Part 18

"Noh, minäpä sanon teille", virkkoi Carver kotvan kuluttua. "Ehkette nähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka pidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon ja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä paikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona tiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei voinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! -- se on mahdotonta! Minä olin rakentamassa hänen taloansa -- Woodlandin huvilaa -- eikä hänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi nähneensä herra Johnin. Mutta -- hän on saattanut nähdä sen paikan ja myös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta, missä hän luultavasti oli!"

"Missä?" kysyi Blick.

"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa", vastasi Carver. "Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa."

Blick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä seinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia maamerkkejä.

"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master", sanoi Carver. "Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä, vierashuoneessa -- monesti olen tarkastellut sitä odottaessani siellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan, mitä tarkoitan." Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan paikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. "Tuossa on nyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä saattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä Harboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on tuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään, vai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin päinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka sijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä hän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi nähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene epäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä aamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli mahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta metsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa pamauttelemassa kettuja."

"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?" kysyi Blick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli, että hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.

"Olen nähnyt sen hänen kädessään, silloin tällöin", vastasi Carver.

Blick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen kumppanilleen.

"Oliko se tämä?" kysyi hän.

Carver tarkasteli kapinetta kiihkeän uteliaasti.

"Kas!" huudahti hän. "Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on tarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän! Mutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master."

Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä Carverin olalle.

"Kuulkaas nyt!" sanoi hän. "Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin olette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään -- älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä, kun myöhästytte illalliselta. Mutta -- suu poikki, nyt -- ei sanaakaan."

"Ymmärrän", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. "Minä en mene lörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy laatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin -- tapaturmaisesti se on saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja pistooleja, kuten tiedätte."

Kun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin huoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän pyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui lähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen, joka juuri oli tulossa sisälle.

"Kävelyllekö vielä, herra Blick?" kysyi majatalon isäntä hymyillen. "Kaunis iltapa nyt onkin!"

"Aion mennä Selcasteriin", vastasi Blick, "mutta kuulkaas -- luullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette minut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna."

Grimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään. Ja Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin päin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen ajatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan seikan ympärillä.

Rouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa juuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin huvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja kohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön -- siviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme miestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen säpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet huomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias ja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.

"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!" sanoi hän. "Pistäydyimme vähän pakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?"

Rouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi vieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva Fransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka tuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen eteen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen kasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti; vihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.

"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva Braxfield", vastasi poliisikomisario. "Vain rauhallista puhelua -- meidän keskemme."

"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!" huudahti rouva Braxfield ilmeisen rajusti. "Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat sanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku teistä" -- tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin -- "joku teistä on jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka juuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee huhu minusta ja murhasta! Ei -- vielä muutakin! Ihmiset puhuvat, jotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin -- tehnyt sen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen huhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän hänestä -- ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on asiasta sanottavaa!"

"Aivan niin, rouva Braxfield", myönsi poliisikomisario. "Teillä on täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä huhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin vastaamisen koituvan itsellenne eduksi -- vai mitä arvelette, rouva Braxfield?"

"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!" vastasi rouva Braxfield vielä suutuksissaan. "Minä teen mieleni mukaan!"

"No niin, ensimmäinen seikka on tämä", jatkoi poliisikomisario ryhtyen käyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. "Pelkään, ettette kertonut puhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte nähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne ikkunasta -- makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te ette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän talonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?"

Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.

"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta --"

"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh -- sitä te ette ole voinut unohtaa -- tärkeä asia!"

Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.

"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä Markenmoren notkelmaa? Noh!"?

"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?" kysäisi rouva Braxfield.

"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?" tiedusteli poliisikomisario.

"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi. "Mitä se teille kuuluu?"

Poliisikomisario pudisti päätään.

"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä. Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut, kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"

"Entäs sitten, jos olisinkin?" kysyi rouva Braxfield. "Luuletteko, että minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni? Enhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin ampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen tehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä."

"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario suopeasti. "Metsästäjäin mielestä on ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet eivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te tavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko revolverilla? Tahi -- käytittekö automaattista pistoolia? Noh!"

Rouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty häneen tiukasti.

"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?" huudahti hän äkkiä. "Kuka on ollut --"

"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?" jatkoi poliisikomisario itsepintaisesti. "Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa rehellisesti?"

"Mitä sitten, jos käytinkin", ärähti rouva Braxfield.

"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta", jatkoi poliisikomisario, "mistä saitte sen?"

Rouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä huonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle tuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä toiseen.

"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa poliisikomisarioon. "Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön, suorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja saada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille suoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole sanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte: 'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?' Minä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä sitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan ollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta te kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi tekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi minulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin, niin --"

"Rouva Braxfield", keskeytti poliisikomisario, "meidän tarkoituksenamme on ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita ja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua puhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on löydetty automaattinen pistooli."

Poliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli kohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.

"Löydetty!" huudahti hän.

"Löydetty, rouva Braxfield!" sanoi poliisikomisario ankarasti. "Minun ei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin -- minä luulen teidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti tehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on todennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry Markenmorelle -- teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme lisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana käyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne tai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore teille sen pistoolin, jota käytitte -- pistoolin, joka on nyt meidän hallussamme? Noh!"

Rouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti kysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän kierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi huulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen tavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.

"Minä en virka enää sanaakaan!" sanoi hän. "Painakaa mieleenne, te kaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!"

Poliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi -- huokasi kuin ihminen, jonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin tahtoaankin.

"No hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sittenpä ei ole muuta neuvoa -- teidän on lähdettävä meidän mukaamme."

"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?" kysyi rouva Braxfield epäilyttävän levollisesti. "Olkoon menneeksi! -- mutta saattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on -- saan kai pistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?"

"Ette!" sanoi poliisikomisario. "Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt! Teillä on täällä talossanne nainen -- voitte soittaa ja pyytää häntä tuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten -- vaunut odottavat ulkona."

"Kas!" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. "Tehän teette vain siten kuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi -- saatte maksaa tämän!"

Mutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle apuvaimon.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Rouva Braxfield toimii

Viisi minuuttia myöhemmin apuvaimo, hämmästyneenä ja surkeana, pitäen koholla esiliinansa kulmaa pyyhkiäkseen sillä silmiään, näki pikku kulkueen loittonevan Woodlandin huvilan puiston poikki ja kukkulan yli ruohoisen aukeaman laitaan, missä vaunut odottivat. Hän seurasi silmillään rouva Braxfieldiä, kunnes tämä oli kadonnut; mutta rouva Braxfield ei katsahtanut kertaakaan taakseen. Hän oli kiinnittänyt katseensa yksinomaan vaunuihin, joilla hänet piti vietämän pois. Tätä tehtävää varten oli paikalla vielä kaksi etsivää; toinen ajajanistuimella, toinen vaunujen ovella, ja heidät nähdessään hän naurahti ivallisesti.

"Tulittepa te hyvin varustautuneina, tosiaankin!" sanoi hän pisteliäästi sanojaan korostaen. "Nytpä huomaan, mitä oli mielessänne! Tätä te sanotte puheluksi meidän keskemme -- suoruudeksi ja vilpittömyydeksi -- ja muuksi sellaiseksi! Halpamaista!"

"Jos vain olette vilpitön, rouva Braxfield, ei teitä lainkaan tarvitse lähteä kuljettamaan minnekään", sanoi poliisikomisario. "Jos vain suostutte sanomaan minulle --"

"Minä en sano mitään!" puuskahti rouva Braxfield. "En yhtään mitään! -- en sanaakaan! -- ennenkuin olen tavannut asianajajani, herra Crewen. Te kai ette kieltäne minulta oikeutta tavata häntä, kun olen päässyt sinne, mihin aiotte viedä minut?"

"Te saatte tavata herra Crewen kymmenen minuutin kuluttua Selcasteriin saavuttuanne", myönsi poliisikomisario. "Annan siitä määräyksen. Nämä minun mieheni pitävät kyllä siitä huolen, että matkanne sujuu mukavasti ja ettei teidän ja herra Crewen kohtaamiselle aseteta minkäänlaisia esteitä -- ja minä toivon, rouva Braxfield, teidän itsenne vuoksi, että siihen mennessä, kun minä saavun takaisin Selcasteriin, olette ajatellut asioita tarkemmin ja ollut avomielisempi ja vilpittömämpi asianajajallenne kuin olette minulle ollut!"

"Se on minun asiani", sanoi rouva Braxfield. "Siinä suhteessa en tarvitse teidän neuvojanne. Mutta -- aiotteko palata takaisin heti? Herra Crewe tarvitsee teitä."

"En aivan heti", sanoi poliisikomisario. "Te saatte seurata miehiäni -- Blick ja minä itse aiomme käväistä Harry Markenmorea katsomassa."

Rouva Braxfield, joka oli nousemassa vaunuihin, pysähtyi. Hänen silmiinsä tuli kysyvä ilme.

"Ettehän -- ettehän vain aikone vangita häntä?" sopersi hän. "Hän --"

"Sallikaa meidän hoitaa omat asiamme, olkaa hyvä, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. "Astukaa sisälle! Teitä kohdellaan mahdollisimman huomaavaisesti, kuten tulette näkemään. Marshall!" jatkoi hän kääntyen miehen puoleen, joka oli seurannut Blickiä ja häntä itseään huvilaan. "Viekää rouva Braxfield minun huoneeseeni, niin pian kuin olette päässeet Selcasteriin, ja lähettäkää Robinson heti Crewen luo pyytämään, että tämä tulisi tapaamaan rouva Braxfieldiä. Kaiken muun te jo tiedättekin -- minä palaan sinne takaisin niin nopeasti kuin mahdollista."

Vaunut vierivät pois vieden mukanaan kolme jäykkäkasvoista miestä ja hyvin kiihtyneen naisen, ja poliisikomisario otti päästään suippokärkisen ja hopeakoristeisen kypäränsä ja kuivasi otsaansa.

"Huh!" sanoi hän. "Ikävää hommaa tämä, Blick! Miksi hiidessä tuo mieletön nainen ei voinut olla rehellinen, sensijaan että hän käyttäytyi tavalla, joka oli omiaan herättämään epäluuloa? Muutamia sanoja -- tyydyttävä selitys -- eikä meidän olisi tarvinnut joutua moiseen selkkaukseen."

"Hän on päättäväinen ja omapäinen nainen", vastasi Blick miettivästi. "Mutta minä puolestani en olisi tyytynyt mihinkään selityksiin. Minä en epäile vähintäkään, että hän heitti tämän automaattisen pistoolin mäyränpesään, ja jollei se saata häntä huonoon valoon, niin sitten ei mikään!"

"Teistä tuntuu siis hyvin luultavalta, että hän ampui Guy Markenmoren?" tiedusti poliisikomisario.

"No, jos haluatte sen tietää, niin tunnustan, että minusta tuntuu!" selitti Blick avoimesti. "Se tapahtui nähtävästi hetkellisessä kiihkossa, mutta minä luulen hänen tehneen sen. Niiden havaintojen perusteella, joita olen hänestä tehnyt, hän näyttää olevan nainen, joka ei kaihtaisi mitään. Ilmeisesti hänellä on rajattoman kunnianhimoisia pyrkimyksiä tyttäreensä nähden, ja kovin hartaasti hän halusi, että tästä tulisi lady Markenmore tavallisen rouva Harryn asemesta. Fransemmery voi kertoa teille, että rouva Braxfield kiihtyi hirveästi kuullessaan, että Guylta oli jäänyt poika ja ettei Harry perisikään baronetin arvoa. Oli miten oli, mutta hyvin painavat seikat puhuvat joka tapauksessa häntä vastaan. Eikä hän olisi ensimmäinen nainen, joka perhe-etujen ajamiseksi on turvautunut murhaan -- ei vainkaan!"

"Mikähän mahtoi saada hänet säpsähtämään, kun minä mainitsin, että me aioimme lähteä tapaamaan Harry Markenmorea?" huomautti poliisikomisario. "Ja mikä saattoi hänet tiedustamaan, oliko tarkoituksemme vangita Harry Markenmore? Varmaa on, että vaikka rouva Braxfield olisikin syyllinen, niin Harry Markenmore ei kai ole -- ei ole voinut olla hänen rikostoverinsa?"

"Sitä en tiedä!" vastasi Blick lakoonisesti. "Mutta -- hän tuli hämilleen. Kas, tuollapa onkin Harry Markenmore -- meidän ei tarvitse mennä kartanoon häntä tapaamaan."

He olivat tällöin kavunneet juuri notkopolun poikki ja olivat menossa puiston halki Markenmoren kartanoon päin. Ja hieman kauempana edessään he näkivät nyt Harry Markenmoren pitämässä silmällä kolmen neljän miehen työskentelyä, jotka olivat jättimäisen jalavan kaatopuuhissa. Hän äkkäsi heidät samalla hetkellä ja lähti astumaan heitä vastaan, silmäillen kysyvästi päästyään heidän luoksensa.

"Hyvää huomenta, herra Markenmore", aloitti poliisikomisario. "Me olimme juuri menossa kartanoon teitä tapaamaan. Nähkääs", jatkoi hän alentaen vaistomaisesti ääntään siitä huolimatta, että he olivat aivan yksinäisessä paikassa, "teidän veljenne kuolema on synnyttänyt varsin ikävän tilanteen. Herra Markenmore, te voitte nyt auttaa meitä sen selvittämisessä, tavalla tai toisella, jos suvaitsette antaa meille erään tiedon: koko asia voitaneen selittää hyvin helposti -- ainakin olen varma siitä, että te tahdotte auttaa meitä, jos voitte."

"Millä tavoin?" kysyi Harry. Hän seisoi kädet taskuissa katsellen vuoroin kumpaankin mieheen; Blickistä tuntui, että hän oli levoton. "Mitä haluatte tietää?"

"No, ennen kaikkea", vastasi poliisikomisario tyynesti, "lienee parasta kertoa teille, mitä me tiedämme. Älkää nyt vain pelästykö tai kiihtykö sen johdosta, herra Markenmore, mitä minä tulen sanomaan --"

Harry Markenmoren suun ympärillä väreili omituinen ilme, ja hän loi Blickiin yhtä omituisen katseen.

"Miksi minä pelästyisin tai kiihtyisin?" kysyi hän. "Enhän toki!"

"Se on oikein, herra Markenmore!" myönsi poliisikomisario. "Ette varmaankaan, kunhan vain saatte tietää, mitä tarkoitan. Katsokaas nyt, etsiväkersantti on tutkimuksia tehdessään saanut selville, että te ostitte joku aika sitten Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin pyssyseppä Widdingtonin kaupasta, Selcasterista. Onko asia niin, herra Markenmore?"

"Aivan niin, eittämättä", vastasi Harry. "Eihän se ole mikään salaisuus."

"Sitäpä ajattelinkin", sanoi poliisikomisario. "No hyvä -- tuntisitteko sen pistoolin, jos saisitte sen nähdä?"

"Merkistä ja numerosta -- kyllä!" vastasi Harry.

Poliisikomisario kääntyi Blickiin, joka ripeästi veti automaattisen pistoolin taskustaan ja ojensi sen Harrylle. Molemmat katselivat Harrya uteliaina, kun hän tutki sitä.

"Tämä se on!" sanoi hän. "Mutta kuinka --"

"Herra Markenmore!" keskeytti poliisikomisario. "Nyt joudummekin asian ikävään puoleen! Tämä pistooli löydettiin, etsiväkersantti Blick itse löysi sen, heitettynä onkaloon -- mäyränpesään -- tuon notkotien varrella oleviin pensaikkoihin, viime perjantai-iltana. Herra Markenmore, voitteko te antaa minkäänlaista selitystä siihen, miten teidän pistoolinne joutui sinne? Sillä tämä on se automaattinen pistooli, jonka te ostitte Widdingtonilta -- me olemme todenneet numeron ja merkin samaksi."

Harry Markenmoren tähän asti verevät kasvot olivat kalvenneet ja hän tuijotti automaattiseen pistooliin kulmiaan rypistäen, ilmeisesti puolittain suuttuneena, puolittain hämmästyneenä.

"Mitä!" huudahti hän. "Kuinka minä voisin tietää, miten se on joutunut sinne? Minä en tiedä siitä asiasta yhtään mitään!"

"Mutta pitäisihän teidän tietää, mitä te teitte pistoolilla ostaessanne sen, herra Markenmore!" sanoi poliisikomisario. "Käsitän teidän viimeisestä huomautuksestanne, että luovutitte sen käsistänne. Olkaapa nyt, herra Markenmore, vilpitön meitä kohtaan! Kenelle annoitte pistoolinne -- tai kenelle lainasitte sen? Siis, kuka sen on saanut?"

Harry Markenmore ojensi pistoolin takaisin ja työnsi kätensä jälleen taskuihinsa.

"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti. "Teidänkin pitäisi olla vilpittömiä minua kohtaan. Tahdotteko väittää, että tämä on se kapine, joka aiheutti veljeni kuoleman?"

"Se tuntuu meistä varsin luultavalta, herra Markenmore", vastasi poliisikomisario. "Me näytimme tätä poliisilääkärille eilisiltana, ja hänen mielestään on käytetty juuri tällaista asetta."

"Entä kenen epäilette sitä käyttäneen?" kysyi Harry. Hän näytteli nyt tutkijan osaa ja katseli kahta miestä yhtä terävästi kuin nämä olivat aikaisemmin katselleet häntä. Poliisikomisario epäröi.

"Minusta olisi parempi, että te kertoisitte meille, mitä teitte pistoolilla", aloitti hän. "Minusta --"

"Minä taas pidän parempana, että te sanotte minulle, kenen epäilette käyttäneen sitä veljeäni vastaan", selitti Harry. "Pitäkää te parempana mitä hyvänsä, mutta minä en sano mitään sellaista, mikä voisi heittää syyllisyyden varjon aivan viattomien ihmisten päälle. Tämä on suoraa puhetta -- ja ehdotonta!"

Poliisikomisario katsahti Blickiin. Blick taas, joka oli harkinnut mielessään tilannetta, nyökkäsi.

"Sanokaa hänelle", murahti hän.