitaa siellä työskennellä", sanoi Blick.

Ääneti miehet kävelivät rinteen poikki sille taholle, mistä kirveen kalke oli äsken kuulunut, vaikka nyt olikin hiljaista. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat metsäkaistaleelle, jossa olevasta aukeamasta he näkivät viljelyspalstan kauempana metsässä. Siellä, kaatuneen kuusen vieressä, seisoi mies, joka parhaillaan oli lyhyen savipiippunsa sytytyspuuhissa. Kirveensä hän oli laskenut puuta vasten, joka juurikään oli kaadettu; lähelle sitä oli koira paneutunut maata isäntänsä takille. Se höristi toista korvaansa ja aukaisi toisen silmänsä, kun vieraat tulivat lähemmäksi; kun se päästi matalan murahduksen, kääntyi mies ja loi vierailijoihin karsaan, kysyvän katseen.

"Kauheannäköinen mies!" mutisi professori. "Ja tuo hänen kirveensä on pelottava ase, Blick! Käyttäisinpä hyvin siivoa kieltä hänelle puhuessani -- ensialuksi."

Blick hymyili.

"Minä en pelkää häntä!" vastasi hän. "Hyvällä puheella päästään pitemmälle kuin väkivallalla. Hyvää iltapäivää!" jatkoi hän ystävällisesti, kun he tulivat lähemmäksi hakemaansa miestä. "Oletteko te James Roper?"

"Se on nimeni, herra", vastasi metsänvartija.

"Tässä on minun nimeni", sanoi Blick ottaen esille poliisikorttinsa. "Olette kai kuullut minusta. Minä majailen Valtikassa."

Roper otti kortin, katsahti siihen ja Blickiin ja ojensi sen takaisin, välinpitämättömästi.

"Olen kuullut jotakin sentapaista", vastasi hän.

Blick istahti kaatuneen puun rungolle ja kaivoi taskustaan piippunsa ja tupakkansa.

"Haluaisin tietää, voitteko te antaa minulle hieman tietoja, Roper", sanoi hän. "Tehän asutte näillä seuduin, eikö niin?"

"Ihan äärellä", vastasi Roper sellaisella äänellä, kuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei Blickillä ole mitään tekemistä hänen asuinpaikkansa kanssa.

"Silloinpa te tunnette tämän paikkakunnan -- nämä metsät, rinteet ja harjanteet -- varsin hyvin, kaiketi", jatkoi Blick. "Samoilette täällä yltympäriinsä, varhain aamulla ja ehkä myös myöhään illalla, epäilemättä?"

Roper ei vastannut mitään. Nyt hän oli saanut piippunsa palamaan ja alkoi karsia yläoksia ja ohuempia haaroja puusta, jolle Blick oli istuutunut. Blick antoi hänen olla vaiti eikä itsekään virkkanut mitään, mutta kotvasen kuluttua kirveen kevyet heilahdukset lakkasivat ja Roper, nojaten kirveen varteen, katsoi kysyjään.

"Te ette ole tulleet tänne turhanpäiten!" sanoi hän otsaansa rypistäen. "Mitä te oikein tahdotte? Te, kuulemma, tutkitte tuota Markenmoren notkelman juttua. Minä en tiedä siitä mitään. Olisihan teidän päähänne luullut pälkähtävän, että jos olisin tiennyt, olisin tullut teidän puheillenne tai mennyt Selcasteriin poliisin luo kertomaan asiasta."

"Yhtä hyvin minun päähäni olisi saattanut pälkähtää, ettette te ole tahtonut tehdä sitä", vastasi Blick luoden salasilmäyksen puhetoveriinsa. "Olen saanut tietää yhtä ja toista, sitten kun tulin näille tienoille. Teillä oli aimo lailla kaunaa Guy Markenmorea vastaan, teillä, vai mitä?"

Roperin kasvot kävivät entistään synkemmiksi ja karsaammiksi.