Part 19

"Hyvä, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Minä aloitan siis. Meistä on syytä epäillä rouva Braxfieldia. Me olemme todenneet, että hänellä on jonkun aikaa ollut tapana käydä ammuskelemassa automaattisella pistoolilla Markenmoren notkelman laidassa sijaitsevan metsikön lähettyvillä, karkoittaakseen siten kettuja kanojensa kimpusta, ja että hänet on nähty siellä hyvin varhaisina aamuhetkinä. Onko hän käyttänyt teidän pistoolianne, herra Markenmore?"

"Mitä sanoo rouva Braxfield itse?" kysyi Harry tyynesti.

"Rouva Braxfield kieltäytyy sanomasta mitään muuta", vastasi poliisikomisario, "kuin että hän on käynyt ampumassa kettuja silloin tällöin, samoihin aikoihin ja samoilla paikoilla kuin olen maininnut. Ja seurauksena on ollut, että meidän on täytynyt viedä hänet Selcasteriin, siksi aikaa kuin tutkimukset --"

Harry Markenmoren kasvot synkkenivät äkkiä kiukusta.

"Mitä!" huudahti hän. "Te olette -- vanginneet hänet?"

"Olemme pidättäneet hänet lisäkuulusteluja varten", sanoi poliisikomisario ruveten äkkiä käyttämään ankaraa virallista puhetapaa. "Hänen on vain annettava meille tyydyttävä selitys --"

"Saakeli soikoon!" huudahti Harry Markenmore äkkiä. "Tiedättekö, että rouva Braxfield on minun anoppini? Mitä hittoa te tarkoitatte, kun rohkenette luulotella että hän on murhannut veljeni."

"Rauhoittukaa, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Auttakaa meitä selvittämään tämä automaattista pistoolia koskeva juttu. Sanokaa meille, annoitteko sen ja miksi rouva Braxfieldille, ja voitteko selittää, minkätähden se oli kaivettu maahan? Sitten --"

Mutta Harry, mutisten suuttuneena itsekseen jotakin, kääntyi äkkiarvaamatta ja lähti harppomaan nopeasti Markenmoren kartanoon päin, ja vaikka poliisikomisario kehoitti häntä pysähtymään ja palaamaan järkiinsä, niin hän riensi eteenpäin mistään piittaamatta. Poliisimiehet katsahtivat toisiinsa.

"Annetaanko hänen mennä?" kysyi Blick.

"Mitä voimme tehdä?" vastasi poliisikomisario. "Hiisi vieköön koko --"

"Minusta olisi pitänyt vaatia häntä lähtemään mukanamme Selcasteriin", sanoi Blick. "Jos hän ja rouva Braxfield olisivat joutuneet vastatusten --"

Mutta poliisikomisario oli jo kääntynyt kylään päin.

"Eipä hätääkään!" sanoi hän. "On eräs keino, jolla herra Markenmore saadaan puhumaan! Hän saa antaa selityksensä oikeussalissa. Menkäämme Selcasteriin, ja jolleivät Crewen neuvot ole saattaneet sitä naista järkiinsä, niin minä panen hänet syytteeseen, ja oikeus kokoontuu kello yksitoista tänä aamuna."

"Aiotteko mennä niin pitkälle?" sanoi Blick.

"Aion!" selitti poliisikomisario. "Minulla on siihen oikeus sen perusteella, mitä jo tiedämme. Lähtekäämme -- Valtikasta saamme ajoneuvot."

Ajaessaan puoli tuntia myöhemmin poliisiasemalle, he kohtasivat Crewen, asianajajan, juuri tulossa sieltä. Hän hymähti poliisikomisariolle kuivakiskoisesti, häijysti.

"Hm!" sanoi hän vetäytyen syrjään. "Olettepa kohdelleet aika väkivaltaisesti rouva Braxfieldia! Mutta minä olen neuvonut häntä kertomaan teille, mitä tahdotte tietää. Ja jos olisin teidän asemassanne, niin antaisin hänen senjälkeen mennä kaikessa rauhassa kotiinsa. Hän on koko lailla vimmastunut -- ja hän on antanut minulle eräitä määräyksiä, joista voi ehkä olla hyötyä teille -- vaikka näin meidän kesken puhuen minä olenkin sitä mieltä, että hän tekee siinä hupsusti!"

"En ymmärrä teitä", sanoi poliisikomisario lyhyesti.

Crewe osoitti paperiarkkia, josta piti koitua hyötyä poliisilaitokselle.

"Menkääpä nyt puhuttelemaan häntä!" virkkoi hän.

Poliisikomisario viittasi Blickiä seuraamaan itseään huoneeseensa. Ulkopuolella oven edessä seisoi etsivä; sisällä istui rouva Braxfield keskustellen ystävällisesti kahden; muun etsivän kanssa, jotka päämiehensä viittauksesta poistuivat.

"Kas niin, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario istuutuessaan, virkapöytänsä ääreen. "Tapasimme vastikään teidän asianajajanne, ja hän sanoi minulle, että suostutte nyt antamaan meille haluamamme tiedot. Mutta minun on sanottava teille, että olen hieman kyllästynyt tähän ja haluan saada mutkattomat vastaukset kysymyksiini. No niin -- onko sen automaattisen pistoolin, jolla te olette pelotellut kettuja, antanut teille Harry Markenmore?"

"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield yrmeästi.

"Minkätähden hän antoi sen teille?"

"Nähkääs -- se tapahtui vähän senjälkeen, kun hän oli mennyt, minun suostumuksellani, kihloihin tyttäreni kanssa. Hän pistäytyi tietysti silloin tällöin tervehtimään meitä Woodlandin huvilaan, aina iltaisin. Ja monesti hän sanoi, että seutu oli kovin yksinäinen kahden naishenkilön asuttavaksi -- sillä Braxfieldkin kävi vain harvoin siellä. Ja eräänä päivänä hän toi minulle sen pistoolin ja näytti meille molemmille, miten sitä on käytettävä. Ja kun ne ketut rupesivat ryöstelemään minun kanojani, niin minä muistin pistoolin ja ryhdyin karkoittamaan niitä sillä. Koskaan en sentään osunut tietääkseni."

"Missä se pistooli nyt on?" kysyi poliisikomisario.

"Nähkääs", vastasi rouva Braxfield ilmeisen vastahakoisesti, "siinä minä olen ollut aika hupsu! Kuultuani Guy Markenmoren murhasta kävin hermostuneeksi -- säikähdin. Ajattelin, että voidaan toimeenpanna kotietsintä -- eihän sitä koskaan tiedä -- ja herättäisi kummastusta, jos minulta tavattaisiin pistooli, ja sitten -- nähkääs, minä heitin sen menemään."

"Minne?"

"Syvään loukkoon pensasaidan taakse lähellä taloani olevan tien varrelle", sanoi rouva Braxfield.

"Vielä eräs kysymys", virkkoi poliisikomisario. "Näittekö lainkaan Guy Markenmorea viime tiistaiaamuna ja ammuitteko pistoolilla sinä aamuna?"

"En!" selitti rouva Braxfield. "Minä en nähnyt vilahdustakaan Guy Markenmoresta -- en ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen -- enkä ampunut kertaakaan pistoolilla sinä aamuna -- se ei ollut mukanani."

Poliisikomisario kutsui Blickin syrjään, ja he keskustelivat kuiskaten muutamia minuutteja. Vihdoin poliisikomisario käännähti ympäri.

"Hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän. "Minä en pidätä teitä hetkeäkään kauempaa. Itse olette syypää siihen, että teidät tuotiin tänne. Voitte lähteä nyt."

Rouva Braxfield nousi tuoliltaan arvokkaasti.

"Minä lähden!" sanoi hän. "Ja huonosti käy sille, joka pidättäisi minua hetkeäkään kauempaa! Ja yhtä huonosti käy jokaiselle, joka vielä levittelee huhuja minusta! Mutta minä olen päättänyt ryhtyä toimenpiteeseen, joka tulee hämmästyttämään teitä. Teidän poliisimiesten olisi tiedettävä, mikä se on -- jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Minä olen antanut Crewelle määräyksen julkaista heti tänä aamuna ilmoituksen, jossa tarjotaan suuri palkkio kenelle hyvänsä, joka voi antaa tietoja Guy Markenmoren murhaajasta, jotta tämä saataisiin vangituksi ja syytteeseen asetetuksi; jos teillä poliiseilla olisi ollut vähänkään järkeä, niin olisitte tehneet sen jo aikoja sitten! Hyväinen aika, luuletteko te, ettei Markenmoressa ole ihmisiä, jotka tietävät jotakin? Pyh, siellä ei ole ainoatakaan sielua, joka ei ilmiantaisi omaa äitiään viiden punnan setelistä! Mutta minulle eivät viiden punnan setelit tee kiusaa, sen sanon! Minä voisin ostaa koko Markenmoren, jos haluaisin!"

"Hyvästi nyt, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. Muistaen samassa, että rouva Braxfield oli saapunut kaupunkiin vastoin tahtoaan, hän lisäsi kohteliaasti: "Haluatteko ajaa kotiinne vaunuilla? Minä tilaan ne heti."

"Kiitos, minä kyllä hankin itselleni vaunut ja myös maksan niistä", sanoi rouva Braxfield purjehtiessaan ulos. "Minä en tarvitse mitään suosionosoituksia!"

Poliisikomisario huokasi, kun rouva Braxfield oli mennyt.

"Luullakseni olemme vihdoinkin kuulleet puhtaan totuuden tuosta automaattisesta pistoolista?" huomautti hän. "Olisihan Harry Markenmorekin voinut sanoa sen meille!"

"Minä luulen, ettei hän tiennyt rouva Braxfieldin heittäneen sitä menemään", vastasi Blick. Hän käveli huoneessa edestakaisin, ilmeisesti levottomana ja tyytymättömänä; lopulta hän pysähtyi ikkunan eteen, jääden katselemaan kadulle. "Tuolla on itse Harry Markenmore Chilfordin seurassa", huudahti hän äkkiä. "Hän on varmaan hypähtänyt ratsun selkään heti meistä puistossa erottuaan. He ovat juurikään kohdanneet rouva Braxfieldin, ja hänen kielensä käy kuin rokkapata, kai!"

"Antakaa hänen olla!" sanoi poliisikomisario. "Hän kyllästyttää minua!"

"Häntä ja Harry Markenmorea ja pistoolia koskeva juttu ei tyydytä minua", virkkoi Blick. "Loppujen lopuksi me emme tiedä muuta kuin mitä rouva Braxfield on vakuuttanut, mutta herra Harry ei ole sanonut vielä mitään. Jos herra Markenmore antoi hänelle pistoolin siitä viattomasta syystä, josta hän puhui -- suojeluvälineeksi taloon -- niin miksei herra Markenmore ilmoittanut sitä kursailematta, ilman moista salaperäistä menettelyä ja malttiaan menettämättä kaupanpäällisiksi? Kovin epätyydyttävää!"

"Hän suuttui kai sentähden, että rouva Braxfield on hänen anoppinsa ja hänen olisi pitänyt kertoa vaimolleen meidän epäilyksistämme", huomautti poliisikomisario. "Ei lainkaan hauska tilanne nuorelle naiselle, joka on joutunut perheeseen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Enpä luule, että minustakaan olisi tuntunut hauskalta, jos olisin ollut Harry Markenmoren asemassa, mennä sanomaan nuorelle vaimolleni: 'Kuuleppas, poliisit ovat napanneet kiinni äitisi epäluulonalaisena veljeni murhaan!' Miltäs teistä tuntuisi? Näin minä selittäisin hänen kiihtymyksensä."

Blick ei vastannut mitään. Hän tuijotti ulos ikkunasta vaiteliaana vielä kotvasen. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.

"Chilford poikkeaa tänne", sanoi hän. "Nuo kaksi ovat pitäneet hänelle aika saarnan!"

Chilford astui samassa sisälle ja pudisti päätänsä ivallisen nuhtelevasti huoneessaolijoille.

"Jopa jotakin -- jopa jotakin!" sanoi hän: "Jokseenkin mielivaltaista toimintaa, vai mitä -- kun rouva Braxfield pistetään kiinni tuolla tavoin, sittenkun häntä on ensin koetettu saada todistamaan itsensä syylliseksi. Ai -- ai! Ette kai koettanekaan uskotella minulle, kumpikaan teistä, pitävänne rouva Braxfieldia niin mielettömänä, että hän murhaisi miehen, jonka sukulainen hänestä vastikään on tullut avioliiton kautta -- vieläpä Markenmoren perheen jäsenen! Olen todella hämmästynyt!"

"Kuulkaapas, Chilford!" keskeytti poliisikomisario korviensa punastuessa hieman, "olkaa vain hämmästynyt! Rouva Braxfield saa syyttää vain itseään, ja hänet on päästetty täältä vain armosta. Kiittäköön hän onneaan, ettemme hae häntä tänne takaisin -- ja pistä telkien taakse!"

Chilford suoristautui katsoen tiukasti poliisikomisarioon.

"Oho!" sanoi hän. "Niinkö? Vai niin, mainiota: jos te otatte asian siltä kannalta, niin minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa, kun että Crewe ja minä lyömme päämme yhteen perheen etujen ajamiseksi. Me emme ole teihin poliiseihin lainkaan tyytyväisiä -- te ette ole oikeilla jäljillä. Miksette tunnusta kerta kaikkiaan, että todellisena syynä Guy Markenmoren murhaan oli raha -- raha tavalla tai toisella -- raha!"

Toistaen vielä kerran painavasti viimeisen sanansa hän käännähti ympäri ja katosi huoneesta.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Professorin teoria

Poliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen silmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.

"Mitä ihmettä hän tarkoittaa tuolla kaikella?" huudahti hän.

"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan", sanoi Blick "Ja on todellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta puntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy Markenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei todellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat? Murhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne."

Poliisikomisario aprikoi hetkisen.

"Kummallinen on minun mielestäni", virkkoi hän vihdoin, "seuraava seikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu, ettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita tavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas kultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen tavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?"

"Kummallista on, että toinen sormus -- sen kaksoiskappale, jota rouva Tretheroe kantaa -- oli poissa", sanoi Blick vihdoin. "Poissa -- verrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus, sievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä hyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei rouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää -- no, silloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!"

"Chilford sanoi -- raha! -- raha! -- raha!" huomautti poliisikomisario. "Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista! Mutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori Braxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen varsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta -- heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä. Hieman liioiteltua, tietysti, tämä! -- mutta pääpiirteissään se pitää paikkansa."

Blick näytti epäilevältä ja hämmästyneeltä.

"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan sellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat pysyneet vaiti aina tähän asti?" kysyi hän. "En tarkoita sellaisia henkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse joutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa tietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?"

"Se on hyvin luultavaa!" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti kokeneen tavoin. "Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja häväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole ainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos -- täynnänsä kateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä! Mutta -- älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! -- maalaiset voivat tästä taipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä vaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan salaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita teille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan eräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä tilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään yöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä vastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan vähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla tietää, kuka hän oli -- he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin tyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä ollaan!"

"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan -- ja te näytte olevan yhtä mieltä hänen kanssaan -- nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä punnasta", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. "Miksette koettanut sitä keinoa mainitsemassanne tapauksessa?"

"Voimme vielä koettaakin", vastasi poliisikomisario. "Uhri itse näyttää olevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja seurauksia -- mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren jutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa -- pelkästä kiukusta, luullakseni! -- enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin jonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick, niin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa on joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo -- minä tunnen heidät!"

Blick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä lähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen eteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.

"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen", murahti hän. "Hiisi vieköön, enpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia käsistämme aivan liian helpolla!"

"Hän ei karkaa", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. "Ja jos kaikki on pelkkää silmänlumetta --"

Hän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle käyntikortin.

"Tämä herrasmies odottaa ulkopuolella, sir", sanoi poliisi.

Poliisikomisario katsahti korttiin, säpsähti ja kääntyi Blickiin.

"Sir Thomas Hodges-Wilkins!" mutisi hän epäselvästi. "Se suuri tiedemies -- sama cambridgelainen professori, josta Spindler kertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet sisälle, Jarvis", jatkoi hän. "Siirtäkää tuohon tuoli." Hän katseli kummastuneena etsivään. "Uusi aste!" mutisi hän. "Mitäs tuumitte?"

Blick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä ilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli mielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori olisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt silmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas, miltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin vaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän iloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille huoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion virkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä, joissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.

-- "Hyvää huomenta -- hyvää huomenta!" huudahti hän. "En tiedä, arvaatteko ammattini nimestäni -- tai tiedättekö siitäkään mitään? Mutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren jutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun täytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin, päästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies, nimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?"

"Kyllä!" vastasi poliisikomisario.

"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi minunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?"

"Hän kertoi meille -- tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani, kun Spindler pistäytyi täällä -- että muuan hänen keksintönsä, joka koski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut myymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän tarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä mielipiteenne."

"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoni Markenmorelle. Mutta -- miten kehittyivät asiat senjälkeen?"

"Seuraavasti", vastasi poliisikomisario. "Kun Markenmore murhattiin, oli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti kai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä."

"Aikoiko Spindler myydä salaisuutensa kolmestatuhannesta punnasta?"

"Aikoi -- niin hän kertoi meille."

Kemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi omituisen, terävän katseen molempiin miehiin.

"Uskotteko te kumpikin -- oletteko rakennelleet sellaisia teorioita, että Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?" kysyi hän kujeellisesti. "Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!"

"Sellainen teoria on tehty", vastasi poliisikomisario. "Se summa oli hänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen ruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!"

"Vai niin!" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. "Ja jotakin muuta katosi kai samalla! Kuulkaas nyt! -- minä en ole poliisimies, mutta minulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore murhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti oikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin keksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!"

Professori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä kädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin häneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.

"Tarkoitatteko, sir Thomas", kysyi hän, "että keksintö oli hyvin arvokas -- arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?"

"Sanokaa minua professoriksi", virkkoi kuuluisa tiedemies. "Se säästää aikaa -- kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta puntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä kolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta on aasi -- tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi käyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä huikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet lainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette sanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No niin, tämä farshamilainen nuori mies -- taitava poika, epäilemättä! -- on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta syventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon, että omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren murhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja joka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä seurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa käytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä."

"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän liikkui", sanoi Blick.

"Joku -- Lontoossa tai missä hyvänsä -- on aivan varmasti tietänyt siitä", myönsi professori. "Minä olen sitä mielipidettä, että Markenmore kertoi toisille -- pörssimiehille, kenties, siitä -- ja hän on saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon. Nyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen, kuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan. No niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin keksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle, mitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman arvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana Markenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja ryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni paperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei ollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle; sensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti sinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni -- hän työskentelee laboratoriossani -- joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa viettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen henkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella. Tiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen tässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi, tiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös rahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että jättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore saapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen mukanaan -- itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille vieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden jollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi hänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!"

Vähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli toisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman kysymyksen.

"Ettekö ole vielä saaneet mitään selville?"

"Emme mitään!" vastasi Blick.