Part 12

"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?" mörähti Blick.

Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan tulevan -- se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.

"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."

"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään. "Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick katsoen Peggeen.

"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta --" Hän keskeytti. Grimsdale oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla silmäillen ympärilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli -- se mies, joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana -- se amerikkalainen!"

Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja harppasi kiireesti eteenpäin.

"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No -- kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista -- kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko kehenkään päästy käsiksi?"

Grimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.

"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"

"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen. "Sama mies!"

"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja millä alalla?"

"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin New Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"

"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa, jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."

"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista. Missä voimme keskustella?"

"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale", jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti paluumatkalle."

Mutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.

"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."

Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin muutamia hopeakolikoita.

"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän kulauttamassa lasillinen."

"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti tapansa mukaan. "Kiitos, sir."

Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan lähtemään mukaansa poliisivirastoon.

"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury", sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"

"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän -- eikä se ole paljon -- olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury. "Lähdin täältä aivan heti -- olen istunut junassa melkein koko yön. Mikä on jutun viimeisin vaihe?"

"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"

"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku majatalossa sinä yönä -- jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin -- kuten isäntä mainitsi todistuksessaan."

"Katsokaas -- von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"

"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää --"

"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin -- kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"

Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi koskevan kysymyksen.

"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai mitä? Hm! -- Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa -- voittoa se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."

Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.

"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin -- toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."

"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne siellä", sanoi Blick levollisesti.

"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin hyvin -- nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore -- Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä."

"Saksalainen varmaan?" kysyi poliisikomisario.

"Ei -- von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No niin -- minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa -- erikseen, ymmärrättehän, en koskaan yhdessä -- monta kertaa, ja havainnut heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys, johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään kirjeessä hän kertoi, millainen se oli -- mutta minä en haluaisi puhua teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus. Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi onni -- itse asiassa rajaton menestys -- ostipa hän mitä hyvänsä ja keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen; hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta, hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme ostaa -- voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa -- minulla on nykyisin asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa -- hän itse aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan -- puoli yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos jaloittelemaan -- olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."

"Hetkinen", keskeytti Blick. "Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin voin muistaa", vastasi Lansbury.

"Oliko jo pimeä?"

"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi minut -- hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten. Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin. Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle, mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."

"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren? Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"

"En usko heidän olleen -- en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa; todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä. Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet toisiaan ennen sitä iltaa."

"Juuri sitä", huomautti Blick, "halusinkin tietää. Jatkakaa!"

VIIDESTOISTA LUKU

Ryöstömurhako?

Lansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän kumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin viitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään osaan.

"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte", sanoi hän naurahtaen, "kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin hänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois Markenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me --"

"Kohtasitteko ketään -- näittekö ketään?" keskeytti Blick.

"En muista tavanneemme sieluakaan!" vastasi Lansbury. "Kovin yksinäisiä seutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten käännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet. Silloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi mainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa sitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen kaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin hyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän ei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia Keski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi. Hän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä, kysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin levolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja odottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa ja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko paljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään asian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat ovat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti unettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä -- ei vaikka mikä olisi ollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun hän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa, monesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa unettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle ja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta, jonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan Markenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin --"

"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan Valtikan?" kysyi Blick. "Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä teidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?"

"Kyllä, niin hän sanoi itsekin", vastasi Lansbury. "Tuo huone oli sama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani -- isohko kamari vasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan kasvitarhaan."

"Aivan niin", sanoi Blick. "Se huone on nyt minun hallussani. Entä sitten --?"

"No niin, sitten me erosimme", jatkoi Lansbury. "Von Eckhardstein meni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän asusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan Markenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello kahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella -- hän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli kohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä sanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä, että olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti tulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä mainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja kertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore, aikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia sentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti. Keskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri tähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin, että Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja astuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki, ja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen aloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se --"

"Hetkinen, olkaa hyvä!" keskeytti Blick. "Suvaitsisitteko vastata erääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin jatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne aikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille? Tahtoisin tietää sen -- aivan erikoisesti."

"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut", vastasi Lansbury arvelematta. "Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain hetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti puhui siitä -- jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille myöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden kesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin tunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain liikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia oli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin. Muuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja Lontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa raha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi myydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän tarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta puntaa. Kauppa oli hyvä -- erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt enemmän -- mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi nähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein oli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin -- Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä -- ja me päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa yritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet päätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein ja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä osuutemme --"

"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti paikalla?" kysyi Blick äkkiä. "Seteleinä?"

"Juuri niin!" vastasi Lansbury. "Aivan kuten sanoin. Englannin pankin seteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta puolestaan -- jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä hämmästyttää?"

"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria rahasummia?" kysyi Blick. "Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat puntaa ollessanne kävelyllä?"

"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi", vastasi Lansbury. "Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika paljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa matkalaukussa."

"Ne olivat kai suuria seteleitä?" huomautti poliisipäällikkö.

"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin. Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat pienempiä --, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä. Markenmoren rahoista en tiedä mitään -- hän näet pisti ilman muuta meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa joukkoon."

"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"

"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut -- myyjä -- tahtoi saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan, että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten lopullisesti. Käsitättekö?"

Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.

"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"

"Niin totisesti!" vastasi Lansbury. "Ne hänellä oli."

Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän sanan:

"Ryöstö!"

Poliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.

"Siltä näyttää", sanoi hän "Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka hänellä oli mukanaan. Ja nyt --" Hän keskeytti puhelunsa silmäten etsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. "Merkillistä", jatkoi hän, "ettei mihinkään muuhun ollut kajottu".

"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä", huomautti Blick. Hän kääntyi Lansburyn puoleen. "Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat -- setelit -- ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?" kysyi hän.

"Näin! Takkinsa povitaskuun."

"Paniko hän ne sinne -- samoin kuin kirje tai joku muu sellainen työnnetään taskuun?"

"Ihan niin."

"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te kaikki lähditte sieltä yhdessä?"

"Ei! Kukaan meistä ei poistunut."

"Hyvä", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena. "Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte suoriutuneet liikeasiasta?"

"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja whiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä --"

"Ah!" huudahti Blick. "Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen. Poltitteko kaikki sikaareja?"

"Emme", vastasi Lansbury. "Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi, että sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen."

"No niin -- te lähditte kai pois kello kolmen tienoissa?" kysäisi Blick.

"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki Mitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä vähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa taivaanrannalla -- saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä pitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan päähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun Selcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille ja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän jälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin ja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen ja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore osoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki Selcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti hän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle puolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden yli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä lähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä ylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän jaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin heidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen keskusteluun syventyneinä."

"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?" kysyi Blick.

"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi Lansbury. "Kaikki!"

Keskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin, ajatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan oli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja kirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui jälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti vaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.

"Von Eckhardstein on kai varakas mies?" virkkoi hän kääntyen Lansburyyn.

"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä", vastasi Lansbury. "Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!"

"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan takia?"

"Enpä luulisi!"

"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu -- ei kahden, vaan kolmen tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury, hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut? Missä se on?"

Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka ääressä he pakisivat.

"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?" kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"

"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin on asian laita -- minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin olla ne -- hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"

"Kutka ovat teidän pankkiirinne?" kysyi Blick.

"Kansainvälinen Pankkiyhtiö -- Lontoon konttori Bishopsgaten varrella", vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut -- niissä tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut -- ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit -- tai jotkut niistä -- olen kenties saanut muualta. Sillä -- pari kertaa, äskettäin -- minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen paljon seteleitä."