Part 17

"Lääkärintodistuksen mukaan", vastasi Blick, "Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi Markenmoren notkelmassa noin kello neljä aamulla. Mutta juuri samoihin aikoihin sir Anthony kuoli Markenmoren kartanossa, ja minä luulen, että hänen nuorempi poikansa oli hänen kuolinvuoteensa ääressä. Harry Markenmore ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Miten tämä automaattinen pistooli sitten joutui siihen mäyränpesään! Tähän kysymykseen on saatava vastaus -- tavalla tai toisella! Sillä epäilemättä sen heitti sinne joku, joka tahtoi päästä siitä."

Poliisikomisario laski äkkiä kätensä etsivän olkapäälle ja viittasi toisella kädellään kadun poikki.

"Tuollapa onkin mies, joka tietää, mitä Harry Markenmore teki silloin tai tarkemmin sanoen, missä hän oli isänsä kuolinhetkellä!" huudahti hän. "Mennäänpäs hänen puheilleen!"

Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja näki Braxfieldin. Vanha isännöitsijä, hyvin juhlallisena ja arvokkaana, surupuvussaan, ilmestyi juuri näkyviin eräästä rohdoskaupasta, käsissään useita pikku paketteja. Hän kohotti säpsähtäen katseensa, kun poliisikomisario puhutteli häntä.

"Hyvää iltaa, Braxfield", sanoi poliisikomisario ystävällisesti. "Kuinka voitte näinä raskaina aikoina?"

Braxfield pudisti päätään.

"Raskaita ne ovat tosiaankin, sir!" vastasi hän. "Tällä viikolla minusta on tuntunut siltä, sir, kuin maailma olisi käännetty ylösalaisin -- minun maailmani, ainakin! Koskaan en ole kokenut tällaisia aikoja, sir, enkä luullut koskaan kokevanikaan!"

"Teillä on ollut tosiaankin aimo lailla huolia Markenmoren kartanossa, Braxfield", sanoi poliisikomisario myötätuntoisesti. "Se olisi ollut varmaan suuren surun aikaa kenelle hyvänsä, joka aikaisemmin on viettänyt tyyntä elämää, kuten kai teidän laitanne on ollut."

Braxfield pudisti jälleen päätänsä ja näytti yhtä synkältä kuin pukunsakin.

"Eivät huolet, sir, ei edes surukaan, vaikka ne molemmat ovat kovasti koetelleet, ole niin kauheita kuin yhtämittaiset yllätykset!" vastasi hän. "Toinen toisensa jälkeen niitä on sattunut, niin että pääparkaani on ruvennut vallan hirveästi kolottamaan. Herra Guyn tulo -- hänen isänsä kuolema -- tuo hirvittävä murha -- tieto siitä, että minun tytärpuoleni oli kaikessa salaisuudessa mennyt naimisiin sir Harryn kanssa, jona me silloin häntä pidimme -- se pikku poika, joka tuotiin kartanoon ja selitettiin todelliseksi perilliseksi -- ja kaikki muu; hyvä Jumala, sir, eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu!"

"No, saattepa nähdä, että kaikki palautuu pian ennalleen, Braxfield", huomautti poliisikomisario. "Pikku poika on todellakin suuri yllätys. Miten herra Harry suhtautuu kohtalonsa äkilliseen käänteeseen?"

"Herra Harry, sir, ja neiti Valencia", vastasi Braxfield, "ovat suhtautuneet asiaan niin hyvin kuin vain voi toivoa. Pikku herra -- sir Guy, tietysti -- on otettu vastaan mitä lämpimimmin; hänen setänsä ja tätinsä ovat kiintyneet jo häneen ikäänkuin he olisivat tunteneet hänet kehdosta saakka. Verisiteet, sir, ovat voimakkaat sellaisessa suvussa kuin Markenmoren!"

"Harry piti kai paljon isästään, sir Anthonystä?" kysyi poliisipäällikkö luoden miltei huomaamattoman syrjäsilmäyksen Blickiin. "Hyvin aulis vaalimaan häntä, kai?"

"Herra Harry, sir", vastasi Braxfield, "oli kovin hyvä poika isäänsä kohtaan, varsinkin kun sir Anthonyn viimeiset hetket alkoivat lähestyä. Aina hän oli hänen vierellään -- ei lähtenyt isänsä luota muulloin kuin neiti Valencian astuessa hänen paikalleen."

"Oliko hän isänsä luona kuolinhetkellä?" tiedusti poliisikomisario päästen vihdoin siihen kysymykseen, johon Blick halusi saada vastauksen.

"Oli, sir! Herra Harry", sanoi Braxfield, "oli isäntävainajani luona koko sen yön aina siihen saakka, kun sir Anthony kuoli -- mikä tapahtui hänen nukkuessaan. Niin, sir, herra Harryn ei tarvitse soimata itseään käyttäytymisestään isäänsä kohtaan, ja minä toivoisin, sir, että hän olisi perinyt arvonimen ja tilukset. Mutta laki on kai laki, sir, tehän tiedätte sen paremmin kuin minä -- ja koko Markenmore ja vanha arvonimi kuuluvat pikku pojalle! Merkillisiä kohtalon oikkuja, sir, tosiaankin, mutta suokaa anteeksi, hyvät herrat -- tallirenkimme näkyy odottavan kieseissämme, ja minun on käytävä vielä pikku ostoksilla."

Vanha isännöitsijä huristi pois tehtyään kohteliaan kumarruksen, ja poliisikomisario kääntyi Blickiin päin.

"Tämä poistaa kaikki mahdolliset epäilyt Harry Markenmoren syyllisyydestä", mutisi hän. "Hän vietti sen yön isänsä vuoteen ääressä. Niinpä hän ei siis voinut olla Markenmoren notkelmassa."

"En ole ajatellutkaan, että hän olisi ollut", sanoi Blick. "Mutta luulenpa, että hänen automaattinen pistoolinsa oli siellä. Ja nyt minä palaan Valtikkaan syömään kipeästi kaipaamaani illallista ja miettimään hieman."

"Huomenna on sunnuntai", huomautti poliisikomisario.

"Tiedän sen", vastasi Blick. "Ja kun voin täydellä syyllä olla sitä mieltä, että sunnuntai on maalaispaikkakunnilla oikea jaarittelupäivä, aion ottaa selkoa, mitä markenmorelaiset pakisevat. Arvelen, että he haastelevat aimo lailla omassa piirissään."

"Entä miten pääsette kuuntelemaan heidän puheitaan -- vieras kun olette?" kysyi poliisikomisario naurahtaen.

"Helposti", vastasi Blick. "Kaikki kyläjuorut saavat alkunsa kapakasta tai päättyvät sinne. Valtikassa saan kai kuulla uutta aivan loppumattomiin."

"Tietojen hankintakeino sekin, epäilemättä", myönsi poliisikomisario. "No hyvä, olipa sunnuntai tai ei, mutta ilmoittakaa minulle kiireesti, Blick, jos kuulette jotakin tärkeätä."

Blick lupasi ja poistui Markenmoreen; sinä iltana, määrätyssä tarkoituksessa, hän karkoitti mielestään tehtävänsä ja vietti iltahetkensä rauhallisesti lukemalla kuvauksia paikkakunnan historiasta ja tarkastelemalla opaskirjoja, jotka hän oli hankkinut itselleen Selcasterista heti majoituttuaan Valtikkaan. Näissä kirjoissa oli aika lailla mielenkiintoisia selostuksia, ja ennen maatamenoaan hän oli saanut tietää paljon Markenmoren naapuristosta ja Markenmoren perheestä, jonka sukuluettelo, pitkä ja sekava, oli esitetty kokonaisuudessaan eräissä näistä nidoksista. Seuraavana aamuna hän virui myöhään vuoteellaan laiskotellen sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja vasta päivällisen jälkeen hän rupesi ajattelemaan ammattiinsa kuuluvaa tehtävää. Se johtui hänen mieleensä vasta kun hän astuskeli verkalleen hiljaisella kadulla keskellä tyyntä sunnuntai-iltapäivää ja kohtasi Benny Crippsin, haudankaivajan, joka istui kirkkomaan sivuportin edustalla kivipenkillä, piippuaan poltellen. Bennyn katseessa oli kehoittava ilme, ja Blick istahti hänen viereensä.

"Lepäilette hieman sunnuntaitöittenne jälkeen, vai mitä?" sanoi hän. "Leppoisa paikka sauhujen vetelemiseen, tämä."

"Se kuuluu tapoihini", vastasi Benny. "Aina minä polttelen tässä parisen piipullista sunnuntai-iltapäivisin, vuodet läpeensä -- satoi tai paistoi. Koskaan en lyö sitä laimin. Jos on kaunis ilma, istuskelen tällä vanhalla kivipenkillä; jos taas sattuu satelemaan, tuon sivuportin alla. Ja poltellessani minä mietin."

"Mitä?" kysyi Blick.

"Eri asioita eri aikoina", vastasi haudankaivaja. "Jos tahdotte tietää mitä tuumiskelin juuri nyt, niin voinhan teille sanoa, että tullessanne tänne päin ajattelin parhaillaan teitä!"

"Minuako, todellako?" sanoi Blick. "Ja mitä minusta ajattelitte?"

"Ajattelin, että jos koetatte selvittää tuon murhan, niin onpa teidän käytävä pitkän vaon päähän", vastasi Benny. "Ja kovaan maahan saatte auranne tunkea kautta matkan! Ette kai ole päässyt pitkällekään sitten viime näkemän?"

"En!" myönsi Blick.

Haudankaivaja otti pitkän savipiipun suustaan ja hankasi miettivästi nenäänsä piipun varrella.

"Nähkääs!" huomautti hän hetken päästä. "Koko tässä pitäjässä ei ole toista miestä, jota pidettäisiin minua viisaampana, ja minä sanon, että koko tämän salaisuuden takana on nainen -- ihan varmasti!"

"Nainen?" huudahti Blick.

"Niin, varmaankin naisia", jatkoi Benny. "Nainen tai naisia, samantekevää! Naiset ovat myrkkyä! Mikään ei ole mennyt vinoon tässä vanhassa maailmassa aina siitä lähtien, kun se luotiin tyhjästä, kuten Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, jollei joku nainen myös ollut mukana pelissä! Sanon sen teille, sir, naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri -- miehet ovat rauhallisia olioita, naiset taas levottomia luontokappaleita."

"Mitäs rouva Cripps sanoisi, jos kuulisi teidän puheenne?" kysyi Blick.

"Rouva Crippsiä ei ole olemassakaan!" vastasi Benny. "Eipä silti, ettei olisi ollut! Kolme heitä on ollut joskus maailmassa -- heidät kaikki olen haudannut, ja viimeisen viitisen vuotta sitten. Se riittää, sanoin minä, kun kätkin hänet maan poveen, -- kolmas kerta, tuumin minä, toden sanoo! He olivat hirveitä vanhoja sammakoita, kaikki kolme, ja minä tulen paljon paremmin toimeen leskimiehenä. Jollette ole nainut mies, niin älkää ikipäivinä ottako ketään, hyvä ystävä -- ei maksa vaivaa!"

"Painan mieleeni neuvonne", sanoi Blick. "Tehän tunnette asian varsin hyvin kokemuksestanne. Mutta sanokaapa -- minkä naisen luulette olevan tämän jutun takana?"

"Saattaa olla yksi tai myös toinen", vastasi Benny. "Minä en pidä ollenkaan siitä Dower-talon Isabellasta -- hänellä on liian paljon salaperäisiä ja kummallisia hommia ollakseen minulle mieleen. Olen tuntenut hänet jo vaaksankorkuisesta saakka, mutta aina olen kuullut hänen aikaansaavan pelkkiä rettelöitä. Luulenpa hänen olevan jollakin tavoin osallisena tässä jutussa, mutta hän pysyy vaiti kuin kala. Ja sitten tuo rouva Braxfield -- minulla ei ole hänestä lainkaan hyviä ajatuksia?"

"No, mitä hänestä?" kysyi Blick. "Eikö hän ole hyvin kunnioitettava nainen?"

Benny aivasti.

"Riippuu siitä, mitä sanotte hyvin kunnioitettavaksi", vastasi hän. "Minusta ei sellainen nainen ole hyvä eikä kunnioitettava, joka piti kapakkaa saadakseen tyttönsä salavihkaa naitetuksi vanhaan perheeseen kuuluvalle nuorelle herralle! Kurjaksi menettelyksi minä sitä sanon! Mutta hän ajatteli, että nyt oli hyvä tilaisuus tehdä tyttärestä lady Markenmore -- siinä käsityksessä hän oli. Eikäpä ihme, vaikkapa hän olisikin kaiken tämän takana, tavalla tai toisella. Naiset, sanon sen teille, ovat aina kaiken pahan alkuunpanijoita. Jos olisitte yhtä hyvin perehtynyt Bibliaan kuin minä -- mitä ei kuitenkaan sovi odottaa, sillä minähän olen kirkon tukipylväitä -- niin te tietäisitte, että kaikki se, mitä minä teille kerron, on totta kuin Jumalan sana -- ihan niin! Ettekö ole koskaan kuullut kerrottavan, mitä Eeva teki vanhalle Aatami-paralle?"

"Olen kuullut siitä tapauksesta", myönsi Blick; "Hieman häijyä, vai mitä?"

"Niinpä luulen, poikaseni! Ja niin on ollut kautta aikojen -- nainen on aina kaiken pahan alku ja juuri", vakuutti Benny. "Voisin kertoa teille naisista useampiakin tarinoita, jollaisia ette löytäisi kymmenestäkään kirjasta, ja sen tekisinkin, kunhan vain pastorimme tulisi kuulustelemaan noita pahankurisia tenavia, joiden näette kerääntyvän minun kirkkooni, ja minun on mentävä pitämään heitä kurissa. Mutta sanon teille suoraan, hyvä ystävä, kun näytätte siivolta ja rehdiltä mieheltä, vaikka olettekin epäilemättä lontoolainen, että jos mielitte päästä tämän jutun perille, niin kääntäkää silmänne naisiin! Naiset ovat aina alunperin syypäitä tappeluihin, murhiin ja äkkikuolemiin -- älkääkä unohtako sitä!"

Tässä keskustelussa Blick ei saanut uusia tietoja, mutta se antoi hänelle aimo lailla ajattelun aihetta. Hänkin epäili kovasti rouva Tretheroeta. Blick oli pakottanut hänet tunnustamaan, että von Eckhardstein oli poistunut hänen tietensä, ja oli ilmeistä, että hän oli lähettänyt etsiskelyjoukkueita paroonin järjestetyn lähdön jälkeisenä päivänä tarkoituksella pettää poliisiviranomaisia. Mutta Blick ei tahtonut oikein uskoa, että hän olisi tiennyt mitään murhasta; ikäänkuin sisäinen ääni sanoi hänelle, että rouva Tretheroen ensimmäinen raju syytös Harboroughia vastaan oli todellinen; todellista oli Blickin mielestä myös hänen selvä levottomuutensa, kun hän kysyi vasta eilen iltapäivällä, arveliko Blick, että von Eckhardstein oli tappanut Guy Markenmoren. Jos hän siis tiesi jotakin, mutta salasi sen, niin mitä hän tiesi -- ja mihin hän pyrki salaamisellaan? Rouva Tretheroesta hän siirtyi ajattelemaan tämän kamarineitoa; tiesikö Daffy Halliwell jotakin? Hän tuntui, ajatteli Blick, sellaiselta naiselta, jolla oli tapana tai tottumuksena tietää yhtä ja toista.

"Ja totta vieköön", mutisi Blick itsekseen, "hän osaa pitää peijakkaan visusti suunsa kiinni, milloin hän vain tuntee salaisuuksia!"

Sinä iltana, väsyneenä paikkakunnan historian ja topografisten selostusten lukemiseen, hän vetäytyi Valtikan tarjoiluhuoneeseen ja istuutui yksinäiseen nurkkaan. Huoneessa oli muutamia miehiä, pienviljelijöitä ja kylän käsityöläisiä; jos he lainkaan tiesivät, kuka Blick oli, niin he eivät piitanneet paljoakaan hänen läsnäolostaan; he pakisivat vapaasti ja kainostelematta. Tällä kertaa Grimsdale ei ollut tarjoilupöytänsä takana; pienen kahvituvan tarjoilijatar täytti hänen asemestaan isännän tehtäviä; tarjoilijattarella ei ollut paljoakaan puuhailemista, ja kun Blick, joka oli luonteeltaan sydämellinen, näki, että hän silmäili surullisesti ja hieman kaihoisasti, niin hän kumartui tarjoilupöydän yli ja puhutteli häntä. Mutta samalla hän seurasi tarkasti toisella korvallaan kaikkea, mitä hänen takanaan olevat miehet rupattivat. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että satunnaisesta huomautuksesta tai yksinäisestä viittauksesta voidaan siepata aika paljon.

Miehet keskustelivat tietysti edellisen maanantaiyön ja tiistaiaamun tapahtumista, he olivat keskustelleet niistä jo kuuden päivän ajan, ja he keskustelisivat niistä vielä monia päiviä -- kauemmin, Blick oli siitä varma, kuin sananparreksi tulleet yhdeksän päivää.

"Minusta on hiivatin kummallista", huomautti eräs miehistä, "että kristittyjen ihmisten maassa nuori mies voi saada kuulan kalloonsa ja menettää siten henkensä, ilman että kukaan tietäisi, kuka sen on tehnyt! Ja kuten monesti olen sanonut aina siitä lähtien, kun hänelle kävi siten, sanon vieläkin kerran ja vastedeskin tulen sanomaan -- mitä hyötyä meillä on poliiseista? Jos minä olisin ollut poliisin sijassa, olisin löytänyt tihutyöntekijän ja hirttänyt hänet kirkontapulimme korkeuteen jo aikoja sitten!"

"Mikset sitten ole ottanut häntä kiinni, Bob Gravus?" kysyi muuan pisteliäs kuuntelija. "Eihän mikään olisi estänyt sinua siitä!"

"Se ei ole minun tehtäväni, se!" vastasi Bob Gravus. "Minä en ole poliisimies. Mutta", lisäsi hän katsahtaen Blickiin viekkaasti silmää iskien, "jollen erehdy, niin tuo nuori herrasmies lienee niitä hirveän taitavia Lontoon-miehiä, joita sanotaan etsiviksi, ja hän tietänee aivan varmaan paljon enemmän tästä jutusta kuin me!"

Tuntien seurueen tähystelevän häntä, Blick käännähti viimeiseen puhujaan päin.

"Olkaa huoleti, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Luulenpa, etten tiedä yhtään enempää kuin tekään. Haluaisin kovin mielelläni saada tietää paljon enemmän."

"Mutta tehän olette se, joksi teitä sanoin, ettekö olekin?" huomautti Bob Gravus. "Ainakin teidän kerrottiin olevan."

"No, voittehan pitää minua sinä henkilönä", myönsi Blick. "Mutta minä en voi nähdä tiiliseinän läpi yhtään paremmin kuin tekään!"

"Se on oikeata puhetta, se!" virkkoi eräs miehistä juhlallisesti. "Totta tosiaankin, kuolevaisen ihmisen kyvyt ovat kovin rajoitetut, kuten sanoitte. On asioita, joita ihmislapsi voi suorittaa, ja toisia taas, joita hän ei voi. Eikä tietääkseni ole koskaan ollut miestä, joka olisi saattanut nähdä tiiliseinän läpi. Oikea huomautus!"

"Niin", sanoi toinen, "siinäpä vasta salaisuus, kuka sen on tehnyt, ja yhtä vaikeata lienee sen selvittäminen kuin Selcasterin tuomiokirkon kohottaminen nostovivulla. Eikähän sitä voi lähteä tallustelemaan pitkin lähiseutuja ja tiedustamaan jokaiselta vastaantulijalta: 'Tekö teitte sen kauhean ja katalan tihutyön?' -- eipä vainkaan! Mutta miksei? Siksi, että kaikki kieltäisivät tehneensä sitä!"

Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa tähän viisaaseen selitykseen. Mutta muuan tummakasvoinen mies, joka oli istunut, eräässä nurkassa ja kuunnellut aina tähän asti vaiteliaana, kohotti äkkiä oluttuoppinsa, ryyppäsi kulauksen ja laski haarikan voimakkaasti kolauttaen jälleen pöydälle.

"Sanon teille kaikille, mitä minä ajattelen, ja mielipiteeni on varma!" huudahti hän. "Tästä master Guy Markenmoren ampumisesta, josta te kaikki jaarittelette kovin paljon, mutta ette tule hullua hurskaammaksi -- minä ajattelen, että rouva Braxfield, tuolta Woodlandin huvilasta, ampui hänet! Tämän minä tahdoin sanoa. Rouva Braxfield, joka piti tätä majataloa ennen -- hän sen on tehnyt!"

Blick kääntyi tarjoilupöydän luota; toisetkin kääntyivät katsomaan puhujaa; huoneessa syntyi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vihdoin juhlallinen ääni.

"Sinun pitäisi ajatella, mitä sinä nyt puhut, Bill Carver!" virkkoi se. "On olemassa laki niitä varten, jotka levittelevät herjaavia huhuja ihmisistä -- sinä voit joutua käräjiin! Master Guyhan ammuttiin muuten revolverilla. Rouva Braxfieldilla ei ole revolveria eikä hän ole niin ollen voinut ketään ampuakaan!"

"Eikö ole?" huudahti Bill Carver ivallisesti ja halveksivasti. "Mutta minäpä sanon teille, että hänellä on! Monen monituista kertaa olen nähnyt hänen ammuskelevan sillä, kun varhain aamulla olen käyskennellyt harjanteiden tienoilla. Olen nähnyt hänen monesti ampuvan kettuja, jotka ovat tulleet väijyskelemään hänen siipikarjaansa. Ja kun te kysytte, kuka ampui Guy Markenmoren, niin minä vastaan, että rouva Braxfield ampui hänet! Sen minä sanon -- enkä välitä, kuulipa sen kuka hyvänsä! Eikö minulla ole oikeus sanoa, mitä minä ajattelen -- tämähän on vapaa maa!"

YHDESKOLMATTA LUKU

Vangitseminen

Pitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen laahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti ääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.

"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa", huomautti ääni, "mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku mies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä nimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata käräjillä -- sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua pahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen kertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran -- taidatpa tosiaankin!"

"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!" vastasi Bill Carver. "Minä sanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui kuoliaaksi hänet -- vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin tapaturmaisesti!"

"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri asia!" virkkoi nuhteleva ääni. "Paljon vakavia ja verisiä murhia on sattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että tämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole puhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä."

"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan", selitti Bill Carver. "Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että joku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä teoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi tehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä päätänsä loukkuun."

"Silkkaa totta!" myönsi toinen viisaudenpuhuja.

"Ee-i -- minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava kansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta -- se on uskonnon ja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i -- minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin tapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän ajattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä onnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän, ja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely on -- jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia sattuu säyseimmillekin meistä!"

"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!" huomautti Bill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle. "Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina sunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla, niin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille."

Hän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä, mutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja käännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.

"Sananen kanssanne", sanoi Blick. "Tulkaahan tänne." Hän vei Carverin arkihuoneeseensa ja sulki oven. "Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?" jatkoi hän matalalla äänellä. "Etsivä! No hyvä -- nähkääs, minä kuulin, mitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva Braxfieldin ammuskelevan pistoolilla -- varhain aamulla?"

"Ihka totta, master", vastasi Carver. "Olen nähnyt hänen tekevän niin useamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven ja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun aamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin ulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja -- niitä kiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan, että aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen nähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan."

"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? -- sinä aamuna, jolloin herra Guy ammuttiin?"

"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä -- minä olin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä." Hän keskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. "En halua aikaansaada mitään hämminkiä", jatkoi hän äkisti, "mutta minä olisin voinut sanoa paljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!"

"Mitä?" kysyi Blick. "Jos tiedätte jotakin, niin kertokaa!"

"En tiedä mitään erikoista", sanoi Carver. "Mutta sanoin äsken tuolla -- tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat -- tahallaan!"

"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva Braxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?" kysyi Blick. "Niinkö?"

"Aivan niin!" vastasi Carver. "Sellaista huhuilevat jotkut niillä seuduin, missä minä asun -- Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen jälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva Braxfieldin tytär -- nuori Poppy -- on naimisissa master Harryn kanssa. Kun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron nyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master Guyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady Markenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta muistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän, hyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti."

Blick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti mielessään yleistä huhua.

"Puhuvatko monetkin sellaista?" kysyi hän. "Naapurinne, tarkoitan?"

"Kaikki he puhuvat niin!" selitti Carver. "Meidän tiemme varrella, ymmärrättehän? -- kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat, joiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän puolen väkeä -- meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä meidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti -- hän ampui master Guyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä tulisi lady! Käsitättekö, master?" Hän keskeytti jälleen puhelunsa -- ja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. "Hän on kipakka, nopsa naisihminen, se rouva Braxfield", jatkoi hän äkkiä. "Minä voisin kertoa teille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani kenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!"

"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä", sanoi Blick. "Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?"